Chilikana

Minä olen nykyään aika paljon yksin kotona, kun arvoisa aviopuolisoni työmatkailee usein muualle Suomeen ja maailmalle. Tilanne aiheuttaa haasteita ruokablogillemme, koska minä olen ihan legendaarisen huono valokuvaaja. Osa syysreseptikilpailumme ohjeista on edelleen julkaisematta sen vuoksi, että niistä on olemassa ainoastaan minun ottamani kammottavat kuvaräpellykset, jotka eivät tosiaankaan tee ruokalajeille minkäänlaista oikeutta.

Nyt olen taas inspiroitunut kokkailemaan chilireseptikisan osallistujaohjeita, ja tällä kertaa päätin, että julkaisen niistä myös omia valokuviani, olivatpa ne sitten kuinka noloja tahansa. Nyt on kuitenkin selvästi jo enemmän auringonvaloa tarjolla kuin silloin marras-joulukuussa, kun edellisen kerran keskenäni kokkailin ja kuvailin.

Tämänkin annoksen vein kuvattavaksi omaan työhuoneeseeni, koska sillä puolella taloa oli vielä vähän auringonpaistetta jäljellä:

Kokkasin siis yhtenä yksinäisenä päivänä kiinalaista chilikanaa, ja voi mahdotonta, miten hyvältä se maistuikaan! Olin jotenkin luullut, ettei kotona saisi kokattua maistuvaa kiinalaista (ainakaan ilman erillistä natriumglutamaattia), mutta miten väärässä olinkaan.

Tämä Jounin kisareseptillä kokattu ruoka oli nimittäin parasta pitkään aikaan, ja luultavasti söin sitä sen vuoksi kahden ihmisen edestä (klup, ei sen ihan noin pitänyt mennä):

Yueh Tung Chilikana

2-3 kananrintaa
0,5-0,75 dl kiinalaista soijakastiketta
vehnäjauhoja

1,5 dl öljyä

12 kuivattua kokonaista (cayenne) chiliä
2 sipulia silputtuna
reilusti tuoretta inkivääriä hienoksi silputtuna
4 valkosipulin kynttä murskattuna
6 vihreää tuorechiliä pilkottuna (vapaaehtoinen)
5 kevätsipulia silputtuna (vapaaehtoinen)

2 rkl vettä
2 rkl Shaoxing riisiviiniä / kuivaa sherryä
1 rkl hoi sin kastiketta
2 rkl tummaa soijakastiketta
1 tl sokeria
2 tl maissitärkkelystä

Leikkele kananrinnat sopiviksi suupaloiksi, laita kulhoon ja peitä soijalla. Laita kulho noin tunniksi jääkaappiin.
Pyörittele kananpalat jauhoissa. Lämmitä öljy wokissa/kasarissa. Kun öljy on kuumaa, paista kananpalat pienissä erissä kunnes ne ovat kauniin värisiä ja pinnaltaan rapeita. Laita paistetut kananpalat syrjään.
Alenna lämpöä keskilämmölle ja heitä wokkiin kuivatut chilit ja paista kunnes ne ovat tummanruskeita. Lisää sipulit ja paista kunnes ne ovat ruskeita ja karamellisoituneita. Lisää inkivääri ja valkosipuli joukkoon ja paista vielä hetki. Jos käytät, lisää vihreät chilit ja vihersipuli. Anna niiden juuri lämmetä.
Sekoita keskenään vesi, viini, sokeri, hoisin, soija ja maissitärkkelys ja kaada sekoitus wokkiin. Poista wokki lämmöltä ja sekoita kunnes kastike saostuu. Sekoita kananpalat kastikeseokseen.
Tarjoile riisin ja wokkivihannesten kera.

Meillä oli onnenkantamoisena ohjeessa mainittua Shaoxing-riisiviiniä muinaisena Shanghain-matkan tuliaisena (päätin, ettei semmoinen tuote mene pilalle parissa vuodessa). Se toikin ruokaan selvästi makua, mutta uskoisin, että sherryllä pääsee samantyyppiseen lopputulokseen.

Alkuperäisen ohjeen ruoka on kyllä ihan erinäköistä kuin omani. Olisikohan marinadiin käytettävä soija pitänyt ottaa sitten ruokaan mukaan, mene ja tiedä. Mutta ei siihen kyllä tarvinnut lisätä suolaakaan, joten maut olivat hyvin tasapainossa ihan tuollakin tavalla tehtynä.

Monetkaan ihmiset eivät kuulemma jaksa kokata ainoastaan itselleen, mikä on periaatteessa vähän hassua, kun iso osa ihmisistä viettää kuitenkin koko elämänsäkin yksikseen. Täytyy kyllä myöntää, että itsekin toimin eri tavalla yksin ollessani. Yleensä aina lueskelen ruokapöydässä, eikähän siinä tule sitten keskittyneeksi ruokaan ollenkaan samalla tavalla kuin jonkun muun kanssa syödessään. Ruokajuomana on aina vesi, enkä virittele koskaan kynttilöitäkään palamaan. Enkä kutsu koskaan vieraita!

Yksin kotona olemisessa ei ole kamalasti hyviä puolia, mutta kaksi semmoista olen löytänyt: a) Ei tarvitse herätä aamuisin viiden minuutin välein puhelimen suomaan torkutukseen ja b) voi laittaa ruokaan niin paljon chiliä kuin haluaa (olisikohan siinä syy siihen, miksen kutsu niitä vieraitakaan?). Tähänkin ruokaan tuli siis ihan mukavasti potkua.

Joka tapauksessa on kaikkein parasta, että siippa taas tänään kotiutuu. Toivottavasti viipyisi vähän pitempäänkin tällä kertaa.

Haastava ankka

Viimeisen Top Chef -haasteen aiheeksi annettiin linturuoka. Päätin kokeilla jotain semmoista lintua, josta en ole aiemmin laittanut ruokaa. Kana ja kalkkuna ovat tietenkin tuttuja, mutta ankkaa olen aina vähän vierastanut. Joten valintani kohdistui sitten siihen.

Ankasta piti tietenkin laatia jotain aivan uutta ja ennen näkemätöntä. Aluksi suunnittelin tehdä pastan kaveriksi jonkinlaisen ankkakastikkeen, mutta en sitten oikein keksinyt, minkälaisessa kastikeyhteydessä ankka viihtyisi parhaiten.

Sitten hoksasin, että olen tykännyt ankasta eniten aasialaisittain tehtynä, ja erityisen hyvää on tietenkin Pekingin ankka, jossa ankkaa riiputetaan ja valellaan jonkinlaisilla hunajaisilla nesteillä ja sitten sitä paahdetaan niin, että nahkasta tulee ihanan maistuva ja rapea (joskus muinoin Lontoon Chinatownissa käydessäni näin ankkoja riippumassa sikäläisten ravintoloiden ikkunoissa).

Ruokalajeja pohtiessani muistin muutaman vuoden takaisen lammaspizzamenestykseni ja päätin tehdä Pekingin ankan aineksista ankkapizzaa. Nettiselailun perusteella vastaavanlaista ajatusta oli testattu maailmalla muuallakin, joten uskalsin ryhtyä ajatuksista tekoihin. Jos kohta minua vähän hermostuttikin se, että jouduin korvaamaan pizzaan tulevan tomaattikastikkeen hoi sin -kastikkeella, jota Pekingin ankan kanssa kai yleensä tarjotaan. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu käsittääkseni suikaloitu kurkku sekä kevätsipuli.

Olin kokkaushetkellä vähän turhan hajamielisissä tunnelmissa (olin hetkeä aiemmin saanut kuulla eräältä tutulta hyvinkin yllättäviä uutisia). Tarkoitukseni oli tehdä kaupasta ostettuun ankanrintaan ennen paahtamista hunajasta ja soijasta jonkinlainen pinnoite, mutta se unohtui sitten kokonaan.

Paistoin joka tapauksessa ankkaa pannulla miedolla lämmöllä rasvapuoli alaspäin niin pitkään, että rasva suli käytännössä katsoen kokonaan ja pinnasta tuli hyvin rapea. (Rasvan otin tietenkin talteen, koska siinä paistetut perunat ovat aivan taivaallisia.) Sen jälkeen paistoin nopeasti vielä ankan rasvattoman puolen, ripottelin päälle hiukan suolaa ja lykkäsin ankan 200-asteiseen uuniin suurin piirtein kymmeneksi minuutiksi. Sen jälkeen ankka oli vielä vähän punertava sisältä.

Tein pizzapohjat perusohjeellamme, mutta yritin kaulita ne jostain syystä mahdollisimman ohueksi. Kevätsipulia minulla ei ollut, joten rengastin sen sijasta pizzojen täytteeksi tavallista keltasipulia. Se muodosti yhdessä viipaloidun ankan sekä hoi sin -soosin kanssa pizzojen täytemaailman. Pinnalle piti panna tietenkin juustoa, koska juustoton pizza on (näköjään) vielä mahdottomampi kuin pizza ilman tomaattia.

Leivinuuni ei ollut tällä kertaa kuumana, joten paistoin pizzoja sähköuunissa 275 asteessa niin pitkään, että lopputulos alkoi näyttää hyvältä.

Pekingin ankan kanssa tarjotaan yleensä myös kurkkua, mutta sitä en arvannut lisätä pizzan täytteeksi. Sen sijaan tein siitä sekä riisiviinietikasta, soijasta ynnä suola- ja sokeriripauksesta marinoituja etikkakurkkuja.

Ruoka maistui alkuun oikeinkin hyvältä, mutta puolivaiheilla pizzaa makumaailma alkoi jo uuvuttaa ja aloin kaivata tomaatin tuomaa hapokkuutta ja raikkautta. (Siinä vaiheessa oli onneksi iloa etikkakurkuista.) Mietin, että nämä pizzat saattaisivat olla parhaimmillaan ehkä ihan minikokoisina pikkusyötävinä jossain sopivassa tilaisuudessa.

Ankan kanssa en tullut vieläkään oikein sinuiksi. Pitäisi keksiä sen kypsentämiseen jokin muu keino tuo perinteinen pannulla paistaminen ja uuniin lykkääminen. Tai ehkäpä odotan uusien lintukokkailujen kanssa syksyä ja sorsa-aikaa.

Käärylettä

En tiedä teistä muista, mutta minulle iskee toisinaan ihan kamala epäilys ja epäluottamus omiin kykyihin. Töissä semmoinen tunne tulee ja menee aina ajoittain, mutta joskus se iskee täällä blogissakin (jos kohta en tunnustakaan ottavani tätä hommaa liian vakavasti).

Olen blogannut viime aikoina vaikka kuinka monta ”tämä ei nyt ihan onnistunut” -ruokaa, ja vähän aikaa sitten ryhdyin jo miettimään, että kai nyt ruokabloggaajan pitäisi osata kokata vähän menestyksellisempiä aterioita. Eikä ainakaan postata niitä kaikkein epäonnistuneimpia tekeleitä. Koko kotikokkailu tuntui hetken aikaa ihan hölmöltä hommalta; sen kun söisi vaan tyytyväisenä toisten tekemää ruokaa.

Sitten koitti piristys: Kylään tulevat sukulaispojat olivat tuumanneet aiemmin päivällä (meille tuloon liittyen), että ”mennään sinne syömään, kun siellä on aina niin hyvää ruokaa”. Kyseiset pojat ovat tykänneet meillä yli kaiken muun muassa parsa-perunasalaatista sekä puolukkaisesta ruisleivästä. Sekä tietenkin kaikkien aikojen dippikastikkeesta, josta tykkäävät vähän vanhemmatkin vierailijat.

Pojat tykkäsivät myös näistä pikapikaa laatimistani kanarullista, vaikka ne eivät (yllätys, yllätys) ihan täydellisesti onnistuneetkaan. Taikinakuoresta tuli liian paksu, ja tietenkin se vielä kohosi uunissa. Kaupan valmis lehtitaikina on vähän hankalaa. Filotaikinalla voisi päästä luultavasti ohuempaan ja rapeampaan lopputulokseen.

Ohje on osa chilireseptikilpailumme satoa (osallistumisaikaa on vielä jäljellä), ja kyseessä on Piian kilparesepti.

Broilerikääröt

500 g pakastelehtitaikinaa
400 g broilerisuikaleita
2 rkl makeaa chilikastiketta (laitoin itse vähän reilummin)
1 limetin mehu
2 tl suolaa
tuoretta basilikaa

Nosta lehtitaikinalevyt sulamaan.
Sekoita broilerisuikaleiden joukkoon chilikastike, limettimehu, suola ja hienonnettu basilika.
Leikkaa lehtitaikinalevyt kolmeen osaan ja kauli jokaista taikinapalaa hieman suuremmaksi.
Laita lehtitaikinalle täytettä ja kieritä taikina täytteen ympäri.
Nosta taikinakääröt leivinpaperin päälle uunipellille ja paista broilerikääröjä uunin keskiritilätasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia (itse annoin kääröjen olla uunissa pitempäänkin).

Limetti-korianterikastike

1 chili
tuoretta korianteria
1 limetin mehu
3 rkl vettä
3 rkl kalakastiketta

Chili ja korianteri hienonnetaan ja sekoitetaan loppujen raaka-aineiden kanssa kastikkeeksi.

(Piian ohjeistus sisälsi vielä jälkiruokana toimivan chili-suklaakakun, jonka ajattelin tehdä lähiaikoina jollekin muulle vierasjoukolle.)

Karjalanpaisti kohtaa chili con carnen

En malttanut tietenkään odottaa chilireseptikisan ohjeiden kanssa kilpailuajan loppuun asti, joten täältä pesee ensimmäistä pataruokaa. Tätä hauduteltiin viime viikonloppuna, kun oli vielä ihan kunnolla pakkasta. Nyt ollaan sen sijaan jo plussan puolella: Kesä tulee vielä, uskokaa pois!

Tässä Heikin kisareseptissä amerikkalainen chili kohtaa kotimaisen karjalanpaistin. Heikki ohjeisti meitä käyttämään ruokaan mahdollisimman monenlaista capsicum-suvun kasvia, joten me sitten pilkoimme pataan kuuliaisesti tavallisia pitkulaisia paprikoita, pitkulaisia vihreitä chilejä sekä hieman tulisempaa habaneroa.

Chili con Carelia

noin kilo sekavihanneksia mielen mukaan (meillä oli ainakin porkkanaa, lanttua ja vähän selleriä)
riittävästi chiliä: paprikaa, tuoretta habaneroa, suunnilleen joka lajia jota kaupasta löytyy
karjalanpaistilihaa noin kilo
puolisen kiloa sipulia
reippaasti valkosipulia
tomaattimurskaa puolisen kiloa
(fondia)
mausteita
smetanaa & vaaleaa leipää tai riisiä

Pyöräytä lihoja ja lohkottuja sipuleita pannulla pikaisesti pinnan sulkemiseksi ennen pataan laittamista. Pilko chilit ja vihannekset sekaan ja kaada tomaattimurska ja vettä niin että lihat suunnilleen peittyvät. Mausta mustalla pippurilla, paprikalla, voimakkaalla curryllä ja tarvittaessa vielä kuivatulla chilillä.
Uuni päälle ja paisti sinne. 125 astetta ja 3 tuntia on karjalanpaistille sopiva (meillä lämpöä oli leivinuunissa pikkuisen enemmän). Valkosipuli laitettiin kokonaisina kynsinä sekaan siinä vaiheessa, kun haudutteluaikaa oli vielä noin puolet jäljellä. Samassa yhteydessä sekaan taisi mennä myös muutama minitomaatti.
Lisukkeeksi voi laittaa riisiä tai vaaleaa leipää sekä annoksen päälle reippaasti smetanaa jos habaneron määrä on riittävä.

Meidän valurautapatamme tuli annoksesta aivan täyteen, ja erityisesti pata täyttyi pilkotuista kasviksista. Kasvikset myös hautuivat liemen seassa aivan mahtavan meheviksi. Ja syötävää riitti vielä seuraavaksikin päiväksi.

Tämä ohje olisi sopinut muuten mainiosti myös Helkan keittiön perinneruokakisaan.

Onneksi olkoon, Olo!

Ravintola Olon keittiömestari Pekka Terävä oli eilen tuomaroimassa MasterChefiä, jossa kilpailijoiden oli kokattava painetehtävässä ankka-annos sekä bonuksena vielä suklaamoussea ja madeleineleivosta.

Muistin ohjelmaa katsellessani, että Terävä oli mukana myös ruokabloggaajille tarkoitetussa mikroaaltouunikilpailussa, ja ryhdyin eilen illalla viimein panikoimaan kilpailun takia. Mietin, kuinka mukavaa olisi mennä Oloon syömään ja mitä kaikkia ruokalajeja olisin voinut toteuttaa mikrossa, jos aikaa olisi ollut edes pikkuisen enemmän.

Tänään oli sitten vastassa kaksi uutista:
-Olo on noussut Suomen Michelin-tähtipalkittujen ravintoloiden joukkoon
sekä
-Pastanjauhantaa on voittanut ravintolalahjakortin Oloon max-mikroaaltouunikilpailussa.

Olen voitosta aivan kokonaan ällistynyt, koska en missään vaiheessa uskonut minkäänlaisiin voittamisen mahdollisuuksiin. Ensinnäkin olemme pärjänneet aina kaikenlaisissa blogikisoissa ja ruokahaasteissa sanalla sanoen surkeasti. Toiseksi esittelin blogissamme rehellisesti max-mikromme hyviä ja huonoja puolia, ja olin alusta asti varma, että viimeksi mainittujen kertominen vie voiton jollekin myönteisemmälle bloggarille.

Kaiken huipuksi voiton ilmeisesti ratkaisi mikron ja leivinuunin välinen pizzataisto, jossa mikromme ei edes pärjännyt kovinkaan hyvin.

Kiitänkin tuomaristoa erittäin ennakkoluulottomasta valinnasta. Tämä vahvistaa entisestään uskoa siihen, että blogiinsa kannattaa kirjoittaa täsmälleen niitä ajatuksia, joita päässä sattuu kulloinkin liikkumaan. Toivon mukaan ruokabloggaajat pysyvät (lisääntyvistä kaupallisista kytköksistä huolimatta) jatkossakin uskollisina omille arvoilleen ja ajatuksilleen.

Suomen tämänhetkiset tähtiravintolat ovat siis Olo, Chez Dominique, Postres, Demo sekä Luomo. Meillä on kokemusta ainoastaan Postresista ja jauhantatiimimme toisella osapuolella Demosta.

Toivon mukaan onnistumme tekemään jossain vaiheessa pöytävarauksen myös Oloon; veikkaan, että sinne voi juuri nyt olla pikkuisen tunkua.

Etikkakurkut chilillä

Emme syöneet Ikeassa tällä kertaa lihapullia, mutta tein vastavetona kotona vähän vastaavanlaisen annoksen.

Tämä oli taas niitä kokkauskertoja, jolloin kaikki ei mennyt ihan putkeen. Lihapullista tuli vähän liian kuivia ja muusista liian jäykkää. Lisäksi soosi kuohahti yhteen otteeseen hellalle, kun yritin jouduttaa kokoonkeittymistä pistämällä lieteen vähän lisähönkää.

Erikoismaininnan ansaitsevat joka tapauksessa etikkakurkut, joita virkistettiin vielä pilkotulla chilillä:

Etikkakurkut

puolikas kurkku
1,2 dl (eli puoli kupillista) etikkaa
1,2 dl vettä
½ rkl suolaa
0,8 dl sokeria
1 laakerinlehti
1 punainen chili, hienonnettuna

Sekoita vesi, sokeri, suola ja etikka kulhossa. Vispaa niin pitkään, että saat suolan ja sokerin liukenemaan kokonaan. Lisää hienonnettu chili. Viipaloi kurkku ohueksi ja laita se kulhoon. Kurkunviipaleiden on peityttävä kokonaan. Lisää laakerinlehti ja laita kulho jääkaappiin vähintään tunniksi (mitä pitempään, sen parempi).

Tiedän, että kurkkujen paras sesonki on vasta edessäpäin, mutta pakko siitä huolimatta todeta, että pääsin syömään pari viikkoa sitten elämäni parasta tuorekurkkua. Kyseessä oli espanjalainen luomukurkku, joka oli ihan uskomattoman makoisa.

Pitää katsella kesän tullen, saisiko kotimaista kurkkua luomuna mistään. Jos se sattuisi olemaan edes suunnilleenkaan yhtä hyvänmakuista.

Puolukkaista

Kävimme taas vähän aikaa sitten Haaparannassa ja samalla pitkästä aikaa Ikeassakin. Pistäydyn Ikeassa usein ihmettelemässä myös sitä pientä ruokamyymälää, jossa myydään etikkakurkkuja, eineslihapullia ja monenlaista muutakin ruotsalaistyyppistä tuotetta.

Tällä kertaa nappasin myymälästä mukaani lingonparfait-reseptin. Lingon tarkoittaa tietenkin puolukkaa, ja parfait jonkinlaista jäädytettyä jälkiruokaa.

Ohje vaikutti kaikin puolin houkuttelevalta: Jälkiruoka on kätevimmillään silloin, kun sen voi tehdä etukäteen jääkaappiin (tai tässä tapauksessa pakasteeseen) tekeytymään. On aina niin ankeaa lähteä kesken ruokailun yksikseen keittiöön jotain vanukasta vatkailemaan.

Puolukkaparfait (4-6:lle)

2 munaa
1/2 dl sokeria
1,5 dl puolukkahilloa
3 dl vispikermaa
koristeluun kermavaahtoa ja puolukkahilloa

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita varovasti joukkoon puolukkahillo. Vatkaa kerma aika kovaksi ja sekoita se melkein kokonaan munaseokseen. Kippaa puolukkaseos pieniin annoskulhoihin (tai yhteen isompaan) ja aseta pakasteeseen jähmettymään vähintään neljäksi tunniksi. Ota kulhot pakasteesta 5-10 minuuttia ennen tarjoilua. Koristele pienellä määrällä kermaa sekä puolukkahillolla. (Itse laitoin kerman kokonaisuudessaan jäädykkeisiin, eli sitä ei jäänyt koristeluun ollenkaan.)

Tykkäsimme molemmat lopputuloksesta kovasti. Puolukka vaan toimii makeissa yhteyksissä niin mahdottoman hyvin. Jäädykkeen ulkonäkö on tosin tuossa kuvassa vähän räjähtänyt, mutta ehkä se on vaan tekijänsä näköinen.

Höyrytettyä

Höyryttäminen ei ole täällä Suomessa kovinkaan yleinen tapa laittaa ruokaa. Itselläni höyrystimeen päätyy todennäköisimmin ruusukaali, kukkakaali tai nupuiksi leikattu parsakaali. Lukijamme ovat puolestaan höyrytelleet kasvisten ja kalan ohella muun muassa dim sum -nyyttejä sekä perunamuusiin tarvittavia perunoita. Sekä vanhaa kunnon höyrymakkaraa.

Höyrytettyä ruokaa pidetään terveellisenä, mutta samalla mauttomana. Minä olenkin täällä mietiskellyt mielessäni, että mikäpä estää laittamasta höyrytettäväänkin ruokaan mausteita ja makuaineita.

Olen tullut nyt siinä määrin tutuksi uuden mikromme kanssa, että osaan käyttää sitä jo aika sujuvasti monenlaisissa tilanteissa (ihan alkuun en osannut käyttää edes hipaisunäppäimiä, joten edistystä on tapahtunut). Nyt olen uskaltautunut jopa testailemaan mikron höyrytystoimintoa.

Tarkoitukseni oli höyryttää mikron erityistoiminnolla kokonainen kala, mutta ongelmaksi tuli kalan lajike ja saatavuus. Kaukoidän suunnalla valmistetaan kaloja (ja muutakin ruokaa) höyryttämällä paljonkin, ja siellä kokattavat kalat ovat usein pulleita ja pieniä. Eli ruokaisia ja höyrytysastiaan mukavasti sopivia.

Suomalainen ahven on makunsa puolesta tietenkin ihan mahdottoman mainio, mutta parista semmoisesta ei kovin paljon syömistä riittänyt. Lahna tuli seuraavaksi mieleen, mutta sitä ei ollutkaan sunnuntaipäivän ruokaostosreissulta niin vain saatavissa. Joten ostimme jälleen kerran pätkän kuhafilettä.

Suunnittelin kokeilla höyrytystoiminnolla teriyaki-maustettua kalaa, mutta lopulta päädyin hakemaan makua thai-mausteista. Jännä joka tapauksessa, miten höyrytetty ruoka vie näköjään ajatukset automaattisesti Aasian suuntaan.

Höyrytettyä thai-kalaa

kalaa, alkuperäisessä ohjeessa taimenfileitä (meillä kuhaa)
pieni pala inkiväärinjuurta, kuorittuna ja hienonnettuna
1 pieni valkosipulinkynsi, hienonnettuna
1 pieni punainen chili, siemenet pois ja hienonnettuna (meillä vihreää)
limen raastettu kuori ja mehu
2 rkl soijakastiketta
(3 pientä pak choita, pitkittäin lohkottuna)

Asettele kalafileet vierekkäin folion päälle (itse asettelin ne mikron höyrytyskupuun, jonka pohjalla oli desin verran vettä) ja ripottele päälle inkivääri, valkosipuli, chili ja raastettu limenkuori. Pirskottele päälle limestä puristettua mehua (ja asettele päälle pak choit). Kaada päälle soija ja sulje paketti. Jos käytät foliota ja perinteistä höyrytyskoria, jätä höyrylle tilaa liikkua (foliota ei tietenkään saa laittaa mikroon!). Höyrytä 15 minuutin ajan (meillä aikaa meni korkeintaan kahdeksan minuuttia).

Alkuperäiseen ohjeeseen sisältynyttä pak choita meiltä ei valitettavasti löytynyt. Se ei taida täkäläisten vihannestiskien valikoimiin yleensä sisältyä.

Samalle aterialle höyrytin myös munakoisoja, joista laadin japanilaistyylisen salaatin. Vastapainoksi tarvitsi jotain rouskuvampaa, eli lisänä oli myös salaatti punakaalista, porkkanasta sekä auringonkukansiemenistä.

Olen ollut näiden kokeilujen perusteella mikron höyrytystoimintoon ihan tyytyväinen. Laitteelle ilmoitetaan, minkälaista ruokaa ollaan höyryttämässä (esim. kalaa tai pehmeitä kasviksia), näppäillään ruuan paino, ja sitten mikro kypsentää ruokaa sopivaksi katsomansa ajan.

Aikamoisen pikaista kokkaamista tuo mikrohöyryttäminen kyllä on. Kuhafileessäkään ei kovin monta minuuttia tuhrautunut. Tällä kertaa pikakokkaaminen oli kyllä paikallaan, kun olimme metsässä juoksenneltuamme ihan mahdottoman nälkäisiä. Yleensä en ole kovinkaan kiireinen ruuanlaittaja, mutta joskus on näköjään mukava saada pötyä pöytään mahdollisimman nopeasti.

En sitten tiedä, pysyisivätkö vitamiinit ja entsyymit paremmin paikallaan perinteisessä kattilan ylle laitetussa höyrykorissa, mutta ihan hyvältä nuo höyrytetty kala sekä munakoiso maistuivat. Etenkin, kun ripotteli pöydässä vielä pikkuisen suolaa kalan päälle.

Mikrosta vielä sen verran, että alussa en tosiaan aina edes muistanut tai hoksannut, mihin kaikkeen sitä voi käyttää, kun olin niin tottunut tavalliseen uuniin ja kattiloihin. Sittemmin olen kyllä keksinyt sille käyttöä lähes joka päivä tai ainakin useamman kerran viikossa. Esimerkiksi leivontaan tarvittava neste on kätevä lykätä sinne kuumenemaan. Että kyllä se ehkä nyt jää meille vähän pitemmäksikin aikaa.

Chilikilpailuun extrapalkinto

Muistattehan vielä chilireseptikilpailumme. Kilpailuun on tullut jo ihan mukavasti osanottajia, mutta lisää kaivataan vielä. Osallistumisaikaa on koko maaliskuun verran, joten hyvin ehtii kokkailemaan ja testailemaan reseptejä.

Aiemmin mainittujen palkintojen lisäksi luvassa on vielä ekstraa, kun Decanter tarjosi lisäpalkinnoksi Peugeotin chilimyllyä. Sillä voi siis jauhaa kuivattua chiliä suoraan ruokiin.

Chilimylly arvotaan kaikkien osanottajien kesken.

Suuri pizzataisto

Mikroaaltouunikokkauksemme on edennyt vihdoin ja viimein suureen pizzataistoon, jossa toisistaan mittaa ottavat perinteinen leivinuunipizza ja max-mikrossa valmistettu vastaavanlainen kiekko.

Myönnän, että asetelma oli jo lähtökohtaisesti aivan epäreilu, koska leivinuunin arinalla paistettu pizza on lempiruokaani. Mutta siitä huolimatta oli kiinnostava nähdä, miten mikro onnistuu vastaamaan haasteeseen: johan se onnistui yllättämään meidät grillitoiminnollaan sekä ranskanperunoiden rapeudella.

Tein pizzapohjan vanhalla luotto-ohjeellamme, jolla syntyy kaksi pienehköä ohutpohjaista normipizzaa. Kaupassa ei tarvinnut käydä erikseen, koska täytteiksi pystyi laittamaan kaikkea, mitä kaapista löytyi. Sipulikastikkeesta oli jäänyt tähteeksi pekonia, ja keittiössä oli (kuinkas sattuikaan) sopivasti muutama minitomaatti. Ja sipulia on tietenkin aina saatavilla, joten sitäkin sopi silputa sekaan.

Vaivasin taikinaa ikuisuuden käsin, joten lieneekö siitä sitten johtunut, että pizzoista tuli uunissa ihan kamalan kupruilevia. Mikroversiokin lähti kohoilemaan paikoin jopa niin paljon, että pelkäsin sen räjähtävän pitkin seiniä. Sama tilanne oli päällä muutaman metrin päässä sijaitsevassa leivinuunissa. Uuni oli niin kuuma, että kupruilevat kohdat meinasivat kärähtää, kun taas laaksopaikkoihin jäänyt juusto ei ruskistunut ollenkaan samaan tahtiin:

Teemme leivinuunissa pizzaa loppujen lopuksi aika harvoin, joten kyseessä on aina herkkusuiden tähtihetki. Tykkään leivinuunipizzassa siitä, miten se kuulostaa niin rapealta jo veitsellä leikatessa. Samoin kuin siitä ainutlaatuisesta mausta, jonka saa ainoastaan arinalla paistamalla.

Leivinuunipizza vei voiton paitsi maussa ja rapeudessa myös nopeudessa. Leivinuunissa pizza kypsyi neljässä minuutissa, kun taas mikropizzaa pidettiin uunissa kahdeksan minuutin ajan. Tietenkin jos nopeuteen laskisi myös leivinuunin lämmitykseen kuluneen ajan, niin siinä tapauksessa mikropizza tietenkin voittaisi.

Mikropizzan rapeudelta odotin ranskanperunoiden perusteella paljon enemmän. Lopputuloksena oli ehkä enemmänkin piirakka kuin pizza. Ongelmaksi muodostui se, että pohja ei kypsynyt täytteiden kanssa samaan tahtiin. Siinä vaiheessa kun täyte oli mehevimmillään ja juusto sulanut ja ruskistunut juuri sopivasti, pohjaa oli pakko kypsentää vielä lisää. Siinä sitten juusto pääsi hieman kuivahtamaan, ja tomaatit pukkasivat nesteet pihalle.

Ehkä olisi kannattanut esikypsentää pohjaa crisp-alustalla ensin jonkin aikaa ja vasta sitten lykätä täytteet päälle, mene ja tiedä. Jotenkin on vaan niin mukava tehdä pizza kerralla valmiiksi. Lisäksi alustaa olisi voinut lämmittää ennakkoon uunissa parin minuutin verran samaan tapaan kuin pizzapeltiä sähköuunissa.

Leivinuunipizza voitti myös menekissä. Söimme sen puoliksi alta aikayksikön. Mikropizzaa jäi sen sijaan tähteeksi, mutta sekin tuli tietenkin syötyä seuraavana päivänä (sen jälkeen, kun se oli saanut osakseen lämpökäsittelyä siinä samaisessa mikrossa).

Ulkonäköerot olivat yllättävän pienet. Tässä siis mikropizza:

Kaikin puolin hauska makutesti ja vertailu. Pitää ottaa ilman muuta joskus uusiksi.

Syödään yhdessä

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma vietti päätösjuhlaansa tämän viikon maanantaina, ja mekin pakkasimme jälleen kerran laukkumme ja suuntasimme kohti Tikkurilaa. Paikalle oli nimittäin kutsuttu monien ruoka-alan toimijoiden ohella myös kuukauden ruokablogeiksi valittujen blogien kirjoittajat.

Uusiakin tuttuja oli paikalla: Uskaltauduin ujostukseltani juttelemaan ainakin Hannan sopan, Chez Jasun sekä Omenamintun kirjoittajien kanssa.

Juhlaohjelmaan sisältyi monenlaisia ruokaan liittyviä puheita, joista jäi mieleeni muun muassa se, kuinka paljon suomalainen ruokakulttuuri on muuttunut omankin elämäni aikana eli 1970-luvun lopulta lähtien. Kasviksista on tullut osa suomalaisten arkipäivää, ja juuri nyt mielikuvat luomusta ovat muuttumassa myönteisempään suuntaan. Tulevaisuudessa korostuu vielä entistäkin enemmän esimerkiksi puhtaan veden merkitys.

Itsekin osaan aina reissusta kotiin palattuani arvostaa yli kaiken kansallisaarrettamme eli hanasta tulevaa puhdasta juomavettä. Etenkin Intiassa käydessä huomasi selvästi sen, että puhdas juomavesi ja viemäröinti ovat maailmassa vain harvojen etuoikeus.

Juttua riitti myös hyvistä suomalaisista raaka-aineista, ja paikalla olijoita kehotettiin syömään entistä enemmän suomalaisia pikkukaloja. Niin kuin nyt vaikka särkeä.

Lisäksi saimme tilaisuudessa tietenkin syödäksemme. Minä tykkäsin todella paljon samppanja-hernekeitosta, jonka sekaan oli mahdollista lusikoida muun muassa paistettua pekonisilppua. Lisäksi minulle maistuivat savusärkileivät, Pohjois-Karjalan paisteista tehty rillette, haukikiusaus sekä perinteinen vispipuuro.

Heurekassa oli mahdollisuus tutustua myös Bon Appétit - Syödään yhdessä -näyttelyyn, eikä tilaisuutta voinut tietenkään jättää käyttämättä.

Etenkin kun näyttelyyn mennessämme hoksasimme vielä sinivalkoiset minileivokset sekä mustaleimaisesta Emmentalista tikkareita veistelevän juustosedän:



Näyttely oli tosissaan kiinnostava ja paikoin hyvinkin hauska, joten suositella voi. Ruokablogiporukallamme näyttelyn katselu meinasi mennä välillä jopa hepulin puolelle. Onhan se nyt hullunkurista nähdä kanssaruokabloggaajan pää lautasella tai havainnollinen esitys siitä, miten ihmisen ruuansulatus toimii.

Jossain vaiheessa oli pakko todeta, että peruskoululainen luokkaretkiryhmäkin käyttäytyisi samassa tilanteessa takuulla meikäläisiä hillitymmin. (Olen ollut aina sitä mieltä, että ruokabloggaajaksi ryhtyvän täytyy olla vähän hullu.)

Pastanjauhantaa kiittää kaikkia suomalaisen ruokakulttuurin edistäjiä sekä tietenkin Sre:n touhukkaita puuhanaisia tähänastisesta yhteistyöstä.

Kohta muuten selviää, kenestä tulee Suomen ensimmäinen ruokakulttuuriprofessori. Siinä olisi aika monelle ruokabloggaajallekin toiveammatin ainesta.

Vain sinappi puuttuu: nakit ja muusi uudella tavalla

Helkan Keittiö järjesti viime kuussa ruokabloggaajille reseptikilpailun, jossa piti laatia moderni suomalainen perinneruoka. Monia bloggaajia kutkutti mahdollisuus saada kisaruokansa myös kyseisen ravintolan ruokalistalle, mistä syystä tehtävään on suhtauduttu blogikeittiöissä harvinaisen tosissaan.

Mekin mietimme päämme puhki, minkälaisella reseptillä mieluiten osallistuisimme. Ruokakulttuuri elää kuitenkin koko ajan, ja nykyään pitsa on todennäköisesti monelle suomalaiselle perinteikkäämpää ruokaa kuin naurishaudikas tai klimppisoppa.

Lopulta ajattelumme tiivistyi kahteen asiaan: suomalainen perinneruoka voisi olla makkaraa ja olutta. Lieneekö johtopäätelmällä jonkinlainen yhteys sen kanssa, että kasvoimme tuhansien murheellisten laulujen maassa, jossa pääasiallisia puheenaiheita olivat Popeda ja Uuno Turhapuro.

Ainekset ruokaa varten olivat siis valmiina, mutta miten ne saisi yhdistymään samalle lautaselle? Sitten mieleeni tuli olut-sipulikastike, ja siitä se ajatus sitten lähti. Makkara muovautui lopullisissa suunnitelmissa siskonmakkaranakeista valmistetuiksi pyöryköiksi, kun lihapullat ovat kuitenkin aika hyviä. Ja niiden kanssa sopii hyvin perunamuusi.

Eli lopputulokseksi muotoutui ikään kuin vahingossa nakit ja muusi.

Nakit ja muusi uudella tavalla

perunamuusi:
8-10 perunaa
1 sipuli
loraus maitoa
voita
suolaa

makkarapyörykät:
tuoremakkaraa (esim. siskonmakkaranakkeja)
öljyä
timjamia

sipuli-olutkastike:
3 siivua hienonnettua pekonia
400 g puoliympyröiksi suikaloitua sipulia
hunajaa
balsamicoa
suolaa ja pippuria
2-3 desiä olutta (lager toiminee parhaiten)

Pane perunat ja lohkottu sipuli suolalla maustettuun veteen kattilaan ja kattila liedelle kuumenemaan.
Kaada pannulle öljyä ja ripottele siihen kuivattua timjamia (jos saatavilla on tuoretavaraa, voit luonnollisesti käyttää myös sitä). Puristele makkarat kuorestaan pannulle pyöryköiksi siten, että yhdestä nakista tulee kaksi pyörykkää. Paista makkarapyöryköiden pintaan väri ja anna kypsentyä hetken aikaa. Lykkää pyörykät sitten vaikka uunivuokaan ja laita vuoka uuniin miedolle lämmölle kastiketta ja muusia odottelemaan.
Lisää samalle pannulle hienonnettua pekonia ja paista. Siirrä pekonit sivuun ja sipulit tilalle. Noruta sipulien joukkoon hunajaa ja ropsauta sekaan vähän suolaa ja pippuria. Kun sipulit ovat kypsyneet miedolla lämmöllä vartin verran, niiden pitäisi olla sopivan raukeita. Kippaa sekaan pari desiä olutta (määrä riippuu hieman sipulien määrästä). Anna oluen hautua sipulien joukossa jonkin aikaa, lisää aiemmin paistetut pekonit ja ryhdy maistelemaan. Tässä vaiheessa yritetään saada aikaan kastike, jossa olisi kaikkia perusmakuja: makeaa, suolaista, hapanta ja karvasta.
Olut tuo joukkoon ihan kunnolla karvautta, joten muiden makujen säätäminen vaatii tarkkaa maistelua. Todennäköisesti haluat tuikata sekaan jotain hapokasta. Me laitoimme sekaan balsamicoa, kun emme keksineet mitään suomalaiskansallista happoa (väkiviinaetikkaa ei arvannut kokeilla). Myös suolaa tai hunajaa pitää lisätä, jos onnistunut lopputulos sitä vaatii.
Jossain vaiheessa perunat ovat keittyneet kypsiksi, joten ne kannattaa pyöräyttää viimeistään tässä vaiheessa muusiksi: Kippaa keitinvesi pois ja lisää sekaan hippasen verran suolaa, loraus maitoa sekä jonkinlainen siivu voita. Maitoa voi lisätä myöhemmin sekaan enemmänkin, jos muusin rakenne sitä vaatii. Survo muusi käsisurvimella (ja varmista, että sipulikin varmasti muusautuu sekaan) ja pyöräytä siihen lopuksi kuohkeus sähkövatkaimella.
Asettele muusi makkarapyöryköiden ja sipulikastikkeen kanssa samalle lautaselle ja tarjoile.

Makujen säätäminen tuntui aluksi vähän epätoivoiselta, kun kastike maistui karvaan ja makean yhdistelmältä. Lopulta maut saatiin kuitenkin tasapainoon, ja ruoka oli oikeinkin herkullista. Balsamicon käytöstä annoimme itsellemme hiukan miinusta, mutta ehkä se oli sitten se moderni lisä.

Tuoremakkaroista puristellut pyörykät ovat tosissaan näppärä ruokaidea. Meillä makkarana oli Wigrenin Herkkusiskoja.

--
Muiden ruokabloggaajien tuotokset ovatkin sitten heti huomattavan hienon ja ammattimaisen näköisiä. Minulle itselleni on mysteeri, miten annoksen saa aseteltua lautaselle minimalistisen tyylikkään ravintolamaisesti (samoin kuin näköjään myös se, miten tehdään ravintolatyylistä ruokaa).

Mutta käykäähän ihailemassa kaikkien osanottajien annoksia täällä:

Nice Cup of Tea

Kuten joku vielä saattaa muistaa, minä juon tätä nykyä runsaasti teetä. Ja lueskelen siihen liittyviä kirjoja. Helena Petäistön kirja Tee teematka oli tosissaan viihdyttävää luettavaa, jonka mukana pääsi eurooppalaisista teehuoneista Venäjälle samovaarin äärelle.

Lisäksi kirjan avulla pääsi ihmettelemään tiibetiläisen voiteen valmistamista sekä sai selville, missä tilanteessa amerikkalaiset oivalsivat jääteen ihanuuden (St. Louisin maailmannäyttelyssä vuonna 1904).

Suomi-luvun kohdalla oli niin ikään runsaasti uutta tietoa kotoisesta teenjuontikulttuuristamme. Karjalaiset ja muut itäisemmän Suomen asukkaat ovat olleet Venäjän vaikutuksen vuoksi vanhastaan innokkaampaa teenjuontikansaa läntisemmän Suomen asukkaisiin verrattuna. Ahkera teenjuonti levisi karjalaisten siirtolaisten mukana toisen maailmansodan jälkeen muuallekin Suomeen.

Lisäksi opin, että Haapajärvi on Suomen teepääkaupunki. Kaikkea sitä.

Tee on nyt muutenkin kohoamassa Suomessa entistä suurempaan suosioon, jos kohta kahvin menekki on edelleen melkein ylivoimaisen murskaava. Suomalaiset ostavat kyllä teetä yleisesti (Twiningsin vuonna 2011 teettämän teenjuontitutkimuksen mukaan 72 prosenttia suomalaisista on tunnustanut ostavansa teetä), mutta sitä ei juoda yhtä usein kuin kahvia.

Lähes kolmannes teetutkimukseen vastanneista juo teetä harvemmin kuin kerran viikossa. Päivittäisiä teenjuojia on suomalaisista vajaa puolet eli 46 prosenttia.

HEL YES! -konseptista tuttu pop up -ilmiö on tulossa muotiin yleisemminkin, sillä Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Iittala outlet -myymälään on avattu täksi viikoksi Twiningsin teenurkkaus, jossa itsekin kävin maistelemassa muun muassa uutta vihreää teetä nimeltään Chai Green Tea.

Tilaisuudessa annettiin myös ohjeita vihreän teen hauduttamiseen: vedenkeittimessä kiehautetun veden pitää antaa jäähtyä (kansi avoimena) vähintään kolmen minuutin ajan ennen kuin kuuman veden kippaa vihreän teen sekaan. Sen jälkeen teepussia uitetaan vedessä kolmen minuutin ajan.

Vihreä tee saattaa olla liian kuumaan veteen tehtynä kuulemma melko kitkerää. Lisäksi teen maku on parhaimmillaan siinä vaiheessa, kun juoma on jo hiukan haalentunut.

Kiertue antaa Twiningsille mahdollisuuden tutustua suomalaiseen teenjuontikulttuuriin myös muualla kuin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Suomen suosituimmat teelaadut ovat maustetut mustat teet (etenkin Earl Grey) sekä erilaiset marjaiset ja hedelmäiset maut. Syynä tähän on osittain se, että suomalaiset eivät useinkaan laita teensä sekaan maitoa.

Englantilaiset puolestaan juovat enimmäkseen voimakasta mustaa teetä, ja lorauttavat sekaan hiukan maitoa. Hinta ei ratkaise suomalaisille teelaadun valintaa, sillä suurin osa suomalaisista valitsee teensä maun perusteella. Lisäksi etenkin vihreän teen juojat pitävät terveellisyyttä tärkeänä tekijänä. Kuten arvata saattaa, pussiteen asema on Suomessa vahva irtoteenä myytyihin teelaatuihin verrattuna (73 % suomalaisista juo teensä pussiteenä).

Suomalaisten teenjuontitavat ovat moniin muihin maihin verrattuna aika epäsosiaalisia: Siinä missä monissa maissa kokoonnutaan vaikkapa teehuoneisiin, suomalaiset juovat teekupposensa ilta-aikaan yksikseen kotona. Monet juovat teetä myös flunssaisena tai muuten kipeänä, ja usein teetä juodaan ennen kaikkea talvikauden aikana.

Miltä teetutkimuksen tulokset kuulostavat: Juotteko te teenne julkisesti vai vasta kotona työpäivän jälkeen? Entä kuluuko teetä enemmän talvella kuin kesällä (vai juodaanko kesällä kenties erityyppisiä teelaatuja talvikuukausiin verrattuna)?