Kreikkaan kuuluva
Kreeta on alue, joka pärjäsi erinomaisesti siinä samaisessa ruokavaliotutkimuksessa, jossa Suomen Pohjois-Karjala pärjäsi huonosti. Kreetalainen ruokavalio on sittemmin herättänyt runsaasti kiinnostusta, ja se on monien mielestä ylivertainen sekä terveellisyydessään että herkullisuudessaan.
Vietimme Kreetalla vähän aikaa sitten viikon päivät, ja siinä ajassa ehdimme tietenkin syömään monenlaista. Yhteen ainoaan sunnuntaipäivään mahtui elämäni hienoin ja kehnoin ravintolakokemus, eli tarjontaa oli tosissaan laidasta laitaan.
Intiassa ja
Egyptissä antaumuksella sekoillut mahaparkani oli myös mielissään ruokatarjonnasta – siitä huolimatta, etten vältellyt jääpaloja enkä erityisemmin mitään muutakaan.
Minun kannaltani oli kätevää, että kreikkalaisen jogurtin ja hunajan yhdistelmää sai monesta paikasta (sitä voi syödä paitsi aamupalana myös jälkiruokana). Hunaja lienee useimmiten ollut timjamihunajaa, ja toisinaan hunajan ja jogurtin jumalaiseen yhdistelmään kuului myös saksanpähkinää. Saarelta löytyi toki muitakin perusherkkujani eli tomaatteja ja fetaa ynnä muita kreikkalaisia juustoja.
Turistitavernojen ruokalajit olivat enimmäkseen yleiskreikkalaisia (ja osin yleismaailmallisiakin), eli listoilta löytyivät souvlakit, musakat, kleftikot ja stifadot. Tämä kuva on otettu erittäin tyypillisestä gyros-annoksesta (gyros on käsittääkseni kreikkalainen termi vartaassa kypsytetylle kebaplihalle):
Kreetalaisemmista ruokalajeista seurueemme päätyi testaamaan muun muassa etanoita, joita ei ollut hukutettu voihin ja valkosipuliin vaan yrtteihin, valkoviiniin ja oliiviöljyyn. Kuvan etanat olivat tarjolla hanialaisessa Tamam-ravintolassa, joka on kuuleman mukaan rakennettu vanhaan turkkilaiseen kylpylään (saari oli turkkilaisten hallussa vuodesta 1645 aina 1900-luvun alkuun asti, mikä on jättänyt muistonsa Kreetan rakennuskantaan).
Minä söin stifado-henkistä lihapataa, jossa oli piristyksenä ainakin rusinoita ja pistaasipähkinää. Tamamissa pääsimme maistamaan myös
Nostos-viiniä, joka kasvaa Hanian läänissä (harmillista muuten, ettei Suomesta saa kovinkaan monipuolisesti kreikkalaisia viinejä).
Reissun paras ruokakokemus sijoittui länsirannikolle pieneen Sfinari-nimiseen pitäjään. Sfinarin rannalta löytyi paitsi runsaasti kasvihuoneita myös Sunset Tavern -niminen ruokapaikka, jonka läheisyyteen leiriytymistä harkitsin erittäinkin vakavasti paikan ruokia maistettuani. Koska olimme kiinnostuneita syömään kalaa, tilattavan ruokalajin valinta alkoi käynnillä keittiöön päivän kalansaalista tutkimaan.
Syömisen mittaan kävi ilmi, että taverna tuotti itse miltei kaiken tarjoilemansa ruuan. Perheen miehet kalastivat, kasviksia kerättiin ravintolan läheisyydestä, ja perheen äiti teki juuston omistamistaan vuohista. Tai siis niiden vuohien maidosta.
On aina yhtä mukava huomata, kuinka luontevasti jotkut ihmiset suhtautuvat siihen, mistä eräät toiset laativat tekemällä tehtyjä trendejä – luomuun, luonnosta poimittuihin villivihanneksiin ja lähiruokaan siis (on toki muistettava, että meillä täällä Suomessakin asuu nipuittain ihmisiä, jotka kasvattavat itse omat porkkanansa + poimivat metsästä omat marjansa ja sienensä).
Kalat grillattiin hiilillä, samaten kuin alkuruuaksi tarjotut leipäviipaleet (joiden kanssa tarjotut oliivitahnat olivat nekin luonnollisesti laadittu perheen omista oliiveista). Kalan kanssa meille haluttiin tarjoilla kreikkalaista salaattia, joka olikin kypsine tomaatteineen jotain aivan taivaallista (salaatissa oli tavallisten ainesten lisäksi myös perunaa ja leipää, jotka sopivat kokonaisuuteen ällistyttävän hyvin). Ihan parasta ikinä!
Aika rankat hampaat tuolla toisella kalalla. En silloin syödessäni niitä huomannutkaan:
Kalan kanssa tarjottiin jotain, jota luulimme alkuun oliiviöljyn ja voin sekoitukseksi, mutta ehkä siinä olikin vain hyvää kreetalaista oliiviöljyä yhdistettynä sitruunaan. Yksinkertaisia, puhtaita makuja hyvin yhdistettynä. En ymmärrä, miten pelkät paistetut perunatkin pystyivät maistumaan niin makoisilta.
Mieltä lämmitti myös omistajaperheen onnellisuus ja ylpeys omasta ravintolasta ja sen ruuasta. Kun vielä Välimeren aallot löivät rantaan vain muutaman metrin päässä meistä, ei täydellisestä ruokakokemuksesta puuttunut kerrassaan mitään.
Jälkiruokana talo tarjosi vielä jonkinlaisia friteerattuja murkuloita, joiden kreikankielinen nimi pakeni tietenkin saman tien päästäni pois. Kuulemma jotain perinteistä jälkiruokaa, jota tarjottiin nyt tuoreemmalla tavalla jäätelöön yhdistettynä.
Sfinarissa on kätevä piipahtaa vaikka matkalla Elafonissiin (kuuluisa korallihiekkainen hiekkaranta Kreetan lounaisrannalla).
Saaren pääkaupungissa Iraklionissa (Heraklion) saimme myös herkullista ruokaa. Kävimme katsomassa minolaista Knossosta ja ajelimme sen jälkeen kaupungin satamaan, josta löysimme oikein hyvän Marando-nimisen kalaravintolan.
Tilasimme epähuomiossa ihan liikaa ruokaa: tarjolla oli muun muassa mustekalaa vaikka kuinka monessa muodossa (esim. ääriherkullinen mustekalasalaatti, jossa oli juuri sopivasti hapokkuutta), supermakoisia viininlehtikääryleitä sekä friteerattua kesäkurpitsaa. Lähellä oli merta, laivoja, vanhoja linnoituksia ja ihan ravintolan vieressä oli jokin kaivausalue. Kyllä kelpasi syödä sielläkin.
Turistialueiden tavernoissa ruokaa ei selvästi tehty samanlaisella rakkaudella kuin vaikkapa Sfinarissa, mutta mukavia poikkeuksiakin esiintyi. Plataniaksen ruuhkaisen pääkadun varrella sijaitsi vähän perinteisempi myllyravintola Mylos tou Kerata, jonne kannattaa mennä ihan vaan sen vessojen takia. Käsienpesualtaissa oli ruusuja! Tunnelmallinen ulkoterassi oli puolestaan koristeltu kokonaisin kurpitsoin!
Mylos tou Keratan tarjoilija kehui kreetalaista kania saaren maistuvimmaksi lihaksi, mutta minä päädyin Kreetan lähivesiltä pyydettyihin katkarapuihin.
Kokonaisia kaneja näytti makoilevan myös hyvin varustellun IN.KA-supermarketin lihatiskissä. Me emme ryhtyneet kanin grillaukseen (ei meillä ollut kyllä uuniakaan), mutta eräänä iltana paistoimme paikallisia makkaroita, joissa oli paitsi runsaasti lihaa myös sipulia sekä yrttejä. Tarjoiltiin yhdessä sitruunamehun kanssa. Aikamoinen ero meikäläisiin jauhomakkaroihin.
Uunissa olisi voinut lämmittää myös pakastealtaasta ostettua valmista
spanakopitaa ja muunkinlaisia kreikkalaisia piirakoita. Kuvan kalitsounia-piiraita sain syödäkseni Hanian kauppahallissa, täytteenä pinaattia (ei mitään pakastemössöä!) sekä juustoa. En osaisi tehdä itse yhtä hyviä.
Jälkiruokaa ei tarvinnut ikinä tilata erikseen, sillä ruuan päätteeksi tuotiin usein jotain makeaa leivonnaista tai hedelmiä (appelsiinit olivat mahtavan makoisia!). Turistipaikoissa tarjottiin myös ruuansulatusta edistävää rakia tai vaihtoehtoisesti ouzoa (pontikkamainen raki ei ollut ihan minun juttuni).
Retsina ei ollut oletusteni mukaisesti jälkiruokaviini, sillä se esiintyi ruokalistoissa yhdessä puna- ja valkoviinin kanssa. Kuvassa näkyvää retsinaa tilasimme kokeeksi Vrisses-nimisestä paikasta.
Siellä meillä oli ruokaseuranamme kissa, joka nukkui makoisasti minun viereiselläni tuolilla auringonpaisteesta nautiskellen. Sen olisin tuonut mielelläni vaikka matkamuistoksi (kissat ovat niin kivoja!), mutta tyydyin sitten oliiviöljyyn, pähkinöihin ja hunajaan.
Kreeta on enemmän viinin kuin oluen koti, eikä paikallista olutta ollut juurikaan tarjolla (eniten esillä ollut Mythos lienee kotoisin Kreikan mantereelta). Rethymnonilaisen panimon oluet muodostivat poikkeuksen. Kaverina oluella on tuossa kuvassa rinkeleitä, jonkatyyppisiä leivonnaisia näin paikallisten hanialaisten vetävän myös kaupungin kahviloissa.