Jauhantayksikkömme piti pitkästä aikaa pikkuisen lomaa, mutta nyt ollaan jo visusti takaisin kotimaan kamaralla. Uusia ruokaideoita on joka tapauksessa kertynyt taas kokeiltavaksi kasapäin. Käväisimme nimittäin
Shanghaissa sikäläiseen ruokakulttuuriin tutustumassa.
Kiina oli meikäläiselle kokonaan uusi kokemus, ja tykästyin kyllä kovasti. Alku ei tosin ollut kovinkaan lupaava, ja ehdin jo hetken katua koko matkakohteen valintaa.
Maglev-junan asemalta meidät poimi kyytiinsä harvinaisen yrmeä taksikuski, ja kun ilma oli vielä harmaan tihkusateinen ja kaupunki tuntui kaikessa valtavuudessaan suorastaan kaoottiselta, osasin toivoa vain suihkuun pääsyä ja pieniä päiväunia. Onneksi suihku virkisti väsyneen jauhajan, ja muutaman tunnin ihmettelyn jälkeen kaupunki alkoi tuntua jo kovinkin tutulta.
Vähänkö tuli taas käveltyä. Ja ajettua taksilla (ja vähän metrollakin, mutta taksi oli tällä kertaa huomattavasti kätevämpi). Kaupungin kokeilunhaluisessa arkkitehtuurissa riitti jo kovasti hämmästelemistä. Oma suosikkini oli
Pudongin puolella sijainnut rakennus, joka muistutti erehdyttävästi korkinaukaisijaa:
Toisinaan olen ennen reissuun lähtemistä lueskellut paikallisesta ruokakulttuurista ja alueelle tyypillisistä ruokalajeista hyvinkin paljon, mutta nyt en ottanut etukäteen selvää juuri mistään. Kiinalainen ruokakulttuuri on niin mielettömän monimutkainen kokonaisuus, että sen hahmottaminen kotisohvalta käsin tuntui vähän turhan haastavalta toimenpiteeltä.
Kiintopisteenä oli shanghailaisittain valmistettu ruoka, mutta toki viikon aikana tuli syötyä muutakin (esimerkiksi pakollista Pekingin ankkaa).
Paikan päältä kokoon haalimani ravintolaoppaat osoittautuivat ankeuden huipuksi. Ilmeisesti turisteille suositellaan usein keskeisimpien nähtävyyksien lähellä sijaitsevia turvallisia ruokaloita, joissa maut on pyöristetty länsimaalaisten suuhun mahdollisimman sopiviksi.
Ylivoimaisesti parhaat makuelämykset löytyivät (jälleen kerran) vähän rönttöisemmiltä sivukaduilta semmoisista paikoista, joissa kiinalaiset perheet ja seurueet ruokailivat ja tunnelmaa riitti. Ikinä en muista noin äänekkäissä paikoissa ruokailleeni! (Kaikki reissussa otetut ruokakuvat ovat peräisin turistien suosimista = tylsemmistä paikoista. Kiinalaisten keskellä lounastaessaan tunsi itsensä jo tarpeeksi omituiseksi ilman, että olisi vielä kaivannut kassistaan pienen kerrostalon kokoisen kameran.)
Turistien ja varakkaampien kiinalaisten suosimat paikat tunnisti yleensä siitäkin, että niistä löytyi usein Stubucks (eli Starbucks), Häagen-Dazs, KFC,
Dunkin' Donuts ja parit mäkkärit ja Burger Kingit. Me pikaruokailimme viimeisenä päivänä kiinalaisessa Kungfu-ketjun pikaruokalassa. Olipahan ainakin erilaista:
Jotenkin oletin omasta näkövinkkelistäni, että tarjolla olisi kiinalaisittain maustettuja hampurilaisia, mutta e-hei. Omassa annoksessamme oli lihakastiketta, riisiä ja marinoitua salaattia. Juomanakaan ei ollut limsaa vaan lihalientä, jota lusikoinkin suuhuni hyvällä ruokahalulla.
Shanghailainen ruoka ei ole aina välttämättä päällepäin kovinkaan houkuttelevan näköistä. Annokset olivat toisinaan hyvinkin valjuja, minkä lisäksi possussa (joka oli alueelle tyypillistä lihaa) oli reilusti luita ja rasvaa, ja kalassa ruotoja. Mutta sitten kun uskaltautui siirtämään syömäpuikollisen syötävää suuhunsa, niin voi taivas niitä mahtavia makuja!
Kaikkea ei tosin olisi aina ollut edes pakko maistaa. Pöytään tavataan nimittäin tilata yhteiseksi useampia ruokalajeja (sekä kylmiä että lämpimiä), joista jokainen ruokailija voi annostella haluamiaan juttuja omalle lautaselleen/kulhoonsa. Pöytään katetut astiat olivat monesti miniatyyrimallia. Etenkin pikkuruiset teekupit olivat hauskaa vaihtelua sille valtavan suurelle mukille, josta yleensä kahviani kiskon. Tuohon kaikkein pienimpään kuppiin tarjoilijat kaatoivat yleensä soijaa:
Riisiä ei reissun aikana syöty juuri ollenkaan. Etukäteen ajattelin, että ”pakkohan sitä kiinalaisen ruuan kanssa on riisiä saada”, mutta ei sitä loppujen lopuksi kaivannut laisinkaan (suomalaisissa ravintoloissa riisi on kyllä sitten sitäkin välttämättömämpi).
Jälkiruokapuoli oli myös Suomen kiinalaisista ravintoloista poikkeava: missä luurasivat friteeratut banaanit ja jäätelöpallerot? Syödäänkö niitä oikeasti jälkiruuaksi jossain päin Kiinaa? Me emme tilanneet jälkiruokaa kertaakaan (ei kukaan tosin semmoista vaihtoehtoa ehdottanutkaan), mutta muutamissa paikoissa tuotiin loppusyötäväksi lohkottuja vesimeloneita taikka vaikka paloiteltua appelsiinia.
Pullotettu vesi oli (ainakin minibaarissa) olutta kalliimpaa, ja
Tsingtao-olut oli myös ruokien kanssa usein kaikkein varteenotettavin vaihtoehto. Viini ei oikein paikallisten ruokien kaveriksi istunut, ja ravintoloissa tarjolla ollut vesi oli usein kuumennettua vesijohtovettä, joka ei kiehauttamattomana ollut ollenkaan juomakelpoista. Kuumennettuna sitä pystyi kyllä juomaan, mutta maku ei ollut edelleenkään paras mahdollinen (vesijohtoveden maku maistui monesti teestäkin läpi).
Teetä oli tarjolla lähes joka aterialla, yleensä se oli vihreää, mutta muutakin olisi mahtanut olla saatavilla. Vihreä tee tuntui kuitenkin olevan juomapuolella se keskeinen kulmakivi: sitä tavallinen kansa kantoi pulloissaan ja läpinäkyvissä termosmukeissaan. Ja sitä vihreää ainesosaa oli teen seassa usein vaikka millä mitalla!
Teetä tuli juotua aika tavalla, ja lähti sitä toki mukaan tuliaiseksikin. Jaottelu oli näin teelajikkeita tuntemattomallekin aika helppo: päälajit olivat musta tee (black tea -laadut, joista pu er tuntui olevan eniten arvossaan), vihreä tee ja jasmiinitee. Lisäksi mieleen jäi oolong, mutta se saattaa olla jotain noista edellä mainituista. Taitaisi olla pienen teekoulutuksen paikka, etenkin kun tee on oikeasti harvinaisen mahtava asia.
Missään varsinaisessa teehuoneessa emme käyneet, ja ilmeisesti ne ovatkin edustaneet viime vuosikymmenten aikana Kiinassa jo jossain määrin katoavaa kansanperinnettä. Yhdessä bongaamassamme paikassa olisi ollut tarjolla perinteiseen tapaan dim sumia ja teetä, mutta paikka ei itsessään ollut kovinkaan perinteinen.
Dim sumeista puheen ollen, lihatäytteiset (usein rapua & possua sisältäneet), höyrytetyt taikinanyytit olivat shanghailaisten keskuudessa todella kova sana. Dumpling-kojuille oli usein aivan tavattoman pitkät jonot. Mekin söimme ylimmässä kuvassa näkyviä taikinanyyttejä pariinkin otteeseen. Eivät ne mitään hillittömiä makuelämyksiä omasta mielestämme olleet, mutta ihan kivaa pikaruokaa ja mahantäytettä joka tapauksessa.
Shanghailaisissa annoksissa oli mielestäni silmiinpistävintä niiden makeus, joka oli kuitenkin aina hyvässä tasapainossa happamuuden kanssa. Heti ensimmäisessä lounaspaikassa (jossain
Nanjing-roadin varrella) saimme syötäväksemme (muutamien muiden juttujen ohella) paistettua riisiä, joka oli maustettu korinteilla, rusinoilla tai mahdollisesti taateleilla. Maistui!
Me emme täällä koti-Oulussa laita juuri koskaan tofua, mutta Kiinassa (samoin kuin reilu pari vuotta sitten Japanissa) söimme sitä aivan mahdottoman hyvällä ruokahalulla. Eräänkin kerran marinoitu tofu oli niin hyvää, että se katosi tilatuista annoksista kaikkein vauhdikkaimmin (ja suurelta osin perheen miespuolisen jäsenen syömäpuikkoihin!). Shanghai on ilmeisesti keskeistä tofuntuotantoaluetta, joten ilmankos tofu siellä aina niin hyvältä ja tuoreelta maistuikin.
Tofua oli myös uudessa lempiruuassani: voimakkaasti chilillä maustetussa kalakeitossa, jossa oli kokonainen litteä kala ympärillään tukevia tofuviipaleita & kasviksia (keitosta ei valitettavasti ole kuvaa!). Keitto tuotiin polttimen päälle pöytään kiehumaan, enkä ole ehkä ikinä maistanut mitään niin hyvää. Enintä chilin poltetta oli leikattu liemen öljyisyydellä, mutta kokonaisuus oli sen verran tulinen, että se pani meikäläisen melkein joka maistokerralla yskimään. Mutta ruoka oli oikeasti niin maukasta, että sitä oli pakko syödä. Ja paljon.
Kokonaisena kypsennettyä kalaa oli tarjolla käytännössä kaikissa muissakin vastaavanlaisissa ruokapaikoissa. Tarkoitukseni on kokeilla itsekin shanghailaisittain valmistettua kalaa, johon katselin ohjeen jo paikan päällä Kiinassa. Sillä tavoin osasin ostaa ruokaan tarvittavaa
Shaoxing-riisiviiniä ja tummaa riisietikkaa, jotka ovat ilmeisen tärkeitä ainesosia monissa muissakin sikäläisittäin valmistetuissa muonissa.
Meillä ei ollut kyseisten ainesten nimiä kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä kirjoitettuina, joten en nyt ole täysin varma, onnistuimmeko ostamaan ollenkaan oikeanlaisia nesteitä. Ainakin kaupan - tai jättimäisen valintamyymälän henkilökunta yritti parhaansa, ja vaikka kuinka monta ihmistä valjastettiin miettimään, mitä Chinese black rice vinegar voisikaan olla kiinaksi (ja mistäpäin kauppaa sitä löytyisi). Lopulta asiaa kysyttiin eräältä miespuoliselta asiakkaalta, jonka myyjät ilmeisesti arvelivat englannin kielen taitoiseksi. Tämmöisiä sieltä sitten lähti mukaan:
Viikon aikana ehti pistäytyä kovinkin monennäköisissä ruokakaupoissa. Joissakin oli tarjolla kaikkea mahdollista kuivattua alkaen meikäläisillekin tutuista siitakkeista ja päätyen kuivattuihin meritähtiin. Aika vähän tuli ostetuksi mitään. Sitä se yhteisen kielen puuttuminen teettää (kun ei voinut kysellä vinkkejä tuiki tuntemattomien raaka-aineiden käyttämiseen). Voi kun osasisi edes vähän kiinaa (ja niitä oikeita kiinalaisia kirjoitusmerkkejä!).
Karkkipussien rivistö oli muuten monissa pikkukaupoissa korvattu pähkinäpusseilla, ei ollenkaan hullumpi ratkaisu.
Ravintola-alueista yksi Shanghain tunnetuimmista lienee
Xintiandi, joka oli vähän turhankin siistin ja kliinisen oloinen. Meille molemmille tuli siitä mieleen turistien tarpeisiin rakennetut keskieurooppalaiset laskettelukeskukset (ikään kuin minä olisin semmoisissa juuri aikaani viettänyt). Jälleen kerran enemmän meininkiä löytyi kiinalaisista katukeittiöistä.
Esimerkiksi Shanghain ”vanhan kaupungin” (ja
Yuyuan gardenin) turistialueen vieressä oli huomattavasti vilkkaampi paikallisten asukkaiden katu, jossa oli tosissaan totinen ruuanlaittamisen meininki. Ja raaka-aineet olivat taatusti tuoreita; yksikin kala meinasi ponkaista kokonaan pois vesiastiastaan (toisessa astiassa majailevia kilpikonnia kävi vähän sääliksi, enkä sitten suostunut tilaamaan kilpikonnakeittoa koko reissun aikana - haineväkeittoa sen sijaan söin kokonaisen kulhollisen).
Aasialaistyyppinen ruokavalio vaikuttaisi sopivan meikäläiselle ainakin sen perusteella, että minulla oli jälleen kerran Kiinassa aivan mahdottoman energinen ja aikaansaava olo (tosin tavallista sikeämmillä ja pitemmillä yöunillakin lienee ollut vaikutusta asiaan). Pitäisiköhän minun kenties ryhtyä kiinalaiseksi?
Tosin aamiaisella olisin huono kiinalainen, koskapa silloin minun on pakko saada suomalaiseen tyyliin puuroa tai leipää. Hotelliaamiaisellakin jätin kiinalaisen puolen kokonaan väliin, tai parit paikallisittain marinoidut pak choit taisin vetää jonain aamuna. Muuten elimme koko ajan kiinalaisittain valmistetulla murkinalla, tosin kerran oli pakko päästä Japani-fiiliksissä syömään shabu-shabua.
Vellipojan järjestämä huhtikuun kolmen värin ruokahaaste sai jauhantamajamme näkökulmasta suorastaan järisyttävän lopputuloksen: Herkkuperunakerrosleipämme onnistui lyömään tiukassa taistossa muun muassa Chocochilin huikean mansikka-rucolasalaatin sekä Herkun ja Koukun paahdetun paprikakeiton ynnä korianterileivän.
Uutta ruokahaastetta luvassa toivon mukaan heti huomenissa. Sitä ennen voisi viettää vaikka vähän vappua.
