Minulla oli lapsena hyvinkin monenlaisia toiveammatteja. Toisinaan halusin kovasti puutarhuriksi (ja haluaisin edelleenkin, elleivät taitoni rajoittuisi muutaman huonekasvin hengissä pitämiseen) ja toisinaan sitten taas muinaistutkijaksi, kuten nyt vaikka hieroglyfejä tulkitsevaksi egyptologiksi.
Pitkällisen Egypti-kiinnostukseni takia on omituista, etten ole käynyt koskaan Egyptissä. Ennen kuin nyt. Talviloman matkakohteeksi valikoitui Egyptin
Luxor, joka tarjoaa muinaisuudesta kiinnostuneelle matkailijalle harvinaisen paljon kiinnostavaa nähtävää. Pyramideja paikkakunnalla ei ole, mutta muinaisen Theban temppelit ja faaraoiden hautakammiot tarjoavat nykyturistille joka tapauksessa tavallista enemmän töllisteltävää.
Tämä kuva on naisfaarao Hatshepsutin temppelistä:
Pakollisena käyntikohteena oli tietenkin upea
Kuninkaiden laakso, jossa kävimme moikkaamassa hiukkasen kuivahtanutta
Tutankhamonia (ei vaan, ihan virkeältä se näytti yli 3000 vuotta vanhaksi hepuksi – ihan kuin olisi vaan nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa aurinkoon). Pian hautakammiossa vierailemisen jälkeen päälleni iski tietenkin
faaraon kirous (joka ei ollut tällä kertaa mitään lievää turistiripulia vaan luullakseni ihan kunnon ruokamyrkytys).
No, pieni nestepaasto olikin paikallaan ennen pääsiäistä, joten tulipa vietettyä sitten kunnon puhdistautumisharjoituksia. Säästän teidät tarkemmalta tautikuvaukselta, mutta sen verran on pakko sanoa, että ruokailemisesta tuli melkein koko loppulomaksi hyvinkin ankea kokemus, kun menetin hetkeksi koko ruokahaluni ja jostain syystä jopa makuaistini. Meikäläisen mittakaavassa on täysin käsittämätöntä, että jo pelkkä ruuan tuoksu (tai tässä tapauksessa haju) pystyy aiheuttamaan pahoinvointia.
Egyptiläisestä ruokakulttuurista kirjoittaminen on muutenkin hieman kinkkistä, koska monet annokset ovat meikäläiselle ajatustasolla tutumpia joko Lähi-idästä tai muista pohjoisen Afrikan maista. Marokkolaiseksi mieltämäni tagine tuli vastaan ruokalistojen egyptiläisissä osioissa (kuvassa taginen seurana on riisiä, jota syödään Egyptissä yllättävän paljon), ja ohuen leipälätyn välissä tarjottu pikaruoka
shwarma tuo mieleeni muun muassa Turkin ja Libanonin. Ja Kreikkakin muistui maan ruokatarjonnan äärellä mieleeni muutamaan otteeseen.
Luxorin tienoilla näytettiin viljelevän aika paljon banaania ja sokeriruokoa (sokeriruokopeltojen kulotusten takia ilma haisikin ajoittain aikamoisen savuiselta). Sokeria egyptiläiset kuulemma syövätkin (esim. teehen pannaan reilusti sokeria ja makeat leivonnaiset maistuvat). Minä sain erään kerran juodakseni sokeriruo’osta tehtyä mehua, ja armas aviopuolisoni osti Suomeen tuliaiseksi paikallista sokeriruokorommia (muita ruokaan tai juomaan liittyviä tuliaisia ei tuotu ollenkaan; paitsi että yhden alabasterista tehdyn kynttiläkipon valossa voisi kenties koittaa ruokaillakin?):
Myös egyptiläistä viiniä (Obelisk jäi merkkinä mieleen) sekä paikallisia oluita (Sakaraa ja Stellaa, joista viimeksi mainitulla ei ole käsittääkseni mitään tekemistä belgialaisen kaimansa kanssa) tuli maisteltua jossain määrin. Islamin uskon vuoksi alkoholia ei saa läheskään kaikista paikallisten omistamista ravintoloista (eikä myöskään sianlihaa näy ruokalistoilla ollenkaan), ja Egyptissä olut- ja viiniteollisuus onkin ilmeisesti pitkälle
koptilaiskristittyjen käsissä. Muslimit näyttivät viettävän aikaansa ennen kaikkea teekupin ja vesipiipun eli shishan äärellä.
Juomista vielä sen verran, että sikäläisistä mehuista jäi mieleeni mainionmakuinen karkade, joka on ilmeisesti tehty kiinanruusun (
hibiscus rosa-sinensis) terälehdistä. Minullakin on kiinanruusu täällä kotona, mutta se ei kyllä kuki koskaan, joten en voi koettaa vastaavanlaisen juoman valmistamista omatoimisesti.
Tässä välipalaksi lihavartaan makuisia perunalastuja (taustapussin makuyhdistelmänä pähkinöissäkin suosittu chili-lime):
Viikon (ja kenties koko vuodenkin?) mieleenpainuvinta ruokaa saimme Snobs-nimisessä ravintolassa, jossa söimme huikean egyptiläisen mezze-aterian huuhdottuna alas alkoholittomalla Birell-oluella ja kivennäisvedellä. Ateria tuotiin eteemme suurella pyöreällä tarjottimella, ja itse tarjoilu tapahtui rummunsoiton ja laulamisen säestyksellä.
Me olimme sulkeutuneina suomalaisina tietenkin täysin häkeltyneitä, kun ravintolan perältä alkoi kuulua soittoa (ajattelin, että jollakin kanta-asiakkaalla taitaa olla syntymäpäivä) – ja etenkin, kun soittava seurue eteni vakaasti meidän pöytäämme ja jäi vielä pöydän viereenkin hetkeksi laulamaan. Pieni häkeltyminen kannatti, sillä näyttävän tarjoilun päätteeksi pöytään saatu ruoka oli suorastaan huippuhyvää.
Egyptiläiset syövät lihansa mielellään varrastettuna kebab-lihana, mutta voi kauhistus, kuinka sitkeää semmoinen liha saattaa pahimmillaan ollakaan (jauheliha-kofta oli yleensä helpommin nieltävää). Snobsissa ei sitkausongelmaa ollut ollenkaan, sillä sekä liha- että kalavartaat suorastaan sulivat suuhun (kala Luxoriin tuntui tulevan usein esim. Punaiseltamereltä).
Dipit olivat myös hyviä. Tarjolla oli ainakin jonkinlaista tahinia, hummusta ja tsatsikia.
Paikallinen pehmeä fetajuusto(hko) oli oikein herkullista, ja sitä sisältyi muistaakseni myös tuohon mezze-luetteloon. Kevätkäärylemäiset rullat olivat egyptiläisen ruuan yhteydessä hienoinen yllätys, mutta maistuivat meille oikein hyvin. Marinoidut ravut olivat vähän mitäänsanomattomia; olisimme molemmat kaivanneet niihin lisää poltetta, mutta egyptiläiset eivät ilmeisesti itse pidä ylettömän tulisesta ruuasta. Myös maksaa oli tarjolla jossain muodossa, ja sitä kuulemma näkyi yleisesti monien muidenkin ravintoloiden listoilla.
Kasvisruuat olivat siitä huolimatta kaikkein parhaita. Öljyiset munakoisoviipaleet olivat todella makoisia, samaten jonkinlaiset vihreät kasvispihvit, joiden raaka-aineista minulla ei ole sen kummempaa käsitystä. Ajattelin ensin, että ne olisi tehty kikherneistä, mutta ehkä pihvien väri olisi siinä tapauksessa ollut vähän eri. Tarjolle tuotua egyptiläistä leipää pystyi hyödyntämään ruokailuvälineenä, koska kattaukseen ei kuulunut haarukoita ja veitsiä ollenkaan.
Snobsin jälkiruokalista olisi ollut myös erinomaisen kiinnostava, mutta innostuin syömään niin paljon varsinaista ruokaa, etten oikeasti jaksanut muuta kuin kupillisen minttuteetä (Lipton-tee tuntui muuten nauttivan Luxorissa suurta suosiota). Listalla olisi ollut esimerkiksi egyptiläinen Om Ali, jonka kerrottiin olevan jonkinlainen leipävanukas.
Snobsia pitää ilmeisesti englantilais-egyptiläinen pariskunta, samaten kuin sen lähistöllä sijainnutta Lanternia, jossa palvelu oli ylettömän ystävällistä – ja jossa ruokakuvaamiseemme suhtauduttiin ennen näkemättömän kiinnostuneesti. Yksi tarjoilija kävi jopa kääntelemässä annoksia kuvauksellisempiin asentoihin.
Ravintola tarjoaa englantilaisia elämyksiä kotoaan eksyneille briteille, mutta tarjolla oli myös egyptiläisiä erikoisuuksia. Yksi niistä oli hauskasti salaatinlehteen kietaistu tomaattisalaatti, jonka nimen unohdin saman tien sen kuultuani. Joka tapauksessa siinä oli ainakin hyvin pieneksi pilkottua chiliä, korianteria, tomaattia sekä kurkkua (vähän samaan tapaan kuin vaikkapa
Pico de Gallossa). Salaatti tarjoiltiin tuttuun tapaan tahinin kanssa.
Me söimme ravintolassa kahden ruokalajin aterian ja joimme yhdet oluet (ja lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi ylettömän ihanaa suklaakakkua), ja vaikka jätimme henkilökunnalle 20 prosentin tipin, laskun hinnaksi tuli ainoastaan 41 euroa. Aikamoisen edullista siihen verrattuna, että monissa oululaisissa ruokapaikoissa (joiden tarjoilema ruoka on huomattavasti mauttomampaa) yhdestäkin ruoka-annoksesta saatetaan pyytää jo lähemmäs 30 euroa.
Papuja ja linssejä Luxorissa syötiin paljon, ja minullahan ei ole tietenkään mitään sitä vastaan. Kuvassa näkyvässä linssikeitossa linssit oli hoksattu soseuttaa ihanan samettisiksi. Juustokuminan maku jäi tuostakin keitosta maistumaan suuhun, joten luullakseni siitä mausta muistan myöhemminkin Luxorin ja sen loputtoman auringonpaisteen, monta kertaa päivässä kuuluvat rukouskutsut sekä keskellä Niiliä auringon laskiessa koetun tuhannen ja yhden yön tunnelman.
Kiinnostavista, egyptiläistä ruokaa tarjoavista ravintoloista kokeilematta jäivät ainakin
Sofra sekä Jewel of the Nile. Old Winter Palace ei jotenkin houkutellut, vaikka siellä olisi ehkä parhaiten päässyt fiilistelemään Agatha Christien tunnelmissa. Christiestä tuli mieleeni, että Niilin varrelle matkatessa pakollisena kirja- ja elokuvasuosituksena toimii tietenkin
Kuolema Niilillä.
Lisäksi Luxoriin menijät voivat halutessaan lukea
Sinuhe egyptiläisen (minä luin sen monta vuotta sitten, enkä todellakaan jaksanut tavata sitä tiiliskiveä nyt uudestaan) sekä omana matkapokkarinani toimineen
Tutankhamonin haudan (kirjoittaja Christian Jacq).
Laadin paikan päällä onnettoman vähän ruokamuistiinpanoja, joten erinäisten sanojen kirjoitusasussa on varmasti paljonkin korjattavaa (ja asiantuntemuksessa muutenkin puutteita, kun kokemukseni Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä on ihan ylipäänsä onnettoman ohkainen). Huomattavasti luotettavampaa opastusta
egyptiläiseen ruokakulttuuriin löytyy esimerkiksi Luxorista laadituilta suomenkielisiltä
infosivuilta.
Matka taitettiin tietenkin Helsingin kautta, ja paluumatkalla Helsinki–Vantaan Cesar’s-nimisestä ruokapaikasta sai aamiaisella maailman maistuvimpia suolakurkkuja. Juuri semmoisia sopivan kirpeitä ja ihania. Ihan jotain muuta kuin kaupan aneemiset maustekurkut. Hitsi, jos semmoisia saisi jostakin omaankin jääkaappiin.
Syynä hillittömään suolakurkkumielitekooni taisi olla muuten se, että pakollinen nestepaasto heilautti elimistöni suolatasapainon ihan kunnolla keturalleen. Himoitsin nimittäin kokonaisen päivän ajan kaikkea suolaista. Vanha kunnon Vichy oli ihan parasta.
Joka tapauksessa, kaikista vastoinkäymisistäkin huolimatta Egypti oli ihana. Jospa vielä joskus pääsisi Kairoon ja Aleksandriaan, ei voi tietää.
Nyt kun elintarvikealan lakko on tyhjentänyt viime aikoina kauppojen hyllyjä, on ollut syytä muistaa, että maittava, omatekoinen leipä syntyy tarvittaessa hyvinkin kätevästi.
