Prinsessakakku
Kakkupohjan ohjeen muistin vanhastaan ulkoa: saman verran kananmunia, jauhoja sekä sokeria. Jos esimerkiksi haluaa tehdä neljän munan kakun, rikotaan lasiin neljä munaa, ja kahteen samanlaiseen kippoon sama määrä muita aineita.
Olen joskus muinoin tuottanut sarjan harvinaisen likilaskuisia kakkupohjia, mistä syystä soitin leipomisen aikana äidille vaikka kuinka moneen otteeseen vahvistusta ja neuvoja pyytääkseni. Idea on kuulemma saada munista ja sokerista vatkaamalla tosissaan tiukka vaahto, kun taas jauhot on vaan sekoitettava joukkoon varovasti, ilman yhtään ylimääräistä hämmentämistä.
Taikinasta tuli uskomattoman ilmava, ja paistuttuaan pohja irtosi kakkuvuoan virkaa toimittaneesta uunivuoastakin ihan käsittämättömän kätevästi (vuoan pohjalla oli leivinpaperista leikattu rinkula, ja reunoihin olin sivellyt rasvaa). Lopputuloksesta käytiin (kuvan kera) seuraavanlainen viesteily:
R: Ehkä maailman hienoin kakkupohja.
Ä: Aivan mahtava.
Kakkupohja ei laskenut ollenkaan vaan tuli uunista pois jopa parisen senttiä korkeampana. Eikä leivinjauhettakaan tarvinnut ollenkaan.
Marsipaanikakkuihin vinkkiä saadakseni turvauduin tietenkin UnelmaUllan leivontakirjaan sekä kakkublogeihin. Hyvää vinkitystä löysin Kinuskikissalta ja Kaurislapselta.
Olen aina pelännyt marsipaanikakussa eniten marsipaanin käsittelyä ja nähnyt sieluni silmin, kuinka se repeilee ja kupruilee ja juuttuu pöytään kiinni. Mutta kokeneiden kakkuleipurien vinkeillä siitäkin selvittiin. Marsipaani kannattaa kaulita tomusokeroidulla alustalla. Itse ripotin tomusokeria siivilän kautta silikonialustalle, josta oli sitten apua myös marsipaanin siirtämisessä.
Lisäksi opin, että valmista kakkua ei saa säilyttää kannen alla (jottei se ryhdy hikoilemaan), ja että aiemmin ostamani marsipaanipötkö tarvitsi kaverikseen vielä toisen samanlaisen, koska yhdestä ei saa kaulittua kakun peittävää pyörylää. Ostin (tai ostatin) kakkua varten myös vaniljakreemijauhetta, joka osoittautui harmillisen keinotekoiseksi tuotteeksi. Kreemin keittely vaniljatangosta ja muista aineksista olisi ollut huomattavasti parempi ratkaisu, mutta menihän se näin harjoittelukerralla noinkin.
En tykännyt kerho- tai ala-asteikäisenäkään askartelusta, mutta nyt intouduin näpertelemään marsipaanin kanssa ihan tosissani. Tein koristeeksi esimerkiksi sienen, joka ei ole (kuten ehkä äkkiä voisi luulla) "kärpässieni vaan herkkusieni: herkullisin kaikista maailman sienistä". Ehkä nuo koristeet olisivat voineet olla vähän kolmiulotteisempiakin, mutta meikäläiselle kaksiulotteinen askartelukin oli jo suunnaton saavutus. Pienistä piparimuoteista oli paljon iloa.
Tavoitteenani oli jonkin sortin prinsessakakku, jota koskevia nettikeskusteluja luin huvittuneena. Klassikkoruokalajit herättävät aina kiihkeitä tunteita, kun kaikki tietävät mielestään juuri sen oikean ja klassisimman ratkaisun aiheeseen. Esimerkiksi kaikki eivät ilmeisesti laita prinsessakakun väliin laisinkaan hilloa, koska se ei viralliseen versioon kuulu ollenkaan. Minulla ei ollut muuta ehdottomuutta kuin se, että kakun on oltava väriltään vihreä.
Pääni ryhtyi saman tien pulppuamaan uusia kakkuideoita ja siippani jo tiedustelikin minulta, että "tuleeko sinusta nyt sitten kakkubloggaaja". Ei tule, mutta jonkun sukulaislapsen juhlaan ajattelin ehdottaa omatoimista kakun tekemistä. Saapa nähdä, meneekö kaikki sittenkin noin putkeen.
Seuraavaksi ruokahaasteeksi voisin ottaa kuitenkin omatekoiset karjalanpiirakat. Ehkäpä jo tulevana talvena. Niissä on niin jännittävä se rypytysvaihe, mutta ehkä siitäkin selvitään. Onko kenelläkään muulla mitään ruokalajeja, joiden tekeminen jännittää jotenkin erityisesti?