Prinsessakakku

Siinä se nyt sitten on: Jauhantapajan ensimmäinen marsipaanikakku. Ja varsin hupaisalta se kyllä näyttääkin. Ihan itse tehdyltä. Mutta olipahan vaan hauska saada aikaiseksi jotain semmoista, jota on jännittänyt ja yrittänyt vältellä jo vuosien ajan.

Kakkupohjan ohjeen muistin vanhastaan ulkoa: saman verran kananmunia, jauhoja sekä sokeria. Jos esimerkiksi haluaa tehdä neljän munan kakun, rikotaan lasiin neljä munaa, ja kahteen samanlaiseen kippoon sama määrä muita aineita.

Olen joskus muinoin tuottanut sarjan harvinaisen likilaskuisia kakkupohjia, mistä syystä soitin leipomisen aikana äidille vaikka kuinka moneen otteeseen vahvistusta ja neuvoja pyytääkseni. Idea on kuulemma saada munista ja sokerista vatkaamalla tosissaan tiukka vaahto, kun taas jauhot on vaan sekoitettava joukkoon varovasti, ilman yhtään ylimääräistä hämmentämistä.

Taikinasta tuli uskomattoman ilmava, ja paistuttuaan pohja irtosi kakkuvuoan virkaa toimittaneesta uunivuoastakin ihan käsittämättömän kätevästi (vuoan pohjalla oli leivinpaperista leikattu rinkula, ja reunoihin olin sivellyt rasvaa). Lopputuloksesta käytiin (kuvan kera) seuraavanlainen viesteily:
R: Ehkä maailman hienoin kakkupohja.
Ä: Aivan mahtava.

Kakkupohja ei laskenut ollenkaan vaan tuli uunista pois jopa parisen senttiä korkeampana. Eikä leivinjauhettakaan tarvinnut ollenkaan.

Marsipaanikakkuihin vinkkiä saadakseni turvauduin tietenkin UnelmaUllan leivontakirjaan sekä kakkublogeihin. Hyvää vinkitystä löysin Kinuskikissalta ja Kaurislapselta.

Olen aina pelännyt marsipaanikakussa eniten marsipaanin käsittelyä ja nähnyt sieluni silmin, kuinka se repeilee ja kupruilee ja juuttuu pöytään kiinni. Mutta kokeneiden kakkuleipurien vinkeillä siitäkin selvittiin. Marsipaani kannattaa kaulita tomusokeroidulla alustalla. Itse ripotin tomusokeria siivilän kautta silikonialustalle, josta oli sitten apua myös marsipaanin siirtämisessä.

Lisäksi opin, että valmista kakkua ei saa säilyttää kannen alla (jottei se ryhdy hikoilemaan), ja että aiemmin ostamani marsipaanipötkö tarvitsi kaverikseen vielä toisen samanlaisen, koska yhdestä ei saa kaulittua kakun peittävää pyörylää. Ostin (tai ostatin) kakkua varten myös vaniljakreemijauhetta, joka osoittautui harmillisen keinotekoiseksi tuotteeksi. Kreemin keittely vaniljatangosta ja muista aineksista olisi ollut huomattavasti parempi ratkaisu, mutta menihän se näin harjoittelukerralla noinkin.

En tykännyt kerho- tai ala-asteikäisenäkään askartelusta, mutta nyt intouduin näpertelemään marsipaanin kanssa ihan tosissani. Tein koristeeksi esimerkiksi sienen, joka ei ole (kuten ehkä äkkiä voisi luulla) "kärpässieni vaan herkkusieni: herkullisin kaikista maailman sienistä". Ehkä nuo koristeet olisivat voineet olla vähän kolmiulotteisempiakin, mutta meikäläiselle kaksiulotteinen askartelukin oli jo suunnaton saavutus. Pienistä piparimuoteista oli paljon iloa.

Tavoitteenani oli jonkin sortin prinsessakakku, jota koskevia nettikeskusteluja luin huvittuneena. Klassikkoruokalajit herättävät aina kiihkeitä tunteita, kun kaikki tietävät mielestään juuri sen oikean ja klassisimman ratkaisun aiheeseen. Esimerkiksi kaikki eivät ilmeisesti laita prinsessakakun väliin laisinkaan hilloa, koska se ei viralliseen versioon kuulu ollenkaan. Minulla ei ollut muuta ehdottomuutta kuin se, että kakun on oltava väriltään vihreä.

Pääni ryhtyi saman tien pulppuamaan uusia kakkuideoita ja siippani jo tiedustelikin minulta, että "tuleeko sinusta nyt sitten kakkubloggaaja". Ei tule, mutta jonkun sukulaislapsen juhlaan ajattelin ehdottaa omatoimista kakun tekemistä. Saapa nähdä, meneekö kaikki sittenkin noin putkeen.

Seuraavaksi ruokahaasteeksi voisin ottaa kuitenkin omatekoiset karjalanpiirakat. Ehkäpä jo tulevana talvena. Niissä on niin jännittävä se rypytysvaihe, mutta ehkä siitäkin selvitään. Onko kenelläkään muulla mitään ruokalajeja, joiden tekeminen jännittää jotenkin erityisesti?

Kiitokset synttärivieraille

Pastanjauhannan synttärijuhlia vietettiin viikonloppuna ruokaisissa merkeissä. Lahjojakin saatiin! Oli niin mukavaa, että nyt jälkeispäivänä onkin sitten hieman väsyttänyt. Iso kiitos kaikille läsnäolleille!

Hulvattomilta sillä sipuleilta saatu lisää vain työ -tyyppinen lettulahja sisälsi pannun, jauhot ja nipun hilloja - eli kaiken, mitä lettukesteihin tarvitaan.

Kuvien ruoka-aiheisten tuliaisten lisäksi saimme myös ei-niin-käsinkosketeltavan lahjan: lukutaidon - eli lisää lukijapotentiaalia blogillemme. Sen, kuten yläkuvan juomapuolen, saimme vakiokommentaattoriltamme Emmalta.

Vegemisten neidot toivat Punnitse & Säästä -lahjakortin, jonka käymme tuota pikaa vaihtamassa ruokatarpeisiin.

Leikki-ikäisen synttäreille saatiin myös asiaankuuluvasti karkkipusseja - jotka tosin unohtuivat juhlarytinässä syömättä. Niitä on nyt sitten nautittu hyvällä halulla juhlista palautumista jouduttamaan.

Pusseista, kuten Rokkareiden reseptejä esittelevästä Ilveksen rokkimenut -kirjasta ja iltaa vauhdittaneesta Sheriffistä on kiittäminen Kulinaarimurulaa. Kirja vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Ruokamieltymykset ja niiden taustat kertovan ihmisistä yllättävän paljon.

Vuosia viisi

Takana on nyt viisi vuotta pastanjauhantaa, ja olen yllättäen lähes sanaton.

Viiden viimeisen vuoden aikana olen oppinut leipomaan sämpylöitä, koukuttunut punajuureen, syönyt kotitekoista hattaraa sekä valloittanut Afrikan. Lisäksi olen jännittänyt ihan kamalasti ensimmäistä blogimiittiä, maistanut maa-artisokkaa, ilahtunut ministeriötasolta tulleesta tunnustuksesta sekä viettänyt pekoniviikkoa.

Paljon on kuitenkin ennallaankin. Jauhantapaja sijaitsee täsmälleen samassa paikassa kuin viisi vuotta sittenkin (saammekohan ikinä muutettua nykyisestä asumuksestamme muualle?) ja kanssabloggaava siippanikin on pysytellyt saman katon alla siitä huolimatta, että toisinaan sapuskoissani on aivan liikaa chiliä ja joskus taas keitokseni ovat ihan liian hapokkaita.

Myös blogi on monessa suhteessa ennallaan ja ihan ikiomamme, eli emme ole muutamista tarjouksista huolimatta myyneet sitä muualle (oma tupa, oma lupa).

Tänä iltana voisin vaikka valmistaa jotain hyvää ruokaa sekä suunnitella syömisiä lauantaisiin synttärikekkereihin. Silloin nimittäin juhlitaan semmoisten ihmisten seurassa, joita emme viisi vuotta sitten tunteneet vielä ollenkaan.

--
Tulevien kuukausien tavoitteena on jatkaa muuten samaan malliin, mutta aina välillä olisi kiva keksiä jotain piristystäkin. Jos vaikka ryhtyisi kokkaamaan jotain keittokirjaa läpi Julie & Julia -elokuvan tyyliin.

Blogimme ilahtuu jatkossakin hyviksi havaittujen ruokien resepteistä. Lisäksi olisi mukavaa, jos pistäisitte joskus kuvia kokkailuistanne vaikka Facebook-sivuillemme, niin pääsisimme mekin vaihteeksi tiirailemaan teidän syömisiänne.

(Kuvassa yksi lukuisista postaamatta jääneistä murkinoista: ananas-raparperihillo.)

Yrttisuolan salaisuus

Toukokuusta asti kasvaneet yrttini ovat alkaneet näyttää viime päivinä jo aika virttyneiltä. Luulin, että ne olisivat tykänneet syksyn tullen sisälle siirtymisestä ja kokeneet ihan kunnollisen kasvupyrähdyksen, mutta kaikkea muuta.

Ehkä ulkona oli parempi huolenpito, kun sateesta sai sopivasti kastelua ja aurinkokin paistoi paremmin. Minttu luovutti jo kokonaan, eivätkä basilikatkaan ole enää elämänsä kunnossa. Ilmeisesti revin jossain vaiheessa niistä lehtiä vähän turhan reilulla kädellä. Pihalle jäänyt lehtipersilja viihtyy sentään toistaiseksi ihan hyvin, vaikka olen senkin kimpussa melkein yhtenään.

Telkkarissa pyörii parhaillaan mahtiohjelma nimeltään Camilla Plum ja säilöjän niksit, jossa tv-leipurinakin kunnostautunut Camilla laittaa kesän makuja talteen talven varalle. Camillan mielestä kuivaaminen ei ole (etenkään pehmytvartisten yrttien osalta) välttämättä ollenkaan paras säilöntämuoto, mistä syystä hän vannoo esimerkiksi suolaamisen nimiin.

Omatekoinen yrttisuola kuulosti aika hupaisalta siihen nähden, että en tykkää juuri ollenkaan kaupan valmiista aromisuolasta tai sitruunapippurista. Tuhersin ohjelman tällä viikolla nähdystä osasta itselleni yrttisuolaan liittyviä muistiinpanoja (tosin en ole ollenkaan varma, ymmärsinkö kaiken näkemäni oikein).

Yrttisuolaan tarvitset

karkeaa merisuolaa
runsaasti tuoreita yrttejä (riivi lehdet talteen; ei siis paksuja varsia mukaan), minulla persiljaa, timjamia, rakuunaa, rosmariinia sekä tietenkin myös basilikaa
(chiliä, valkosipulia)

Yrtit murskataan karkeaan suolaan: suola imee itseensä kaikki ne eteeriset öljyt ja mehut, joita yrteistä erittyy ja säilöö ne eri tavalla kuin kasveja kuivatettaessa. Laita yrtit ja suola yleiskoneeseen ja ajele karkeaksi mössöksi. (Suolan määrää saattaa olla vähän vaikea arvioida, mutta lopputuloksen on oltava hyvinkin vihreä.)
Aseta yrttisuola ilmavaan ja lämpimään paikkaan (mieluusti aurinkoon), minkä jälkeen sen pitäisi kuivua kokoon. Kuivumisaste pitää itse arvioida. Täysin kuivaa yrttisuolasta ei tule, koska suola imee ilmasta kosteutta. Kannattaa siis tarkkailla yrttien kuivumista. Yrttisuola säilyy Camillan mukaan ilmeisesti ikuisuuden, mutta maku on vahvimmillaan tuoreena. Sitä voi ryhtyä käyttämään saman tien.
Yrttejä voi yhdistellä eri tavoin, ja yrttisuolan sekaan voi laittaa muutakin kuin yrttejä ja suolaa, esim. chiliä ja valkosipulia. Minä laitoin itse kasvattamani valkosipulin sekä ihan pienen pätkän omaa chiliä.

Nyt huushollissamme leijailee hyvinkin tiukka yrttien ja valkosipulin tuoksu.

Jos jollakulla on hallussaan runsaasti tuoretta sitruunatimjamia, kannattaa kenties kokeilla Camillan ohjeistamaa sitruunasuolaa.

Camilla teki samaisessa ohjelmassa myös erilaisia pestoja, joita voi siis tehdä muustakin kuin basilikasta. Meillä on kokeiltu esimerkiksi tillipestoa, ja Sorsanpaistajan salviapesto on ollut vakaasti suunnitelmissa.

Netin kätköistä löytyi myös ideoita mausteöljyihin. Olisinkin jo säilönyt osan chilisadosta chiliöljyksi, mutta en jostain syystä löytänyt kätköistämme ollenkaan rypsiöljyä. Idolini Camillakin oli nimittäin ohjelmassaan sitä mieltä, että chili on oikein hyvä tuote edistämään mielenterveyttä.

Lähijäätelöä: Sortolan Jäätelö

Kesän huitteilla paikallislehti kertoi yllättävän, mielenkiintoisen ja iloisen uutisen: muuan läheisen Ylikiimingin pitäjän maitotila oli ottanut hollantilaisen Maatalon jäätelö -konseptin tykönsä ja ruvennut kirnuamaan maidostaan ehtaa jäätelöä! Sortolan Jäätelö on Pohjois-Suomen ensimmäinen kotijäätelötehdas, ja kovina jäätelöfaneina meillä oli tietenkin heti uutisesta lähtien suuri into ja hinku päästä lusikoinemme tuotteen äärelle.

Maatalon jäätelön toimintamalli on jännä yhdistelmä ketjua ja lähituotantoa: maitotilalle tuodaan jäätelön valmistamiseen tarvittavat koneet ja välineet, annetaan pikakoulutus, ja vielä nippu hyviksi todettuja reseptejä kera hyvän onnen toivotusten. Tämän jälkeen yrittäjä koettaa ymmärtääksemme sopeuttaa reseptiikkaa paikallisiin oloihin ja hankkia marjoja ym. makuaineita lähitienoilta. Ilmeisesti myös pakkaukset tulevat ketjulta tai franchising-päämieheltä, ja jonkinlaista markkinointiapuakin kai tuollaisiin sopimuksiin yleensä kuuluu.

Tässä tapauksessa, toisin kuin franchising-ruokaketjuissa yleensä, raaka-aineet pyritään ainakin kertoman mukaan hankkimaan läheltä valmistuspistettä. Tällaisissa yhteyksissä voikin ilolla toivottaa monikansallisen ketjun tervetulleeksi kotimaisemiin. Kun ketjun voimaa ei käytetäkään tiristämään suunnattomilla yhteisostoilla viimeisetkin laadunrippeet raaka-aineista, vaan se valjastetaan jalostamaan paikallisen alkutuotannon tulokset mahdollisimman lyhyttä teollista putkea pitkin kuluttajien pöytään, voi vain riemusta hämmästellen jäädä odottamaan, milloin joku tekee saman vaikkapa leivälle.

Tässä onkin ehkä jujuna jonkinmoinen tuotteistusosaaminen, jonka puutteesta meitä suomalaisia on nykyään muotia parjata. Lähellä tehty tuote on tässä onnistuttu paketoimaan sellaiseen muotoon, että kuluttaja tunnistaa sen kaupassa jäätelöksi ja älyää ostaa. Valmiiksi mietitty kokonaisuus antaa myös maitotilalliselle takuulla melkoisen lentävän lähdön jäätelötehtailijaksi.

Tähän saakka välimatka piti meidät erossa Sortolan kylmäisistä, mutta kun syyskuun alku toi jäätelöt puolen kilon purkeissa jo aiemmin lähituotteistaan kehuttuun automarkettiin, ei mikään voinut enää pidellä meitä jäätämästä suitamme.

Ensimmäistä lusikallista maistellessa hieman jännitti: tällaisesta keinotekoisia ja korvikeraaka-aineita vältellen valmistetusta jäätelöstä niin halusi tykätä, että suru olisi tullut, jos maku olisi ollut onneton. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hankkimamme lakritsijäätelö oli aivan äärettömän herkullista! Lakritsi maistui mukavan voimakkaasti - melkein kuin olisi syönyt yhtä aikaa jäätelöä ja pehmeitä lakupaloja vasta avatusta pussista.

Myös jäätelön rakenne oli todella kermaisen pehmeä ja täyteläinen, ja se sulaessaankin jotenkin vain pehmeni luontevasti eikä lössähtänyt laiskasti, kuten halvimmista mahdollisista aineista valmistetut suuren mittakaavan teolliset tuotokset tekevät. Tuoteselosteen mukaan tämä jäätelö sisälsikin maidon lisäksi mm. reilua, aitoa munankeltuaista eikä mitään korvikesakeutusaineita.

Tätä ostetaan vastakin!

Jauhajalla on asiaa

Jos olisin blogannut viime viikkojen aikana enemmän, olisin kirjoittanut:

-siitä, kuinka mahtavaa syyskuussa on laittaa ruokaa. Raaka-aineet ovat tässä vaiheessa vuotta niin mahtavan hyviä, ja lähiruokaa löytyy vielä omalta ikkunalaudaltakin.

-edelliseen liittyen siitä, kuinka minusta ei taida tulla kovinkaan kummoista valkosipulin viljelijää. Siitä huolimatta olisi ovela pistää talveksi muutamia valkosipulinkynsiä kasvamaan ja toivoa parasta.

-suunnitelmistamme matkustaa lähiaikoina New Yorkiin. Samalla olisin voinut kysellä siellä jo käyneiltä mukavia ruoka- ja ravintolasuosituksia (listalla on jo sisarusblogista pongattu Spotted Pig).

-uudesta Neljän tähden illallinen -nimisestä ruokaohjelmasta, joka on omasta mielestäni harvinaisen hauskaa katseltavaa. Etenkin, kun minusta on aina yhtä jännä nähdä, mistä ruokalajeista ihmiset koostavat kolmen ruokalajin illallisen.
Lisäksi on ollut kiinnostava huomata, että suomalaiset oikeasti käyttävät aika paljon eineksiä ja puolivalmisteita silloinkin, kun laittavat telkkarissa ruokaa vierailleen. Toisaalta joillekin ruoka ja etenkin viini näyttävät jostain syystä antavan aiheen aikamoiseen snobbailuun. Onneksi suurin osa on kuitenkin niitä rentoja välimallin kokkailijoita.
Tiedän, että Suomen versio on monien mielestä ulkomaisia esikuviaan kehnompi, mutta minä en ole nähnyt mitään muuta, joten minulla ei oikein taida olla vertailukohtaa mihinkään parempaan.

-ehkä vähän tuoreesta rasvakeskustelustakin. Ostin tosin itse margariinia viimeksi vuosia sitten, ehkä jopa viime vuosituhannen puolella. Syynä margariinista luopumiseen oli alkujaan se, etten pane leivän päälle ollenkaan rasvaa.
Meillä käyvien kyläilijöiden pitää aina muistuttaa minulle, että joillakin on tapana laittaa voita leivälleen ja maitoa kahviinsa (sokeria ei muuten pyydä juuri kukaan).

-siitä, miten Peter Franzénin kirja Tumman veden päällä on onnistunut viemään minut takaisin lapsuustunnelmiin. Etenkin se lapsen tapa hahmottaa maailmaa, ja ihmisten käyttämä puhetapakin on kirjassa niin tuttua!
Olin esimerkiksi unohtanut kokonaan sen, että lapsena tuli usein kasteltua pullapalaa maitoon.
Pilvipullasta olen edennyt sujuvasti muistelemaan muitakin lapsuuden ruokia, kuten nyt vaikka murusoosia tai tikkukeittoa. Luulisin, että tikkukeitto taisi olla ihan vain meidän perheessämme tunnettu nimitys, mutta murusoosi lienee yleisemminkin käytetty.

-siitä, kuinka mukavaa minusta olisi päivittää blogia useamminkin. Ruokapäiväkirjaa olisi hauska kirjoittaa päivittäin. Pitää toivoa, että vuodenvaihteen jälkeen ehtisin omistautua blogitouhuille taas vähän enemmänkin.

Omenapiirakka uudella tavalla

Olen ällistellyt viime viikkojen aikana tuoreita kotimaisia omenoita. Tai paremminkin niiden tuoksua! Ne nimittäin tuoksuvat ihan pökerryttävän hyvälle.

Toinen jännä tuoksu lähtee tomaateista, etenkin siinä poimimisvaiheessa.

Lunni leipoo on yksi suosikkiblogeistani, josta minun tekisi mieleni testailla koko ajan kaikenlaisia ohjeita, vaikken sokerisista leipomuksista muuten niin kamalasti välitäkään. Uuden sadon omenoista piti kuitenkin saada piirakkaa, ja siihen Leipova Lunni tarjosi tämmöisen mahtimehevän reseptin:

Omena-ranskankermapiirakka

Pohja:
3 dl vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
75 g kylmää voita
3-4 rkl kylmää vettä

Täyte:
2,4 dl ranskankermaa
2 munaa
2,4 dl sokeria
2 rkl jauhoja
1/4 tl suolaa
1 tl kanelia
n. 7 dl omenoita (esim. 6 omenaa tai enemmän)

Toppinki:
0,8 dl jauhoja
0,8 dl sokeria
0,8 dl kaurahiutaleita
1/4 tl suolaa
55 g voita

Valmista pohja nyppimällä jauhot ja suola kylmän voin kanssa murumaiseksi seokseksi. Lisää vesi ja kääntele/painele lastalla kiinteäksi taikinaksi. Laita kylmään kelmussa noin tunniksi.
Valmista odotellessasi täyte. Sekoita kulhossa ranskankerma, munat, sokeri, jauhot, kaneli ja suola. Kuori omenat ja poista keskiosa. Pilko pienehköiksi kuutioiksi. Sekoita ranskankermatäytteen joukkoon.
Jauhota leivonta-alusta ja kauli taikinaa, käännä aina välillä 90 astetta kellonmyötäisesti. Kun taikina on pari senttiä piirakkavuokaa (vuoan halkaisija n. 23 cm) suurempi, nosta se voideltuun vuokaan kaulinta apuna käyttäen. Painele reunoille ja pohjalle, älä kuitenkaan venytä tai runno.
Laita uuni lämpenemään 190 asteeseen. Sulata päällisen voi ja sekoita kaikki aineet keskenään. Kaada täyte pohjan päälle ja ripottele päällimmäiseksi muruseos. Paista uunissa 20-30 minuuttia. Leikkaa vasta jäähtyneenä.

Hyvä ruokakauppa?

Muutamissa ruokablogeissa on vastikään mietitty, mitkä ovat itse kunkin vaatimukset hyvälle ruokakaupalle.

Minä olen vanhastaan kannattanut kaupungin keskustaan sijoittuvia kauppoja, koska peltomarketit ovat periaatteessa kaikin puolin niin kamalia paikkoja. Kun niihin on pakko mennä autolla, ja pakkauskootkin tuntuivat ainakin vielä vähän aikaa sitten olevan vähintään viisihenkisille perheille.

Nyt sitten olen mennyt tykästymään Oulussa Ruskon Citymarkettiin, koska siellä on
a) ihan hyvät perusvalikoimat (niin kuin isoilta kaupoilta sopii tietenkin odottaakin)
b) hevi-osastolla paikallisia kasviksia esittelevä tiski (myös lähiluomua)
c) tarpeeksi pitkä aukioloaika (en edelleenkään pääse ikinä viikolla Kauppahalliin, kun se menee jo viideltä kiinni)
d) maitotiskissä Totalin Fage-jogurttia (myös sitä, jossa on hunajaa mukana), jota luulin löytyvän vain Stockan Herkusta (joka puolestaan menee Oulussa jostain käsittämättömästä syystä arkisin aina kahdeksalta kiinni)
e) hyvien perusvalikoimien lisäksi myös vähän jännempiä juttuja, esim. Naga Morich -chilejä, Pajuniemen makkaroita ja Poppamiehen chilituotteita (viimeksi mainittuja en ole kyllä ostanut, mutta niitä on mukava katsella)
f) Valion viileässä säilytettäviä luomumehuja
g) palveleva lihaa ja kalaa myyvä tiski (jos kohta olen saanut lähiömarketeista aina vain aika nahistunutta kalaa, joten tuota tiskiä en ole uskaltautunut vielä testaamaan)

Tomaattisäilykkeiden saatavuudesta en osaa sanoa mitään (en ole loppujen lopuksi käynyt k.o. kaupassa kovin montaa kertaa), enkä tiedä saako kaupasta suosimaani Meriläisen leipomon rukiista reikäleipää. Leipien paistopiste muistaakseni löytyy, mutta suhtaudun niihinkin nykyään hiukan epäluuloisesti (leipien taikinat on ilmeisesti yleensä tehty aikoja sitten ja mahdollisesti vaikka kuinkakin kaukana "tuoretta" leipää paistavasta pisteestä).

Huonoina puolina tietenkin se, että kyseessä ei ole lähikauppamme, ja automarketeissa käydessään tulee kannattaneeksi sitä politiikkaa, jonka jäljiltä Oulun keskusta tyhjenee ehkä ennen pitkää kauppapuodeista kokonaan.

Edellinen vuodatus oli aika pitkä aasinsilta siihen, että ostin kyseisen kaupan vihannesosastolta Oulun lähistöllä kasvanutta kukkakaalia sekä ihanan punaisia tomaatteja, jotka pilkoin tänään esillä olevaan pastaan. Päätin virkistää itseäni (ja tietenkin kanssa-asuvaa aviomiestäni) pitkästä aikaa pastalla, jossa olisi kunnolla chiliä ja pekonia.

Lopputuloksena oli pasta, jossa oli häviävän vähän pekonia eikä juuri yhtään tulisuuttakaan. Makumaailmaa hallitsivat kukkakaali ja basilika, mutta sopipahan ainakin sadonkorjuuteemaan (miksiköhän naiset muuten aina tarvitsevat jonkin teeman?). Eli tässä tulee

Kukkakaalipasta (ohje BBC GoodFoodista)

1 keskikokoinen kukkakaali, leikattuna pieniksi kukinnoiksi
2 rkl oliiviöljyä (ja vähän pirskoteltavaksi valmiin pastan päälle)
pekonia (minä laitoin n. 50 grammaa eli ihan liian vähän)
½ tl chilijauhetta (jos tekisin uudestaan, pilkkoisin mukaan lisäksi kokonaisen pikkuchilin... ja mahdollisesti jotain muitakin mausteita)
400 g tagliatellea (meillä täysjyvää)
200 g kirsikkatomaatteja (minulla normitomaatteja lohkottuna)
kourallinen basilikanlehtiä

Höyrytä kukkakaalinnuppuja 4 minuuttia ja aseta sivuun. Kuumenna uunin kestävällä pannulla öljyä, lisää pekonit ja chilijauhe. Paista keskilämmöllä 2-3 minuuttia. Lisää kukkakaalit pekonin sekaan ja hauduttele 10-15 minuutin ajan niin, että kukkakaali saa hieman väriä. Hauduttelu tehdään alkuperäisen ohjeen mukaan 200-asteisessa uunissa, mutta minä en viitsinyt kuumentaa uunia tätä varten, ja niinpä annoin kaalien pehmentyä pannulla kannen alla.
Keitä kukkakaalien kypsyessä pasta. Sekoita loppuvaiheessa kukkakaalien sekaan tomaatit ja anna hautua vielä parin minuutin ajan niin, että tomaatit pehmenevät sopivasti.
Valuta tagliatelle ja lisää se kukkakaaliseoksen joukkoon yhdessä basilikan kanssa. Osan basilikasta voi säästä ripoteltavaksi annoksen päälle. Pirskota pinnalle oliiviöljyä.

Se on muuten mukavaa, että lähiöiden pienet ruokakaupat ovat nykyään auki usein jopa iltakymmeneen. Niissä onkin sen takia tullut käytyä nyt viime aikoina huomattavasti aiempaa enemmän.

Punajuurimureke

Aina se iskee tähän aikaan vuodesta. Halu palata siihen hetkeen, kun pakkailee ruokia juhannusaaton aamuna mukaansa ja miettii, kuinka mukavaa on, kun juhannus ja koko kesä lomineen on vielä periaatteessa edessäpäin.

Kaiken huipuksi minulle iskee aina tähän aikaan vuodesta syysflunssa, joka tekee ajatuksen talven tulosta vieläkin ankeammaksi. Onneksi piristyskeinot on keksitty: menin ruokakauppaan ja ostin jääkaappien laarit täyteen punajuuria, porkkanoita ja nauriita. Sen jälkeen kokkasin kaikkein parasta turvaruokaa eli perunamuusia ja punajuurilla höystettyä lihamureketta:

Lindströmin mureke (ohje Maku-lehden nettisivuilta)

2 dl vettä
1 dl korppujauhoja
1 kpl sipulia
2 kpl punajuurta (minulla kolme keitettyä)
1 kpl porkkanaa
1 kpl munaa
400 g sika-nautajauhelihaa
1 rkl kapriksia
1 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Mittaa vesi ja korppujauhot kulhoon, turvota 5 minuuttia.
Kuori kasvikset. Hienonna sipuli ja raasta juurekset hienoksi raasteeksi.
Sekoita korppujauhoihin, muna, jauheliha, kasvikset ja mausteet. Sekoita tasaiseksi mureketaikinaksi.
Kumoa mureketaikina leivinpaperoidulle uunipellille. Muotoile taikinasta kostutetuin käsin tiivis mureke. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 40 minuuttia.

PS. Huomatkaa pastanjauhannan miesjaoston lautasella näkyvä runsas salaattiosio.

Rapujuhlaa

Meille on ehtinyt kertyä vuosien mittaan useampiakin syömisestä pitäviä kaveriporukoita, joiden kanssa on kiva kokoontua kokkailemaan ja ruokailemaan kaikessa rauhassa.

Joskus jopa muistamme kaivaa semmoisissa tilanteissa kameran esiin. Aina on yhtä kiinnostava nähdä, minkälaisia ateriakokonaisuuksia ihmiset ovat innostuneet rakentamaan (kun olen itse niin huono keksimään etenkin alku- ja jälkiruokia).

Tällä kertaa pääsimme valmiiseen pöytään, ja tarjolla oli kolmenkinlaista vedenelävää:

Alkuun kampasimpukoita, joiden kanssa lohkottua päärynää, rucolaa sekä balsamicosiirappia.

Seuraavaksi wokattuja vihanneksia, joiden kanssa tarjoiltiin fetajuustolla ja makealla chilikastikkeella päällystettyä uunilohta. Kasvikset olivat ihan itse pilkottuja, eli ei mitään apetittia.

Sitten rapuja, joista muistimme poistaa peräsuolet ja ottaa pyrstölihat huolella talteen.

Meidän panoksemme oli tuoda paikalle tillisnapsia: eli pistimme edellisenä iltana tillinoksia ynnä vodkaa tarkoitusta varten hankittuun lasipulloon, jotta juoma ehti tekeytyä juuri sopivaksi.

Tilli on aika ihana yrtti.

Loppuun saimme vielä oululaisesta Nelituulia-suklaapuodista ostettuja suklaakonvehteja: mieleen jäivät etenkin täytteenä toiminut terva, hilla (tai lakka) sekä chili.

Samalla kokoonpanolla syödään aika useinkin kalaa, äyriäisiä sekä suklaata: yksi sellainen ruokahetki yli neljän vuoden takaa löytyy ikuistettuna täältä.

Tunnustuksia

Ihan ensiksi muistutan blogiväkeä syyskuun 25. päivänä järjestettävistä synttärijuhlistamme. Kekkerit käynnistyvät täällä meillä viiden aikaan illalla, mutta paikalle saa tietenkin tulla myös ennemmin tai myöhemmin.

Toiseksi:
Sotkuholisti myönsi Pastanjauhannalle blogipalkinnon, jonka me otimme tietysti vastaan varsin ilahtuneina. Pakettiin kuuluu kertoa seitsemän paljastusta itsestään, joten tässä mullistavia tietoja meikäläisestä:

-Minulla on paljon lempinimiä. Itse asiassa hätkähdän aina vähän, jos joku kutsuu minua oikealla nimelläni.

-Tykkään enemmän kissoista kuin koirista. (Kirjoitin aluksi, että olen kissaihminen, mutta se kuulosti siltä, kuin olisin suurin piirtein ihmissusi.)

-En ymmärrä vitsejä (mistä syystä niitä ei minulle kukaan koskaan kerrokaan), ja huumorintajuni on kuulemma omituinen. Omasta mielestäni tajuan toki huumoria (kukapa nyt itseään tyhmänä tai huumorintajuttomana pitäisi?). Onneksi arvoisa aviomieheni on vastapainoksi harvinaisen hauska ja huumorintajuinen ihminen.

-Edellisestä huolimatta minulta pääsee helposti nauru. (Ja itku myös, jos niikseen tulee.)

-Olen ollut pienestä pitäen aivan kamala lukutoukka, eikä minulla ole oikein koskaan ollut mitään ”oikeita” harrastuksia. Istun kaikkein mieluiten sohvalla lukemassa mukaan ottamiani kirjoja. Viimeksi luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan, jonka päähenkilö pahoitti mielensä muun muassa sairaalassa tarjotusta riisistä:

”Perusruoka on peruna ja ruskea kastike, jota jatketaan sillä mitä vuodenaikoihin kuuluu. Kananmunia saadaan myös hyvin lähialueilta ja ne ovat halpoja. Ostetaan näkkileipää suurissa erissä, se säilyy ja se täyttää mahan. Kolopuolelle rasva, niin makukin on erinomainen. Pyhäpäivisin ja hiihtovoittojen kunniaksi voitaisiin antaa ruisleipää sekä siivu edamia, Euroshopper, iso kimpale S-marketista, kilohinta neljä ja yhdeksänkymmentä... Kyllä on sekamelskaa laittaa ananaksia kanakastikkeeseen niin kuin eilen oli todellisuus. Jälkiruuat ja pääruuat pitää tehdä ja syödä erikseen. Makaronia voi olla lisukkeena ja lapsipotilaille ketsupin kanssa, tämän verran tulen vastaan.”

Ja sitten taas tunnustusten tielle:

-Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen. En esimerkiksi hakeudu mielelläni korkeiden paikkojen äärelle, jos kohta viime aikoina olen joutunut nousemaan ihan liian moneen lintutorniin tai jollekin muulle turhan korkealle paikalle.

-Muistin juuri, että kirjoitan parhaillaan ruokablogiini, mistä syystä minun olisi kai pitänyt kirjoittaa tänne ruokaan liittyviä paljastuksia. Mutta luen myös paljon ruokaan liittyviä kirjoja ja saatan nauraa myös ruokapöydässä. Ruokaan liittyviä vitsejä en muista ensimmäistäkään (m.o.t.).

***
Jakaisin mieluusti tunnustusta kaikille niille inspiroiville bloggaajille, joiden tekstejä luin jo ennen oman blogin perustamista. Harmillisen moni on vaan lopettanut bloggaamisen kokonaan (syytän hyvien blogien hiipumisesta tietenkin Facebookia), mutta onneksi elonmerkkejä on nähtävissä vielä ainakin Viistolla pinnalla, Pagistaanissa sekä Kukkamaallakin. Ja sitten on vielä yksi kestosuosikki, jonka nykyiseen blogiin en arvaa linkata ollenkaan.

Onneksi ruokablogien joukkoon tulee jatkuvasti uusia pirteitä tapauksia. Ja huomauttaisin, että syyskuu on oikein hyvää aikaa oman ruokablogin perustamiseen.

Oululaista ruokablogimaailmaakin on tullut piristämään blogi nimeltään Kokit ja Potit. Kannattaa käydä tutustumassa.

Ohratto (näin minä onnistun)

Viimeaikaisten kokkailutuokioiden paras ruoka on nyt virallisesti tässä. Sain tätä lisäkeohraa syödäkseni taannoin siis ruokabloggaaja-Nellen tarjoilemana, ja nyt huomasin ilokseni osaavani tehdä sitä myös itse.

Lisäkeohra on näköjään erityisen hyvää jo siinä vaiheessa, kun sen on keittänyt kanaliemessä, ja grillikäsittelyn saaneilla kasviksilla ja hedelmillä lopputuloksesta tuli aina vaan makoisampi. Lisäksi mausteissa oli huomioitu mainiosti happamen ja makean välinen tasapaino, joten tätä meillä tehdään vielä moneen kertaan. Ohra on kuitenkin harvinaisen mukavaa pureskeltavaa.

Minä noudatin annettuja mittoja hyvinkin tarkasti (tosin sitruunan ja korianterin jätin alkuperäisestä ohjeesta pois), ja lopputuloksena oli pannullinen erinomaisia makuja:

Nellen hedelmäinen ohralisäke (n. 5:lle)

1 litra kasvis- tai kanalientä
3 dl ohrasuurimoita (esikeitettyjä, kokonaisia)
1-2 kevätsipulia
reilu 1 tl garam masalaa
1-2 valkosipulin kynttä
30-40 g voita
1/2 tl kanelia
grillattua ananasta, kesäkurpitsaa ja paprikaa (viipaloitu siis jo ennen grilliin päätymistä)
n. 1 dl keltaisia rusinoita
1 chilipalko, pilkottuna (minulla pieni, mutta ärhäkkä itse kasvatettu)
3 rkl hunajaa
2-3 rkl vaaleaa balsamicoa
3-4 rkl hyvää oliiviöljyä + oliiviöljyä paistamiseen
suolaa ja pippuria maun mukaan
nippu lehtipersiljaa
ruohosipulia

Omat ohrasuurimoni eivät olleet ilmeisesti esikypsyteltyjä, joten annoin niiden liota alkuun muutaman tunnin kylmässä vedessä ja keitin niitä myös hiukkasen pitempään (alkuperäinen ohjeistus oli puoli tuntia). Sammutin levyn siinä vaiheessa, kun neste oli aika lailla imeytynyt ja jätin ohran odottelemaan kannen alle.
Sen jälkeen edettiin Nellen mukaan:
Hienonna sipuli ja kuullosta sitä hieman öljyssä ja voissa. Lisää garam masala ja chili, kaneli sekä silputtu valkosipuli. Sekoita kunnes mausteet alkavat tuoksua.
Kaada sekaan ohrat ja paista niitä käännellen voi-öljy-mausteseoksessa. Pilko mukaan mahdolliset grillivihannekset, hedelmät ja kaada mukaan rusinat. Sekoita, niin että mausteet ja lisäkkeet kunnolla leviävät ohran sekaan. Maista ja lisää tarvittaessa garam masalaa tai kanelia. Lisää sitten vaalea balsamico sekä öljy. Lisää hunaja. Sekoita ja tarkista maku. Mausta suolalla ja pippurilla.
Juuri ennen tarjoilua sammuta levy ja siirrä pannu pois tulelta. Sekoita mukaan silputtu ruohosipuli sekä tuoreet yrtit.

Nuo mustat kohdat kuvassa ovat muuten peräisin hieman hiiltyneistä grillikasviksista. Eli en sentään polttanut ohralisäkettäni pohjaan, valurautapannusta huolimatta.

Seuraavaksi kokeiluun voisi ottaa vaikka Nellen sitruunaruohosiirapin, koska keväällä hankittu sitruunaruoho sattuu olemaan edelleen hengissä.