Sydäntä lautaselle?

Ritarikokki Henri Alénin kirja Sydän lautasella oli varsin kiintoisaa luettavaa. Erilaisista raaka-aineista on kirjassa paljon juttua, hyviä ruokaohjeita tietenkään unohtamatta. Lisäksi kirjasta löytyi hauskoja ideoita muun muassa erilaisten ruokatastingien järjestämiseen. Veikkaan, että taloutemme miespuolinen asukas voisi olla kiinnostunut vaikkapa lihanmaistelusta - tosin olisi aika jännittävää ihan henkilökohtaisestikin joskus testata, erottaako uusseelantilaisen lampaan suomalaisesta karitsasta tai vaikkapa luomutomaatin tehokasvatetusta tomaatista.

Ruokatietämyksenikin koheni taas jossain määrin. Opin muun muassa sen, että punaviinikastikkeeseen voi kuulemma käyttää korkittunuttakin viiniä. Seuraavaa punajuurireseptiä kirjassa taidettiin hehkuttaa kaikkein eniten, ja pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan. Etenkin nyt kun viime aikoina on tälläkin suunnalla ollut saatavissa naatillisiakin punajuuria:

Haudutettuja varhaispunajuuria ja vuohenjuustokrutonki

500 g naattipunajuuria, pieniä, jos mahdollista
4 dl appelsiinimehua
0,5 dl sokeria
0,5 dl punaviinietikkaa
vettä
2 rosmariininoksaa
1 laakerinlehti
suolaa
mustapippuria
200 g vuohenjuustoa
4 siivua vaaleaa leipää
tilkka hunajaa
(pilkottuja pähkinöitä)

Katkaise punajuurista naatit niin, että naattia jää noin kolme senttiä punajuureen. Terveet ehjät naatit kertovat hyväkuntoisesta punajuuresta, ne maistuvat hyvältä ja ovat todella kauniita.
Kuori punajuuret huolella. Sulata sokeri varovasti kattilassa. Älä sekoita sitä voimakkaasti, sillä silloin sokeri kiteytyy. Liikuttele kattilaa varovasti, jotta sokeri sulaa tasaisesti.
Lisää punajuuret, etikka ja appelsiinimehu. Lisää sen verran vettä, että punajuuret peittyvät. Laita kattilaan myös rosmariininoksat ja laakerinlehti. Hauduta noin 30 minuuttia tai kunnes punajuuret ovat pehmeitä.
Halutessasi voit siivilöidä kypsistä punajuurista liemen. Liemestä tulee kaunis, siirappimainen kastike, kun sitä keittää hieman kokoon. Mausta lopuksi suolalla ja pippurilla.

Vuohenjuustokrutongit:
Leikkaa vuohenjuustosta noin yhden sentin paksuisia paloja. Paahda leivät ja leikkaa niistä muotilla suunnilleen samankokoisia paloja kuin vuohenjuustosta.
Aseta vuohenjuustopalat leipien päälle. Penslaa pintaan hieman hunajaa ja halutessasi murskattuja pähkinöitä. Paahda leipiä grillivastuksella uunissa noin viisi minuuttia tai kunnes juusto on saanut hieman väriä pintaan. Tarjoile punajuurten kera.

Ruoka oli odotusteni mukaisesti oikein hyvää (vuohenjuuston ja punajuuren yhdistelmä on vaan niin herkullinen, etenkin kun mukana on vielä hunajaa ja pähkinöitäkin), ja jos annoksen laatimista ja tarjollepanoa vielä vähän harjoittelisi, niin tästä saisi aika hauskan alkuruuan jonkin vähän kevyemmän pääruuan vastapainoksi.

Ja kyllä. Kirjassa oli ohje myös sydämen valmistamiseen (sivulla 166: mureaksi haudutettua häränsydäntä, mustajuuripaistosta ja vadelmavinaigrettea).

Makaronilaatikko, osa 2

Maailman parhaan makaronilaatikko-ohjeen metsästys on alkanut. Tämä tämänkertainen resepti voisi kenties olla aika hyvä ehdokas. Viimeksi makaronilaatikosta kirjoitettuani kommenttilaatikon puolella suositeltiin munamaidon korvaamiseen lihaliemen ja sulatejuuston yhdistelmää, ja nyt sitä viimein hoksasin kokeilla, kun eräs lukijamme ihan varta vasten lähetti sopivan reseptin sähköpostiimme. Munaa tähän ei tullut ollenkaan, mutta en sitä erityisemmin kaipaillutkaan.

Enpä ole hoksannutkaan, että kuorrutejuuston voi korvata varsin herkullisesti ja helposti myös tomaattiviipaleilla. Plussaa myös sipulin suuresta määrästä. Tässä aineksia ja teko-ohjetta:

400 g jauhelihaa
4-5 dl makaronia
2-3 sipulia
valkosipulia
pkt koskenlaskijaa
2 dl lihalientä
tomaattia
(pizzamaustetta)
mausteita oman maun mukaan (itse laitoin yrttimausteen lisäksi suolaa sekä forest blendiä)

Keitä makaronit. Paista jauheliha ja sipulit wok-pannussa tai isossa kattilassa. Kun jauheliha on ruskistunut, lisää joukkoon lihaliemi ja koskenlaskija. Purista sekaan valkosipulia. Kun koskenlaskija on sulanut, lisää joukkoon makaronit ja sekoita. Kaada seos uunivuokaan ja asettele päälle tomaatinsiivuja. Päälle voit ripotella pizzamaustetta tai oreganoa. Paista 200 asteessa n. 30 minuuttia.

Loppuun vielä pienenä vinkkinä mainittakoon, että Perjantairesepteissä pitäisi tänään olla tarjolla ihka oikea saaristolaisleivän resepti. Nimimerkillä pakko päästä leipomaan.

Kevätkääryleet

Laadin viime toukokuussa listaa lähiajan kokkauksellisista tavoitteistani. Karjalanpiirakoita en ole toistaiseksi kokeillut, mutta kevätkääryleisiin otin nyt tuntumaa ensimmäisen kerran. Täytyy myöntää, että eivät ne ihan niin helposti syntyneet, kuin etukäteen ehkä ajattelin. Käärimistekniikka ei ollut ilmeisesti kunnolla hallussa, kun osa rullista meinasi levittää sisältöään öljykattilaan, eikä friteeraus muutenkaan onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Joten muutama lisäoppitunti lienee tässä lajissa tarpeen - ellemme sitten käänny rullamieliteon seuraavan kerran iskiessä suosiolla aasialaisten elintarvikeliikkeiden tai kotikaupunkimme kiinalaisten ravintoloiden puoleen.

Kevätkääryleiden pohjana toimineet riisipaperit saivat sisäänsä kasvistäytteen. Silppusin sekaan sunnuntaisen kasvispastan laatimisesta tähteeksi jääneitä herkkusieniä ja paprikaa, ja lisäksi raastoin täytetarpeeksi porkkanaa ja sommittelin sekaan vielä sopivan satsin mungpavun ituja. Maustamispuolesta huolehti pastanjauhajien miesjaosto. Mukaan taisi päästä ainakin tavallista Kikkoman-soijaa sekä riisiviinietikkaa. Inkivääri olisi voinut sopia kokonaisuuteen varsin hyvin, mutta sitä ei tällä kertaa sattunut kaapeistamme löytymään.

Öljyssä paistamisesta olemme jutelleet Pastanjauhannassa jo aikaisemminkin. Tälläkin kertaa öljyn lämpötilana pyrittiin pitämään 180 astetta, mutta käytännössä kasvisöljyn lämpötila sahaili sinne tänne, ja etenkin kääryleiden kyydissä ollessa enimmäkseen tietenkin mielessämme olleen mittarilukeman alapuolella. Vaikka kääryleiden ulkonäkö jätti kovinkin paljon toivomisen varaa, maku oli sentään yllättävän hyvä. Aivan näin tuoreita kevätkääryleitä en ole tainnut nimittäin koskaan maistaakaan. Joten kenties näitä pitää kokeilla vielä joskus toistekin.

Kulinaarimurulassa puuhataan viime elokuisen blogipiknikin hengessä jatkavaa pikkujoulua marraskuun 17. päivälle. Mikäli kyseinen kokkauksellinen kinkeri kiinnostaa, pistäkäähän aiheesta viestiä vaikkapa Välispiikille.

Kahvi-intoilun myöhemmät vaiheet

Aiemminkin sivuttu kahviharrastus on jatkunut omana sivujuonteenaan muun kokkaustoiminnan ohessa välillä aktiivisemmin, välillä passiivisemmin. Koska asia herättää säännöllisesti kiinnostusta ja kyselyjä, olen koonnut tähän hiukan havaintoja ja tuntemuksia matkan varrelta.

Suosikkijuomani on vaihdellut sitten Silvian hankinnan oikeastaan aivan ääripäästä toiseen. Alussa elin vähän sellaista poikamaisen pöyhkeää "tosimies juo vain pelkkää espressoa ilman maitoa ja sokeria" -kautta. Sinänsä tästä oli etua, sillä opin tuntemaan Silviaa ja valmistamaan perusshotin kohtalaisen juomakelpoiseksi. Seuraavaksi ryhdyin lisäämään joukkoon sokeria, "koska italialaisetkin tekevät niin".

Sokerin jälkeen annoin periksi maidolle ja rupesin juomaan macchiatoja eli espressoa, jossa on pieni määrä maitovaahtoa. Minun valmistaminani ne ovat tavallaan kuin pienoiscappuccinoja - ehkä vähän yli puolet espressoa ja loput maitovaahtoa. Lopulta luovuin kahvimachoilusta (oksymoroni?) ihan kokonaan ja siirryin koko mukin täyttäviin latteihin - ja laitanpa nykyään sekaan vielä makusiirappiakin! Jos olisin pahimmassa mustan espresson vaiheessa nähnyt nykyisen itseni, olisin tuskin päiväätä sanonut - mutta väliäkö sillä, kun sopivan juomalämpöinen caramel-latte on niin mielettömän hyvää!

Olen kokeillut muutamaa makusiirappimerkkiä ja todennut tähänastisista parhaiksi Da Vincin ja Toranin. Torani tuntuu julistautuvan aitoitalialaisimmaksi, mutta Da Vinci on mielestäni yhtä lailla hyvää. Da Vinciä saa ainakin Stockmannilta ja Torania täällä Oulussa aina niin hyväntuulisesta Pähkinästä. Stockmannilla on myös "1883"-merkkisiä ranskalaisia siirappeja, mutta minulle ne eivät maistu. Tilkkakin sellaista maustaa koko kupillisen jotenkin oudon kitkeräksi.

Pavuilla on uskomattoman suuri merkitys espresson valmistuksessa. Olin kyllä lukenut paahtotuoreuden tärkeydestä lukuisilta nettipalstoilta, mutta uskoin asian oikeastaan vasta tilattuani ensimmäisen erän vastapaahdettua kahvia Has Bean Coffeesta Briteistä. Kyseessä on pieni paahtimo, joka valmistaa kahvierät vasta tilausten tultua, jolloin kahvi ei pääse odottelemaan kaupan hyllyllä, kuten Suomessa tuppaa käymään silloinkin, kun pavut ostaa erikoisliikkeestä tai Robert'sin tapaisista asennekahviloista. Odotuksien vastaisesti Has Beanin kahvi ei edes ole kovin kallista - postikuluineen suunnilleen samoissa hinnoissa kuin espressopavut suomalaisissa erikoisliikkeissä.

Puritaaneimpien mukaan kahvi ei saisi olla juurikaan yli kahden viikon ikäistä paahtamishetkestä, tai se on ehtinyt menettää liikaa hiilidioksidia ja kahvista tulee kuollutta, kuohkeutensa ja raikkautensa menettänyttä litkua. Säilyttämällä ylimääräiset pavut pakastimessa voi tätä hiilidioksidin pakoa hieman hidastaa. Jotain totuutta tässä on oltava, sillä äimistys oli melkoinen, kun ensimmäistä kertaa valmistin shotin paahtotuoreista pavuista. Kuohkean ja kestävän creman määrä oli aivan uskomaton!

Innokkaimmat harrastajat tuntuvat Suomessakin hankkineen itselleen pieniä, kuumalla ilmalla toimivia paahtimia ja tilaavat papunsa vihreinä suurissa säkeissä. Paahtamattomat pavut nimittäin säilyvät pakkasessa pitkiäkin aikoja. Hankkimalla erirotuisia papuja voi sitten itse kehitellä makunsa mukaisia kahvisekoituksia kotinsa uumenissa. Ihan näin syvälle ei Jauhantapajassa ole kahviasioissa vielä luisuttu, mutta onhan tässä taas pitkä ja pimeä talvi tuloillaan. Jos harrastusten puute ajaa pahasti nurkkaan, voi tapahtua mitä tahansa.

Papujen tuoreuden ohella jauhatuskarkeus on varsinkin Silvian tapaisten kranttujen keitinten kanssa erittäin tärkeä muuttuja. Tuplashotin espressoa pitäisi valua koneesta parissakymmenessä sekunnissa. Jos määrä tulee täyteen alle viidessätoista tai kahvi tippaisee niin hitaasti, että annokseen kuluu yli puoli minuuttia, jauhatuskarkeus on hyvin todennäköisesti pielessä ja espressokin maistuu pahalta. Mitä hienompi jauhatus, sitä hitaammin vesi luonnollisesti pumppautuu kahvin läpi. Hyvin tuoreiden papujen kanssa jauhatusta saa olla säätämässä tämän tästä, koska ne menettävät alkuvaiheessa hiilidioksidiaan suhteessa nopeammin kuin muutamaa viikkoa myöhemmin (jolloin ne siis ovat puritanistien mukaan jo auttamattomasti pilalla). Näppituntumalta jauhatus saa olla uudelle papusatsille ensin keskimääräistä karkeampi ja myllyä säädetään sitten asteittain hienommalle sitä mukaa, kun pavut ikääntyvät.

Kunnollinen latte art (kuvia googlesta tästä) ei vieläkään tahdo ottaa onnistuakseen. Maitovaahto pitäisi saada juuri oikeaan konsistenssiin, jotta sen saisi kaadettua kuppiin esittelykelpoisiksi kiehkuroiksi. Alussa jätin maidon aina liian kylmäksi, jolloin se jäi ohueksi. Nyt tuntuu, että lämpömittarin hankkimisen myötä höyrytän sen säännönmukaisesti liian paksuksi, löysän kermavaahdon oloiseksi hutuksi. Jos teillä menee paremmin, kuulisin mielelläni vinkkejä ja oppia! Millaista maitoa käytätte? Miten paksuksi sen vaahdotatte? Miten kaadatte sen kuppiin? Oheisen kuvan omena edustaa parhaimmistoa, mihin tällä saralla on meidän keittiössämme kyetty.

Ainiin, kuppikuvan suklaapala on Englannin-tuttaviemme taannoin tuomaa mainiota Green & Black's -minttutavaraa. Nyttemmin Green & Blacksin namuja on näkynyt Suomessakin, ainakin Stockmannin valikoimissa. Suosittelen maistelemaan, jos jaatte mieltymykseni (tummaan) suklaaseen. Jos ette jaa, antakaa toki suklaalle mahdollisuus! Kahvi ja suklaa kulkevat mukavasti käsi kädessä.

Vikkelä kasvispasta

Kuvassa eilen kokkaamaani kasvispastaa, josta tulinkin jo kommenttilaatikon puolella maininneeksi. Ohjeidean saimme meitä (tai tuota minun miekkostani) haastatelleelta toimittajalta.

Keitetyn pastan kaveriksi tehtiin siis jonkinsorttinen kasviskastike, joka syntyi suikaloidusta pienehköstä kesäkurpitsasta ja punaisesta paprikasta, viipaloiduista herkkusienistä sekä tietenkin runsaasta määrästä hienonnettua sipulia sekä valkosipulia. Kasvikset paistettiin sopivan kypsiksi pannulle lorautetussa oliiviöljyssä, ja lopuksi sekaan sulatettiin makua sekä liemevyyttä antamaan Maggin yrttikuutio, jollaisia ostin muistaakseni jo joskus kesällä grillattavaksi laatimiini kasvisnyytteihin.

Mainittakoon, että kasviksista kokattu spagettikastike maistui erinomaisesti myös lihansyönnin nimiin vannovalle perheen miespuoliselle asukkaalle, joka tosin oli ateriontihetkellä huomattavasti tavallista nälkäisempi.

Synttäriruokaa

Remontti on tällä erää onnellisesti ohi, ja pääsimme myöhään eilen illalla korkkaamaan keittiön taas käyttöömme. Aloitin polttamalla perunakattilan pohjaan ja pari muutakin kommellusta kokkailun tiimellyksessä toki sattui, mutta lopputulos oli kerrassaan kelvollinen - en muistanutkaan, kuinka mainiolta omatekemä ruoka parhaimmillaan maistuukaan!

Meillä vietetään täällä tänään synttäreitä. Pastanjauhantaa on porhaltanut kunniakkaaseen kahden vuoden blogi-ikään. Aikamoisen toisenlaista touhuahan tämä ruokabloggaaminen tätä nykyä on. Alussa sitä vaan kirjasi reseptejä talteen aika lailla yksikseen, eikä nykyisen kaltaista yhteisöllisyyttä osannut oikein kuvitellakaan. Ympärillämme ja ystäväpiirissämme on nyttemmin nippu hulvattoman ihania ihmisiä, joihin meillä on ollut kunnia blogimme myötä tutustua. Mikäs sen mahtavampaa. Saapa nähdä, mitä kaikkea kolmas blogivuosi vielä tuokaan tullessaan.

Tässä vielä reseptejä synttärisapuskaan. Uunikalaohje on peräisin Täydelliset naiset -keittokirjasta, joka tarttui mukaan Turun Akateemisesta kirjakaupasta. Bree Van de Kampin mustikkamuffinssiohje on otettava kokeiluun mahdollisimman pian, mutta näin ensi alkuun päädyimme hiukan suolaisemmalle linjalle. Minä en ole mistään punasnapperista tietääkseni koskaan kuullutkaan, mutta ahven ajoi asiansa tässäkin yhteydessä erinomaisen hyvin:

Uunissa kypsennetyt punasnapperifileet (4 annosta)

2 rkl oliiviöljyä sekä tilkka uunivuoan voiteluun
4 punasnapperi- tai ahvenfileetä (à 200-250 g)
suolaa ja vastajauhettua mustapippuria
1 pieni sipuli (kuori ja silppua)
2 valkosipulinkynttä (kuori ja hienonna)
2 kypsää keskikokoista tomaattia (kalttaa, poista siemenet ja kuutioi, yht. n. 2 dl, tai säilyketomaattia valutettuna)
2/3 dl kuivaa valkoviiniä
8 pulleaa mustaa oliivia (poista kivet ja silppua)
1 rkl pieniä kapriksia valutettuina
2 rkl tuoretta silopersiljasilppua

1. Pane ritilä uunin keskitasolle ja lämmitä uuni 200-asteiseksi. Voitele öljyllä uunivuoka, johon fileet mahtuvat juuri ja juuri. Mausta fileet suolalla ja pippurilla.
2. Kuumenna öljy paistokasarissa keskilämmöllä. Lisää pannuun sipuli ja valkosipuli ja kuullota kolmisen minuuttia vähän väliä sekoittaen. Lisää tomaatti, viini, oliivit ja kaprikset ja 1 1/4 dl vettä ja kuumenna seos kiehuvaksi. Vähennä lämpöä niin, että kastike kiehuu hiljakseen poreillen. Hauduta kolmisen minuuttia. Lisää kasariin persiljasilppu sekä suolaa ja pippuria maun mukaan.
3. Kaada kastike tasaisesti kalafileiden päälle. Anna kalojen kypsyä uunissa kymmenkunta minuuttia eli kunnes liha on läpikuultamatonta fileiden paksuimmasta kohdasta. Tarjoa suoraan vuoasta.

Tomaatilla hunnutettujen ahvenfileiden kanssa tarjoiltiin salaattia sekä perunagratiinia, jonka ohje on otettu Glorian uudesta ruokakirjasta.

Perunagratiini

400 g perunoita
noin 2 dl kokomaitoa
1 1/2 dl kuohukermaa
pari rkl voita
(pieni valkosipulin kynsi)
suolaa, pippuria, cayennepippuria ja muskottipähkinää

Kuori perunat, leikkaa ohuiksi viipaleiksi (noin 3 mm), äläkä huuhdo enää. (Hienonna valkosipulin kynsi, jos käytät sitä, ja sekoita perunaviipaleitten joukkoon.)
Pane perunaviipaleet kattilaan ja lisää maito. Mausta suolalla ja pippurilla, cayennepippurilla ja hitusella muskottipähkinää.
Keitä hyvällä tulella 4–5 minuuttia kunnes maito on sakeutunut. Lisää sitten kerma ja nosta kiehumapisteeseen. Tarkista maku.
Voitele uunivuoka ja levitä perunat pohjalle niin, ettei kerroksen paksuus ole kahta senttiä enempää. Lisää vielä 1/2 dl kuohukermaa ja sekoittele se perunaseokseen niin, että se leviää kaikkialle. Asettele perunakerroksen pinnalle muutama voilastu.
Kypsennä uunin alaosassa 175 asteen lämmössä 1–1½ tuntia.

Turku, hampurilaiskaupunki

Yhä meneillään oleva viemäriremontti on saanut jauhantapajan pöydät notkumaan pizzalaatikoista sun muista noutoruoan kuorista. Viikonlopuksi onnistuimme kuitenkin pakenemaan remontin tieltä (ja jättämään remonttimiehelle työrauhan, tiedättehän, kaikkeen kommentoivilta ja niskan takana kyylääviltä asukkailta) tätini 60-vuotisjuhlille Turkuun.

Turku tuntuu olevan tiukasti kotikaupunkinsa hampurilaismafian puristuksessa. Mihinkään ei voi mennä niin, etteikö ainakin yksi Hesburger näkyisi jonkin kulman takaa. Jos heidän purilaisistaan pitää, kaupunki lienee taivas maan päällä. Itselleni Hesen puhuttu majoneesi on kuitenkin liian tunkkaista ja makumaailma vähän lässähtänyt. Suurempi syy Hese-vastustukseeni taitaa kuitenkin olla heidän takavuosien maailmanvalloitustemppunsa: menivät, pirulaiset, ja ostivat Carrolsin! Sen ainoan paikan, josta sai erittäin kelvollista pikaruokahampparia. Nyt lapsuuteni lempiruokaloissa on jo vuosia hehkuneet Hesen värit. Joitain yksittäisiä Carrolseja muka säilyttivät imagosyistä, mutta pah! Koestettu on, ja Hesen sukuinen majoneesi niissäkin tuntuu virtaavan. Oikeaa Isoa Karoa en taida enää eläissäni saada.

Ensimmäisenä varsinaisena Turun-iltanamme suunnistimme paikalliseen panimoravintolaan Kouluun. Ravintolaksi erittäin harvinaisen avarassa ja ilmavassa ympäristössä tarjoiltiin yläkerrassa - luonnollisesti "ruokasalissa" - mukiinmenevää ruokaa ja alhaalla talon omia oluita, joista varsinkin perusoluita hieman tukevampi Oktober tuntui meille maistuvan. Koulu oli erinomainen paikka tavata sukulaisia ja viettää rauhaisaa iltaa. Kerrankin asiallinen olutpaikka, jossa voi keskustella huutamatta.

Varsinainen 60-vuotisbile sijoittui höyrylaiva Ukkopekalle, jolla seilasimme ruotsinlaivoja väistellen läheiselle Loistokarin saarelle ylimmän kuvan alkupalapäällysteitä saaristolaisleivän kera nauttien. Valitettavasti sateinen sää esti ulkona ruokailun, joten noutopöytä katettiin luodolle rantautuneen laivan sisuksiin. Hauskaa meillä kuitenkin oli ihan toden teolla ja sukulaisten kanssa riitti juttua - varsinkin, kun joitakuita ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen. Niin sitä näköjään elää eristyksessä täällä pohjoisessa, McDonaldsien turvallisessa huomassa suojassa Hesen ylivoimalta.

Kokkauskatkos

Kotimme on taas tällä hetkellä siinä määrin remontin vallassa, että kokkailu on ollut viime aikoina kovastikin hankalaa, kun vettä ei tule eikä mene, eivätkä keittiötämme ympäröivät olosuhteet ole muutenkaan ruuanlaitollisesti ihan toivotulla tolalla. Jossain vaiheessa remontti olisi kenties tarkoitus ulottaa keittiöönkin saakka, joten kokemuksia keittiörempan kommervenkeista ja kokemuksista otetaan kernaasti vastaan.

Jotainhan on ollut joka tapauksessa viime päivinäkin pakko syödä. Aiheesta lisää lähipäivinä, mutta kuvasta on saatavissa jo jossain määrin esimakua tulevasta.

Misokeitto

Menetin viime marraskuussa sydämeni misokeitolle. Omassa keittiössäni en ole saanut keittoa kuitenkaan kunnolla onnistumaan, jos kohta olenkin ajan mittaan onnistunut hommaamaan valikoimiini merilevä-konbua, tonnikalalastuja sekä myöskin misotahnaa. Tällä kertaa pääsin jo pikkuisen parempaan lopputulokseen (keitto oli omaan makuuni sopivan sakkainen ja makukin oli kohtuullisen autenttinen, joskin melko mieto), mutta aivan loppuun saakka tyytyväinen en ollut vieläkään.

Toisaalta oman keitoksen vertailu tokiolaisten ravintoloiden tuotoksiin saattaa olla ratkaisuna hiukkasen epäreilu. Joka tapauksessa misokeitto on parhaimmillaan sen verran hyvää – ja ilmeisesti jopa jossain määrin terveellistä, että raportoin vaikka tämän postauksen kommenttiosioon, jos ja kun löydän hyviä reseptejä tai pääsen muuten vaan maistuvampiin lopputuloksiin. Myös lukijoiden vinkit ja reseptit ovat luonnollisesti tervetulleita.

Tämä ohje on otettu hieman soveltaen Japanese food about -sivustolta:

Misokeitto

7,2 dl (3 cups) dashi-lientä
tofua (pieninä kuutioina)
3-4 rkl misotahnaa
0,6 dl (1/4 cup) hienonnettua purjoa

Pane dashi-liemi kattilaan ja kiehauta. Lisää tofukuutiot sekaan ja hauduttele keitosta muutaman minuutin ajan miedolla lämmöllä. Kauho pieni määrä lientä kattilasta ja liuota siihen misotahnaa. Lisäile seos vähitellen takaisin kattilaan. Sekoita keittoa varovasti. Sammuta levy ja lisää hienonnettu (tai ohueksi viipaloitu) purjo. Älä keitä lientä enää mison lisäämisen jälkeen.

Tein dashi-liemen samoilta sivuilta löytyneitä ohjeita soveltaen siten, että liotin ensin jonkin aikaa konbu-merilevää kylmässä vedessä. Vettä oli 9,6 dl eli 4 kupillista ja konbua vajaan kymmenen sentin mittainen pätkä. Sen jälkeen poimin levän pois – tosin sitä voi ilmeisesti hetken aikaa kuumennella myös muun liemen mukana – ja kuumensin vettä keskilämmöllä. Juuri ennen kuin vesi alkoi kiehua, lisäsin sekaan 1,2 dl katsuobushi-lastuja. Kun vesi kiehui, otin kattilan pois levyltä ja siivilöin liemen. (Toivottavasti tuohon ei tullut ihan mahdottoman paljon virheitä, kun sen niin hopusti kirjoitin.)

Muistakaa muuten Muonitus! Lisäksi Viini-ruoka-kirjat on siirtänyt kimpsunsa Etelärinteeseen. Suosittelen.

Simpukkapasta

Jos kohta pariskuntakokkaus on sattuneista syistä jonkin sortin leipälajimme, syyskuun ruokahaasteeksi valikoitunut rakkausruoka ei ollut kuitenkaan ihan niin helppo nakki, kuin etukäteen olisi voinut kuvitella. (Tai ainakin lopputuloksesta tuli alun perin ajateltua arkipäiväisempi.) - Aluksi mieleeni tulivat kattilassa kypsennetyt sinisimpukat tai jokin muu vastaava näpräysruoka. Jos annoksen kanssa pitää hieman puuhastella, ruokailutilanteesta tulee sopivasti kiireettömämpi ja seurusteluunkin tulee panostettua normaalia enemmän. Koska en kuitenkaan osaa antaa ohjetta mihinkään takuuvarmaan hurmausruokaan, päätin lähestyä aihetta konsanaan omasta näkökulmastani. Eli valmistin pastaa.

Silloin kun vielä heilastelimme enemmältikin, tämmöiset nopeat pastaruuat olivat keskuudessamme vielä suuremmassa suosiossa kuin tätä nykyä. Olimme vielä viime vuosituhannella kohtuullisen laiskoja ruuanlaittajia, mistä syystä tällaisille mutkattomille pikakokkauksille oli silloin erityisen paljon kysyntää. Ja koska suhteemme hurmausvaiheet ajoittuivat enemmältikin opiskeluaikoihin (eli aikaan ennen tuorepastaa, raastettavaa parmesaanijuustoa, salottisipulia ja kokonaisia simpukoita), tämänkertainen kastikekin menee raaka-aineidensa puolesta vähän tavallista enemmän säilykepurkkiosastolle.

Simpukkapasta

sopiva määrä tagliatelle-pastaa
sipuli hienonnettuna
oliiviöljyä
säilykepurkillinen simpukoita
pakastekatkarapuja
pikkupurkillinen ranskankermaa
(sitruunamehua)
suolaa, mustapippuria ja muita mausteita maun mukaan
parmesaania raastettuna

Sulata katkaravut ja valuta simpukat. Kuullota sipulisilppu öljyssä. Kippaa pannulle ranskankerma, ja lopuksi katkaravut, simpukat sekä mausteet. Lisää halutessasi varovasti sitruunamehua (ei liian kuumaan nesteeseen eikä liian paljon kerrallaan). Maistele. Sekoita kastike keitetyn nauhapastan joukkoon ja tarjoile heti. Raasta pinnalle parmesaania.

Simpukkapastan makumaailmaa voi säätää melkein täysin oman mielensä mukaan. Itse olisin voinut heittää joukkoon joko hienonnettua chiliä tai jonkin verran murennettua sinihomejuustoa, mutta Pippurimyllyn päätöksellä teimme tästä tällä kertaa hieman sitruunaisemman version. Ja mukavan raikkaalta se sitruuna tuon soosin seassa kyllä maistuikin.

Hyytel-Ö

Tällainen jenkkien suosima jälkiruoka on kiinnostanut siitä päivästä lähtien, kun näimme televisionäärisesti Frendien Joeyn vetelevän hyytelöä kupista suoraan sormella. Aitoamerikkalaiseen tapaan tätä ei jauhantapajallakaan valmistettu kokonaan itse, vaan toimme reissultamme paketillisen Jell-O -merkkistä jauhetta, makuna mansikka-banaani. Jauhe sekoitettiin ensin kupilliseen kuumaa vettä ja perään kaadettiin vielä kuppi kylmää. Sitten liuos norutettiin tarjoiluastioihin ja laitettiin jääkaappiin kohmettumaan. Niin simppeliä, että onnistuu kansalta kuin kansalta.

Jauhe koostui todennäköisesti liivatteesta, sokerista, esansseista ja väriaineista - ja tietenkin nipusta lisäaineita. Lopputulos oli vekkulisti ja aivan hervottomasti hytkyvää, lusikalla mukavasti lohkeavaa hyhmää. Maku oli jokseenkin laiha. Jos näihin vielä törmäämme, laittanemme vettä himpun verran vähemmän, jolloin maku järjellä ajatellen tiivistyy. Silloin tosin koostumuskin voi jyhkeytyä ja huonolla tuurilla osa hytinän maanisuudesta menetetään. Tämä oli tosiaankin sellaista tavaraa, että kun pikkuisen tökkäsi, tuntui aivan perustellulta odottaa vaapunnan jatkuvan päiväkausia, ellei jälkiruokailija interventioi annosta sisuksiinsa.

Amerikan murkina

Keittiössämme on ollut viime päivinä hieman teknisiä ongelmia, mistä syystä kokkailuharrastuskin on ollut jossain määrin kortilla. Viikon ruokailullisen kohokohdan eli lauantai-illan ateriankin hoitelimme poikkeuksellisesti tyystin valmiina ostetuilla tuotteilla. Uuni onneksi toimii, ja siellä me sitten lämmittelimme Stockmannin Meals-osastolta ostettuja New York -teemaisia tuotteita, joiden avulla pääsimme kätevästi myös muistelemaan viime heinäkuista kesälomareissuamme.

Mukaan lähti coleslaw-salaattia, jättilohkoperunoita sekä minulle maissilla täytetty broilerinfile Pippurimyllyn päätyessä maistelemaan tiskistä löytyneitä ribsejä. Myynnissä oli myös tavallista parempi valikoima barbecue-kastikkeita, joita me haksahdimme ostamaan pariakin sorttia. Kuvan valmisteeseen oli saatu taiottua jopa hieman savun makua sekaan, eli ei ollenkaan hullumpi kokemus.

Laseihin kaadettiin Kaliforniasta mukaan lähtenyttä Three Saints -viiniä, johon käytetty rypäle oli luonnollisesti Pinot Noir. (Vielä parempaa Pinot Noiria olisi ollut Tudor-nimisellä viinipajalla, mutta sitä emme ruvenneet raahaamaan kotiin. Viini olisi nimittäin pullotettuna ollut sen verran hintavaa, ettei sen kuljettaminen helteisen auton takakontissa ja heti perään vielä lentokoneen lastiruumassa oikein houkutellut. Ja kenties se ei olisi kotona enää ihan niin hyvältä maistunut muutenkaan.)

Myslipatukat

Olen jo aiemminkin tunnustautunut myslipatukoiden suurkuluttajaksi (tai ainakin arkipäivisin niiden vannoutuneeksi ystäväksi), mutta ikinä en ole niitä itse tehnyt. Siitäkään huolimatta, että vuoden takaisesta GoodFood-lehdestä saksittu ohje on kummitellut keittiössämme kuukausitolkulla. Nyt moinen saamattomuuteni hiukan huvittaa. Näiden kanssa ei nimittäin kauaa nokka tohissut.

Suurin hankaluus ohjeessa oli määrien ilmoittaminen grammoina (myös unssimitoitus olisi ollut saatavilla). Loppujen lopuksi punnitsin kiltisti vain kuivat aineet - hunaja sekä oliiviöljy sen sijaan hurahtivat joukkoon ihan näppituntumalla.

Myslipatukat

150 g (light) muscovado -sokeria
100 g oliiviöljyä (alkuperäisessä ohjeessa olive oil spread)
50 g kirkasta hunajaa
300 g runsaskuituista mysliä (cereal)
50 g kuivattuja hedelmiä, kuutioituna
1 rkl seesaminsiemeniä

Pane sokeri, oliiviöljy ja hunaja suureen kulhoon ja mikrota niitä mikroaaltouunissa parin minuutin ajan. (Meillä kun ei ole mikroa, sekoittelin aineksia kattilassa hellalla pari minuuttia eli niin kauan, että ainekset sulautuivat toisiinsa.) Sekoita joukkoon myslit ja kuivahedelmät.

Lusikoi seos pellille voipaperin päälle. Tasoittele neliönmuotoiseksi tai suorakaiteiseksi levyksi ja ripottele päälle seesaminsiemeniä. Paista 180 asteessa parinkymmenen minuutin ajan (omassa uunissamme valmista tuli huomattavasti nopeammin).

Anna levyn jäähtyä vähintään puolen tunnin ajan, minkä jälkeen sen voi leikellä 12 patukkaan. Kääri tiiviisti voipaperiin ja säilytä mieluiten viileässä.

Patukat olivat omaan makuumme ehkä vähän turhan muikeita, joten seuraavalla kerralla voisi kokeilla kenties jotain toistakin ohjetta. Mukava kokemus kuitenkin kaikkinensa.

Tuulentupa on muuten tuunannut mysliohjeensa uuteen uskoon, joten sitäkin pitänee tässä syksyn mittaan muistaa kokeilla. Muistakaa myös samaisen blogin reseptikilpailu, jonka osallistumisaika päättyy tämän kuun 20. päivänä.

Leiri keittiössä

Hankimme talouteemme viimein ruotsalaisen reippailuvälineteollisuuden klassikkoylpeyden, Trangian, puhtaasti retkeilytarkoituksissa. Kävi kuitenkin niin, että kumpainenkin jauhaja luisui tavanomaista sitkeämmän flunssan syleilyyn, joten suunnitelmat ainakin kodin ulkopuolelle suuntautuvasta retkeilystä piti haudata hetkeksi. Uutukainen Trangia ja Marinolipullo helmeilivät kuitenkin niin kutsuvasti siinä vähässä valossa, joka pilvisellä sadesäällä sisälle asti pääsi, että kokeiltava oli.

Pakasteessa tiedettiin sopivasti olleen nyrkinkokoinen myntti edellisenä viikonloppuja poimittuja, paloiteltuja ja paistettuja tatteja, ja risottoriisiäkin oli vastikään hankittu. Niinpä leiriydyin Trangioineni tiskipöydälle ja valmistin ripeän sienirisoton. Tällä kertaa vähän oiottiin reseptin mutkissa - eräolosuhteissa kun oltiin. Koko valmistusprosessi ei siis välttämättä kestäisi kriittisen aitoitalialaisen tarkastelua.

Retkeilijän sienirisotto

sieniä, paloiteltuja, nyrkinkokoinen myntti
risottoriisiä, nälän mukaan (meillä n. 3 dl)
sipuli, hienohkoksi silputtuna
oliiviöljyä
riisille nestettä, esim. lihalientä, viiniä tai vettä
suolaa, pippuria

Paistoin ensin kuutioituja tatteja ja sipulisilppua pannulla oliiviöljyssä tovin. Osa sipulinkulmista taisi ottaa jo aika mustaakin väriä, mitä ei välttämättä olisi tarvinnut tapahtua. Laitoin sitten pannun sivuun odottamaan, vaihdoin keittimeen kattilan ja siirryin riisin kimppuun.

Kuullotin riisiä hetken oliiviöljyssä. Täysillä helottanut Trangia tuntui olevan tähän tarkoitukseen turhan kuuma laite. Olisi kannattanut asentaa mukana tullut liekinrajoitin hillitsemään kuumuutta. Nyt en ehtinyt hämmentää riittävän tomerasti ja muutama riisinjyvä suorastaan paloi. Noukin niitä sitten lusikankärjellä keitoksesta oikeastaan koko lopun ruoanvalmistusajan.

Kun riisi "kuultui" hieman, ryhdyin nesteen lisäykseen. Ainakin tässä vaiheessa oikaisin selvästi: nesteen tulisi olla kuumaa, kun taas minä kaatelin kattilaan melkein jääkaappikylmää valkoviiniä. Niin barbaareita meidän leirillä ei kuitenkaan oltu, että olisi lisätty koko nestemäärä kerralla. Kaatelin viiniä vähän kerrallaan, hämmentelin ja annoin sen imeytyä. Välillä lisäsin pelkkää vettä. Maistelin keitosta vähän väliä ja säädin viini-vesi -suhdetta niin, että maussa oli särmää, muttei liiaksi kirpeyttä. Lopulta keitokseen meni puolisen pulloa viiniä ja ehkä suunnilleen saman verran vettä. Nesteen lisäilyssä meni lopulta niin pitkään, että jouduin välillä lisäämään keittimeen tenttua. Jos teen tätä joskus ulko-oven toisella puolen, taidan kyllä lisätä nestettä suuremmissa erissä.

Lopulta, kun riisi oli lähes pehmeää, hämmensin joukkoon sieni-sipulipaistoksen ja annoin kokonaisuuden kuumentua kunnolla. Ruokailu suoritettiin karuista luonnonolosuhteista huolimatta normaalivälinein - tapahtuihan koko eräkokkaussessio itse asiassa tiskikoneen yläpuolella. Juomaksi nautittiin kaikki valkoviini, mitä en ehtinyt kaataa pataan.

Parmesaanikasvikset sekä salviakana

Osa viikonlopun kasvishankinnoista muuntui uunikäsittelyssä paahdetuiksi parmesaanikasviksiksi, jotka olivatkin ällistyttävän makoisia. Olisiko suolauksessa ollut sen salaisuus? Kasvisten kaveriksi kypsyteltiin uunissa kokonainen broileri, jonka nahan alle tungettiin salvianlehtiä sekä voita. Broileri katosi kasvisten tavoin lautasilta hyvinkin vauhdikkaasti - tosin en voi sanoa salvian vaikuttaneen sapuskan makuun mitenkään kovin ratkaisevalla tavalla.

Paahdetut parmesaanikasvikset, 4–6 annosta

1 iso munakoiso suurina paloina
1 iso kesäkurpitsa suurina paloina
3 eriväristä paprikaa siemenettöminä isoina paloina
2 punasipulia lohkoina
250 g sokeriherneenpalkoja
100 g mustia kalamataoliiveja
½ dl oliiviöljyä
gourmet-suolarakeita
100 g parmesaania raastettuna
1 sitruunan raastettu kuori
mustapippuria myllystä

1. Kuumenna uuni 275 asteeseen. Tiputa uunipannun pohjalle hiukan oliiviöljyä. Laita kaikki kasvikset sokeriherneitä lukuun ottamatta uunipannulle ja kaada päälle loput öljystä. Ripottele kasviksille hiukan suolarakeita ja sekoita ne hyvin. Nosta uunipannu uunin keskelle noin 20 minuutiksi. Sekoita silloin tällöin ja tarkkaile, etteivät kasvikset pala. Kun kypsymisaikaa on jäljellä 5 minuuttia, lisää sokeriherneenpalot.
2. Ota pannu uunista ja ripottele kasvisten päälle sitruunankuori ja parmesaaniraaste. Jauha runsaasti mustapippuria suoraan pippurimyllystä kasvisten päälle.
Hyvä ruoka sellaisenaan vaalean leivän kanssa tai lisäkkeeksi grillatulle lihalle, kalalle tai broilerille.

Kasvisten lähteenä toimi kirja nimeltään Juhlitaan kotona (2001). Itse vähensin jossain määrin kasvisten määrää, ja munakoison taisin unohtaa ostoslistalta kokonaan. Pihalla kasvattelemani herneetkin olivat jo hieman paleltuneet, joten niitäkin joutui joukkoon vain jokunen.

Tavallista tujumpi tomaattipiiras

Tarkoitukseni oli loihtia yhtenä päivänä syötäväksemme muutamissa ruokablogeissa vastaan tullutta texmex-piirakkaa, mutta jostain kumman syystä ajatukseni hakeutuivat tavallista tujakammin maustettuun tomaattipiirakkaan. Nimimerkillä tomaatteja täytyy syödä nyt runsaasti, kun ne kerran ovat maukkaimmillaan.

Ohje on otettu kirjasta nimeltään Tulista hyvää, jossa taitaa olla tavallista chilipitoisempia ruokaohjeita. Siksipä lisäsinkin omaan piirakkaani vähän silputtua chiliä, ja loppujen lopuksi sitä olisi saanut olla seassa selvästi reilumminkin. Paprikajauheeni ei nimittäin tainnut olla ihan niin voimakasta, kuin tämä ohje kenties olisi vaatinut.

Tulinen tomaattipiiras

piiraspohja:
1 dl grahamjauhoja + 2 dl vehnäjauhoja
150 g voita
2 rkl kylmää vettä

täyte:
3 pihvitomaattia
2 sipulia
1 valkosipulinkynsi
2 rkl oliiviöljyä
3 rkl tomaattisosetta
1 rkl rosmariinia
2 rkl basilikaa
½ tl suolaa
2 maustemittaa cayennepippuria
2 tl paprikajauhetta, voimakasta
3 dl juustoraastetta, esim. emmentaalia

Kuumenna uuni 225 asteeseen.
Nypi jauhot voihin ja sekoita sitten nopeasti joukkoon vesi. Vältä turhaa vaivaamista. Painele taikina piirasvuoan pohjalle ja reunoille. Pistele taikinaa haarukalla sieltä täältä ja esipaista sitä sitten noin 10 minuuttia.
Kasta tomaatit kiehuvaan veteen ja vedä kuori pois. Paloittele tomaatit kuutioiksi. Kuori ja hienonna sipulit ja valkosipuli ja kuullota ne öljyssä. Lisää tomaattihakkelus, tomaattisose ja mausteet. Hauduta ilman kantta, kunnes seos muistuttaa sakeaa puuroa. Sirottele puolet juustosta piiraspohjalle, levitä päälle tomaattiseos ja sirottele pinnalle loppu juustoraaste. Kypsennä uunissa 15–20 minuuttia. Ripottele pinnalle vielä kevyesti hiukan paprikaa ja cayennea.

(Tomaattipiiras näyttää tuossa kuvassa hieman pannupizzalta, mutta ei anneta sen häiritä.)

Porkkanasämpylät

Jouduinpa tässä taas sämpyläkouluun. Mieleni teki kurpitsansiemenin päällystettyjä porkkanasämpylöitä, ja kun sopiva ohje tuli vastaan Lettupannu-blogista, niin minähän heti porkkanoita raastamaan ja jauhoja mittailemaan. Jouduin kuitenkin jälleen kerran tunnustamaan, että meikäläistä ei ehkä kuitenkaan ole luotu leipuriksi.

Taikinasta tuli tällä kertaa pehmeää ja harvinaisen hyvin leipoutuvaa, mutta jostain syystä se ei vaan ryhtynyt kohoamaan (omasta mielestäni en kyllä tappanut hiivaa liian kuumaa nestettä käyttämällä, mutta muutakaan syytä tilanteeseen ei mahda löytyä). Tuloksena oli ihan nättejä, mutta kokoonsa nähden hyvinkin painavia sämpylöitä, jotka muistuttivat enemmän paistettuja taikinapalloja kuin hiivalla kohotettua leipää.

No, onneksi pastanjauhantatiimimme toisella osapuolella on hiivankäyttötaito huomattavasti paremmin hallussaan, ja hän sitten näytösluontoisesti leipoi pari päivää myöhemmin uuden pellillisen samaisia sämpylöitä. Ne kohosivat arvatenkin vielä tavallistakin enemmän ja meinasivat pullistella uunissa ihan ratkeamiseen saakka. Täydensivät siis varsin hyvin omia tekeleitäni.

(Luonnollisestikaan en aio käydä luovuttamaan. Saavat sämpylät luvan jossain vaiheessa taas onnistuakin. Ja jonkinlaisen jännittävän kakunkin aion leipoa lähiaikoina, saattepa nähdä.)

Tomaattinen juusto-nuudelisalaatti

Pengoin viikko sitten uuden blogituttavuuteni Krissiksen ruoka-arkistoa, ja löysin sieltä useammankin toteuttamista odottelevan reseptin. Varsin houkuttelevien valkosuklaa-vadelmamuffinssien kanssa samassa postauksessa piileskellyt tomaatti-nuudelisalaatti pääsi kokeiluun saman tien. Ja hyvää se olikin.

Juustokuutiot sekä paahdettu mantelirouhe olivat salaatin seassa aikamoisen mukavaa vaihtelua. Nuudeleita omaan versiooni tuli tosin vähän vähänlaisesti, kun jo aiemmin avatun paketin loppuja tähän keittelin.

Tomaatti-nuudelisalaatti

1 pakkaus (85 g) nuudeleita tai vermiselliä
150 g juustoa kuutioita, esim. 15-%:nen Turunmaa toimii hyvin
1 rasia (250 g) kirsikkatomaatteja
1 dl oliiveja viipaleina
tuoretta basilikaa
1 dl paahdettua manteli- tai pähkinärouhetta

Kastike:
1 prk (200 g) ruokajogurttia
½ rkl sitruunamehua
1 valkosipulin kynsi
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
persiljaa

Keitä nuudelit vedessä kypsiksi. Valuta ja jäähdytä. Yhdistä nuudelit, juustokuutiot, puolitetut kirsikkatomaatit ja oliivit keskenään. Sekoita basilikanlehdet kevyesti joukkoon. Sekoita myös paahdettu manteli- tai pähkinärouhe osittain salaatin joukkoon ja ripottele loput pinnalle. Yhdistä kastikkeen ainekset ja sekoita tasaiseksi. Tarjoa kastike salaatin kera tai kaada halutessasi sen joukkoon.

Syyspäiviä voi piristää myös lueskelemalla uudenuutukaisia sapuskablogeja. Kuten nyt vaikkapa Uneliasta kokkia tai Suu auki -blogia, jossa muun muassa isännöidään syyskuun ruokahaastetta. Teemana on tällä kertaa rakkausruoka. Siinä onkin haastetta kerrakseen.

Näillä eväillä

Näillä eväillä olisi tarkoitus lähteä nujertamaan vieraaksemme saapunutta syysflunssaa. Saas nähdä, minkälaista murkinaa näistä vielä syntyykään.

Kaupoista on kyllä yllättävän vaikea löytää tuoreita, kotimaisia kasviksia. Naattipunajuuria voisi löytää kenties hyvällä tuurilla joltakin toripöydältä, mutta kauppojen vihannesosastoilta tuoretta punajuurta näyttää olevan turha etsiskellä. Samaten ällistelin tänään vihannestiskillä Keniasta tuotuja herneenpalkoja. Luulisi, että niitä tässä vaiheessa vuotta löytyisi jo aavistuksen verran lähempääkin.

Hernettä meillä on onneksi omassakin ruukkuviljelyksessä, mutta pitäisiköhän panna ensi vuonna punajuurtakin purkkiin kasvamaan. Kuvaan päässeet varrelliset valkosipulit ovat kotoisin Kauppahallin vihanneskojusta.