Kurkistus karkkipussiin

Tässä ovat meidän kumpaisenkin tänä viikonloppuna pussittamamme irtokarkit. Arvatkaa, kumpi on kumman kasa:


Ylimuuli Mukkelis haastoi meidät molemmat irtokarkkimeemiin, joten täältäpä pesee. Tehtävänanto menee jotakuinkin siten, että on esiteltävä vähintään viisi mieluisinta irtokarkkilaatua blogissaan. Tässä yhteispostauksemme, olkaa hyvät:

P: Minun kokoamani mellipussit tuppaavat olemaan yleissävyltään mustia ja kirpeitä. Keskeinen kauhontaperiaate on pyrkimys rakentaa jonkinlainen tasapaino salmiakkien ja kirpakoiden karkkien välille - ja vielä niin, että mukaan tulee muutama raikkaampi hedelmäpala ikäänkuin puhdistamaan ilmaa. Liiallinen hedelmäkarkkipitoisuus tekee pussista äitelän ja teennäisen, mutta muutama tarkoin valittu yksilö on omiaan katkaisemaan salmiakinlatkutuksen ketjun silloin, kun suutuntuma alkaa mataa liian syvissä ja tummissa vesissä.

Ikisuosikkejani ovat perinteiset, rehellisen tukevat salmiakit (merkkarit, merenneidot ym.) sekä kepeämmät liitulakut, vanhat autot, väyrysenpäät ja tervapirut. Myös kaikkinaiset kirpeäpintaiset mustat karkit ovat lähellä sydäntäni. Hedelmäpuolella mukana ovat tulleet ihan pikkupojasta lähtien värikkäät tutit. Paria dekadia nuorempana niitä oli kiva pujottaa sormeen ajan kanssa imeksittäviksi, kun niissä renksut kerran on, mutta nyttemmin tämä tapa on sentään jäänyt pois.

Suklaata syön hyvin mielelläni, mutta irtokarkkipussiin tulee siltä puolen poimittua oikeastaan vain punssinappeja. Nuorempana en voinut sietää tummaa suklaata oikeastaan ollenkaan, kun se oli muka niin kirpakkaa. Nyttemmin parhaat suklaan sävyt löytyvät juurikin siltä osastolta.

***
R: Tehtävänanto oli ilmeisesti meikäläiselle aivan liian haastava, koska kokoamastani karkkipussista puuttuivat suurimmat suosikkini: turkinpippurit ja Dracula-pastillit. Pussi on sen sijaan sisällöltään muuten aika tyypillinen tavalliseen tilanteeseen verrattuna. Panostan karkkeja valitessani paitsi karkkien makuun myös niiden ulkonäköön. Mukavaa, jos pussissa on muutakin väriä kuin mustaa. Loppujen lopuksi olen kuitenkin maisteluhetkellä tyytymätön oman pussini sisältöön ja päädyn pyydystämään Pippurimyllyn pussista semmoisia salmiakkeja, joiden sisällä on jotain jytyä jauhetta.

Osa valikoiduista karkeista (ruskeat ufot ja peikonmarjat) on mukana niihin liittyvien lapsuusmuistojen takia. Kapteeni Salmixeista tykkäsin niin ikään jo tenavana, samaten kuin liitulakuista. Mukana on myös joitakin käsittämättömiä kummallisuuksia, esimerkiksi omenalle maistuvat pikkuiset lakupötköt.

Juustokuussa

Oulun Kauppahallissa avattiin vähän aikaa sitten (vihdoin ja viimein!) juustokauppa, jossa mekin piipahdimme eräänä perjantai-iltana samalla kun noudimme sushisetin kumpaisellekin. (Oulun ainoa sushiravintola sijaitsee edelleen Kauppahallissa.) Pisteet Juustokuu sai ensinnäkin siitä, että se oli vielä varttia ennen sulkemisaikaa auki toisin kuin suurin osa muista hallin puodeista.

Ostoskassiin käärittiin kolmenlaista juustoa, joista kaksi ensiksi mainittua olivat juustotiskillä hääräilleen myyjän suosituksia (minulla on tapanani kysyä melkein aina valintavinkkejä ja suosituksia, joita silloin tällöin jopa annetaankin - harmillisen usein vastauksena on jotain epämääräistä tyyliin "se nyt riippuu siitä mistä tykkää"):

-Hollantilaista Old Amsterdamia, joka oli kovana goudana lajityypiltään meikäläiselle kovinkin tuttu.

-Jonkinlaista Välimeren juustoa, joka olikin mukavan yrttistä. Hauska raikastus juustotarjottimelle, mutta ihan älyttömän suurta palaa ei kannata välttämättä ostaa.

-Juustoportin brandy-pähkinää, jota pääsin viimein maistamaan. Jännästi siinä olikin saatu juusto maistumaan saksanpähkinälle. Brandyn makua en kyllä juustosta erottanut, mikä saattaa johtua tietenkin siitäkin, että pähkinän maku on meikäläiselle huomattavasti tutumpi.

Mukaan lähti myös punasipulihilloketta, joka maistuikin juustojen kanssa mainiolle (ei ehkä tosin kahden viimeksi mainitun juuston kanssa kaikkein parhaiten, mutta juustot joka tapauksessa kaipaavat usein rinnalleen hiukan hapokkuutta). Mutta mikä ihmeen hillovillitys meihin on tänä syksynä oikein iskenyt, kun joka toinen postaus tuuttaa tätä nykyä hilloa tai chutneytä?

Juustokuun valikoima on toki Stockmannin Herkun juustotiskiin verrattuna vähäisempi (ja aukioloajatkin lyhyemmät), mutta juustojen kokoelma oli siitä huolimatta kaikkinensa varsin kiinnostava. Ja pienempien yrittäjien tukeminen on aina tietenkin kannatettavaa.

Raikas kurpitsa-inkiväärihillo

Hilloja ja marmeladeja meillä on keitelty hirmu vähän, jos ollenkaan. Ne on aina ostettu kaupasta valmiina. Paria sorttia chutneyta tosin on valmistettu, mutten niitä jotenkin osaa hilloiksi laskea - sekä tietenkin Rosmariinin chilinen tomaattihillo. Missä ylipäänsä mahtavat mennä chutneyn, marmeladin ja hillon rajat? Wikipedian mukaan marmeladi valmistetaan hillon tapaan, mutta hyydytetään lopuksi liivatteella.

Nyt kuitenkin Nami-Namin Pille julkaisi niin houkuttelevan reseptin, että päätin tehdä hillohaaveista totta. Kuten odotettua, hillosta tuli mainiota. Inkivääri antaa sille erittäinkin sopivan pikku potkun niin, että se maistuu mielenkiintoiselta, tuoreelta ja raikkaalta.

Hillo toimi mainiosti paahtoleivän päällä, mutta Pille kirjoittaa syöneensä sitä myös pannareiden kanssa - ja kertoopa sen sopivan myös grillatulle lihalle.

Inkivääri-kurpitsahillo

1 kg pienehköksi pilkottua kurpitsan hedelmälihaa
50-70 g tuoretta inkivääriä raastettuna
1 sitruuna
200 ml vettä
500 g hillosokeria pektiinillä

Kaavi kurpitsasta siemenet, kuori uloin, ohut ja kova kuorikerros pois - ja paloittele sitten jäljelle jäänyt hedelmäliha kuutioiksi.

Pese ja kuivaa sitruuna ja raasta kuoren keltainen osa talteen. Kaavi valkoinen aluskuori ja hankkiudu siitä eroon. Leikkele sitruunan hedelmäliha vähän pienemmiksi palasiksi.

Laita kurpitsakuutiot, vesi, sitruunan hedelmäliha ja raastettu inkivääri riittävän suureen kattilaan ja keittele miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes kurpitsapalat pehmenevät. Tähän kuluu 1/2-1 tuntia. Kurpitsanpaloja kannattaa tökkiä välillä haarukalla. Valmista on perunatyyliin silloin, kun haarukka hujahtaa kurpitsaan aivan kiroilematta. Keitä vielä 5-10 minuuttia ilman kantta, jotta ylenmääräinen vesi haihtuu.

Murjo kurpitsa (ja toki joukossa oleva sitruuna) hienommaksi. Alkuperäinen ohje puhuu puukauhasta, itse turvauduin perunasurvimeen. Jos haluat teollisen tasaista hilloa, voit myös pusertaa keitoksen siivilän läpi.

Lisää hillosokeri(1 ja raastettu sitruunankuori ja keitä vielä 10 minuuttia. Lusikoi hillo sitten steriloituihin(2 säilykepurkkeihin ja sulje heti. Bonuksena seuraa hetken perästä kiva nakse, kun säilykepurkkien kannet paukkuvat sisään "tuoreuden merkiksi" kuin kaupan säilykkeissä ikään!

1) Tässä kannattaa tosiaankin käyttää nimenomaan hilloon tarkoitettua sokeria, jossa on pektiiniä. Sitä saa jotakuinkin kaikista kaupoista ja pussissa kerrotaan selvästi, että mukana on pektiiniä. Pektiini auttaa antamaan keitokselle hillomaisen jämäkän rakenteen.

2) Säilöntään tarkoitetut lasipurkit voi steriloida esim. pitämällä purkkeja 100-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Kun vielä keittää purkkien (metalli)kannet sillä välin vesitilkassa, niin jopa pysyy home loitolla hillopurkeista.

Mää kans

Marraskuun ruokahaasteen aiheena on lammas. Koska kyseessä on yksi ehdottomista suosikkiraaka-aineistani, koin haasteeseen osallistumisen tällä kertaa suorastaan moraaliseksi velvollisuudekseni. Haastemuonan keksiminen vaan oli tavalliseen tapaan varsin hankalaa, kun tuntuu, että lampaasta on tullut kokkailtua tänne Pastanjauhantaan jo kaikkea mahdollista. Parhaina juttuina mieleen tulevat marokkolaiset lammastaskut, lammasburgerit, lammaspata ja lampaasta tehty osso bucco.

Huomasin tällä viikolla yhtenä päivänä, että haastepostauksen kanssa alkaa olla jo hiukkasen kiire. En nimittäin ehdi tulevana viikonloppuna laittaa ruokaa luultavimmin laisinkaan (meneillään on yllättävän vauhdikas marraskuu). Samana päivänä teki mieleni tehdä töiden jälkeen pizzaa, ja niinpä päädyin sitten miettimään, miltä lammaspizza mahtaisikaan maistua. Ideaan sain pohjustusta norjalaisen Peppes Pizzan pizzoista, joissa usein on sekä kylmiä että lämpimiä raaka-aineita jonkinlaisen kastikkeen kanssa tarjoiltuna.

Kesälliseltä Peppe-käynniltä muistui mieleeni esimerkiksi thai-pizza, jonka ainesosiksi lupailtiin satay-marinoitua kanaa, paprikaa, sipulia, ananasta, maapähkinää ja korianteria. Ja intialaisessa Chicken Tikka Masala -pizzassa oli tikka masala -kanaa, punasipulia, ananasta, korianteria ja vihreää paprikaa. (Huomautettakoon, että luurasin nuo ainesosat netistä löytyvästä ruokalistasta - en sentään ollut niitä aivan noin tarkasti onnistunut painamaan mieleeni.)

Lampaasta tuli mieleeni Kreikka ja toiseksi Australia. Otin kohteeksi makumaailmaltaan tutumman Kreikan ja tehtailin arki-illan ratoksi muutamia pizzoja, joiden ainesosat ovat yleensä tutumpia kreikkalaisesta salaatista tai pitaleivän välistä. Tsatsikiakaan en unohtanut, vaan sekoitin pizzan päälle levitettäväksi kastikkeen kreikkalaisesta jugurtista, raastetusta kurkusta, parista valkosipulinkynnestä, ripauksesta suolaa ja valkopippuria sekä lorauksesta oliiviöljyä.

Nälkä oli iltakuuden jälkeen kauppaan mennessäni jo varsin armoton, mistä syystä päädyin ostamaan pizzapohjiksi ensimmäistä kertaa elämässäni pakastealtaan valmiita versioita. Pelkäsin pahanpäiväistä pettymystä, mutta valmispohja ei onnistunut huonontamaan lopputulosta, joka oli yllättävänkin rapsakka. Tomaattikastike syntyi myös kädenkäänteessä tomaattipyreestä, Heinzin ketsupista sekä yrttimausteesta ja mustapippurista. Levittelin tomaattikastiketta pizzapohjalle hyvinkin anteliaasti, ja tymäkän tomaattinen maku istui ihan mahdottoman hyvin yksiin muiden ainesten kanssa. Pizzoissa kohtasi siis monta mukavaa asiaa: lammas, feta, oliivit, tomaatit sekä sipuli. Ja kaiken mehevöittäjänä ja piristäjänä toimi mukavan valkosipulinen tsatsiki.

Nälkäisen kokkaajan lammaspizza

-pizzapohjia (esim. 3 kpl)
-tomaattikastiketta paljon
-pizzajuustoa
-ruskistettua lampaanjauhelihaa (itselläni oli yrteillä maustettua, vajaa 200 g)
-kuutioitua fetaa
-rengastettu punasipuli
-kalamataoliiveja
-kirsikkatomaatteja
-tsatsikia
(-salaattia: unohtui omastani, vaikka tarkoitus oli sommitella pinnalle vielä kourallinen rucolaa)

Levitä pizzapohjalle tomaattikastiketta ja sen päälle juustoa (mikäli haluat täytteet näkyville, niin kuin minä). Lado päälle lammasta, sipulirenkaita, fetaa, oliiveja ja tomaatteja. Paista 250 asteessa (aikaa meni omilla valmispohjillani 8 minuuttia).
En tiedä, miten tsatsiki toimii uunista otetun pizzan päällä, mutta meillä aikaa meni sen verran loppupizzojen leipomiseen ja ensimmäisen version kuvaamiseen, että pizzat ehtivät ennen syömistä jo jossain määrin jäähtyä: Levitä joka tapauksessa tsatsikia pizzojen päälle joko ennemmin tai myöhemmin (ja koristele salaatilla). Nauti ja täyty (puolikkaan pizzan jälkeen iski jo ylimaallinen ähky).

Ja voittaja on

Viikon takaiseen viinipostaukseemme viitaten: Jännittävän arpomistoimenpiteen tuloksena viinikirjan voittaja on nyt selvillä.

Onni suosi tällä kertaa Tappuraa, joka pitää monen muun suomalaisen tavoin uuden maailman viineistä. Voittaja voi laittaa yhteystietoja sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseemme, minkä jälkeen me pistämme puolestamme seuraavalla postireissulla kirjan tulemaan.

Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille!

Suklaafestarit

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin suklaafestivaalit - ja sinnehän me tietenkin poikkesimme, kun kerran paikkakunnalla satuimme vierailemaan. Näin maakuntakaupungista tulevin silmin tuntuu uskomattomalta, että noinkin spesifinen aihe voi kerätä sellaisen kävijämäärän! Ainakin lauantaina alkuiltapäivästä koko lasipalatsi tuntui olevan reunojaan myöten täynnä suklaanmaistelijoita. Mahtuipa mukaan meille seuraa pitänyttä blogiväkeäkin.

Paikalla oli niin välittömin kaupallisin intressein saapuneita tahoja (pieniä ja vähän suurempia suklaapajoja ja -myymälöitä), vähän laajemman kaaren kautta kaupallista etuaan etsiviä (Belgian lähetystön kaupallinen edustusto) sekä muutamia edustajia, joiden käsittelyssä suklaa oli päätynyt muihinkin kuin perinteiseen syötävään muotoonsa (mm. kosmetiikka-alan yrityksiä).

En tiedä, satuimmeko vain saapumaan harvinaisen suosittuun aikaan, mutta väkeä oli todellakin niin paljon, että osastot saattoi varsin hyvin kiertää automaattiohjauksella: kun puikkasi jostain välistä yleisön sekaan, vellova väkijoukko vei vähitellen läpi näyttelytilojen. Joka osastolle vaikutti riittävän myös ihan yleisöksi asti suklaan valmistumista hämmästelevää tai sen maisteluun perehtyvää väkeä.

Selvästi pisimmät jonot keräsi kuitenkin Mövenpick. Ilmaiseksi jaetut, täyteläiset ja maukkaat jäätelöannokset saivat festivaaliväen jököttämään jonomuodostelmassa parhaimmillaan melko hyvän tovin. Myös espressomaistiaisia keitellyt Pauligin koju oli läpitunkemattoman väen pehmustama.

Kotiinviemisiksi hankimme Chjokon osastolta pussillisen pyöreitä täytekonvehteja sekä ylimmän kuvan rusettikääreisiin pakatut karpalo-valkosuklaa- ja chilisuklaalevyt Mayrasta.

Jos joku osastoilla kohdatuista suklaahenkilöistä ansaitsee erityismaininnan, se on ehdottomasti Chjokon pöydän takana konvehteja esitellyt ja pussitellut neito, joka myi takuulla ämpäritolkulla konvehteja epätavallisen reippaalla ja veikeällä puheenparrellaan ja hyvällä läsnäololla, josta suomalaisissa pesiväksi väitetty jäyhyys oli niin kaukana kuin vain voi. Itse konvehdit olivat toki hyviä nekin, erilaisilla nestemäisillä sisuksilla täytettyjä ja sokerilla ym. rouheilla päällystettyjä suklaakuulia.

Joulu saisi sitten jo tulla (tai edes vähän lunta)

En tiennytkään, että taloudessamme olisi tarvetta erilliselle jouluruokakirjalle (nimimerkillä kai sitä nyt kinkun osaa paistaa ja napata pari ropposellista lanttulaatikkoa mukaan porukoiden pakastimesta), mutta ostin semmoisen siitä huolimatta. Ja se onkin ihana! Paras keittokirjaostos pitkään aikaan.

Ihan perisuomalaisia kinkkuohjeita ei kirjasta toki löydy, koska kyseessä on Nigella Christmas. Mutta paljon inspiroivaa luettavaa ja ideoita niin syötäviin kuusenkoristeisiin kuin maistuviin joululahjoihinkin. (Kiva kun pystyy keskittymään taas pikkuisen tuommoisiinkin juttuihin, kun tuntuu, että koko tähänastinen vuosi on ollut aika lailla arkista töiden puskemista ja totista torvensoittoa.) Kaikki kirjan reseptit eivät ole jouluohjeita ollenkaan, vaan mukaan on saatu muun muassa Nigellan suklainen chili ja fully loaded potato skins -resepti.

Jonkun mielestä marraskuun alkupuoli voi olla kenties turhan varhainen ajankohta joulujutuista puhumiseen, mutta tämäkin jouluchutney vaatii mielellään pari kuukautta tekeytyäkseen. Siksipä teimme sitä jo tällä viikolla, ohje siis tuosta samaisesta Nigellan joulukirjasta:

Taateli-omena-klementiini-karpalochutney

750 g omenoita, kuorittuna, siemenkodat poistettuna, hienoksi pilkottuna
1 keskikokoinen sipuli, kuorittuna ja paloiteltuna
500 g karpaloita
250 g taateleita, kolmeen osaan leikattuina (tai prässätty palataateli pilkottuna)
2 klementiiniä tai satsumaa: kuori, hedelmäliha ja mehu
400 g sokeria
1/2 tl neilikkaa (jauhettuna)
1 tl jauhettua inkivääriä (raastoimme tuoretta vähän reippaammin)
1 1/2 tl jauhettua kanelia
1/4 tl cayennepippuria
1/2 l valkoviinietikkaa
1 tl suolaa (tai 2 tl maldonia)

huolellisesti puhdistettuja purkkeja (esim. 9 x 250 ml)

Pane omenat, sipuli, karpalot ja taatelit isoon kattilaan. Raasta klementiinien kuoret ja purista niiden mehut ja hedelmäliha kattilaan. Lisää sokeri, jauhetut mausteet ja cayenne, kaada päälle etikka ja ripottele vielä viimeisenä joukkoon suola.
Sekoita hyvin, laita levy päälle ja anna kiehua iloisesti pulputtaen (ilman kantta) suunnilleen tunnin ajan niin, että saat tulokseksi möyheän, chutneymaisen rakenteen. Purkita kuuma chutney puhdistettuihin (sterilisoituihin) purkkeihin.

Nigellan kirjasta on pääteltävissä, että tämä chutney voisi olla omiaan kylmän kinkun ja muiden vastaavien joulunajan ruokien kanssa. (Tosin Pippurimyllyn viime jouluksi valmistama wasabimaisen tulinen sinappikaan ei ollut yhtään hullumpi kinkun kaveri.) Pitää nyt vaan toivoa, ettei neilikkaa hurahtanut joukkoon liikaa. Se kun saattaa toisinaan olla makuna vähän turhankin hallitseva.

Viikonloppusuunnitelmia

Mahtaakohan Helsingissä olla viikonloppuna tekeillä mitään ihmeempää? Saatamme nimittäin hyvinkin hiippailla niillä kulmilla tämän viikon lauantaina ja sunnuntaina.

Suklaafestareilla voisi ainakin mahdollisesti käydä kurkistelemassa.

Ideoita ja ajatuksia voi lähettää halutessaan vaikkapa sähköpostin puolelle.

Viinikoulun penkille

Saimme arvostelukappaleen Helsingin Sanomien julkaisemasta Jouko Mykkäsen Viinikoulu-kirjasta. Kyseessä on uusi, pehmeäkantinen painos pari vuotta sitten ilmestyneestä vastaavasta opuksesta. Kirjassa esitellään muun viinitietämyksen ohella joukko Alkosta löytyviä pullotteita, ja niiden osalta kirja on päivitetty uuteen uskoon (toisin sanoen nyt on mahdollista seurata, miten kahden eri vuosikerran kuvailutiedot ovat muuttuneet).

Minä sain vanhemman Viinikoulun pari vuotta sitten joululahjaksi, ja kirja on kyllä ollut sittemmin hyvinkin kovassa käytössä. Tämän vuoden keväällä otimme aina silloin tällöin ohjelmaan (lauantai-illaksi laaditun ruuan kanssa) juotavana olevan viinin arvuuttelun samaan tapaan kuin telkkarista tulleissa Köyhissä ritareissa. Eli siis maisteltiin karahvista sokkona jotain viiniä ja arvuuteltiin sen maata ja rypälettä.

Otimme maistelutuokioihin aina aika helppoja tapauksia ja entuudestaan tuttuja rypäleitä, ja tietenkin tarjolla olleesta ruokalajistakin saattoi jo päätellä jotakin. Silloin tällöin arvailut osuivatkin kohtalaisen nappiin (ei tosin läheskään aina). Kyllähän viinien maussa oli vähän aistivinaan esimerkiksi paahteisuuden lisääntymistä sitä mukaa, mitä eteläisemmille ja aurinkoisemmille viininviljelysseuduille mentiin, mutta en silti uskoisi, että menestyisin laajemmissa sokkotesteissä mitenkään loistavasti. Eli Viinikoulun opeille olisi edelleen aikamoista tarvetta

Noihin muutamiin maiskuttelutuokioihin otimme oppia nimenomaan tuosta Viinikoulu-kirjasta, joka on ollut erittäin käyttökelpoinen jo pelkästään sen takia, että kirjan taitto miellyttää meikäläisen silmää poikkeuksellisen paljon. Samaten viiniaiheinen kuvitus rypäleineen kaikkineen on varsin houkuttelevaa. Kirjassa lähdetään liikkeelle viinin maailmasta. Esimerkiksi vanhan ja uuden maailman viinintuotannon eroista on kiinnostavaa lueskella. Uuden maailman viini on huomattavasti tuotteistetumpaa ja tasalaatuisempaa, kun taas Euroopassa kunnioitetaan enemmän perinteitä kuin markkinoiden vaatimuksia: "Uuden maailman viinintuottajien tarkoituksena on myydä viiniä eikä vain tehdä sitä, kuten eurooppalaisten viinien tuottajista voi kärjistetysti sanoa."

Seuraavaksi vuorossa on opastusta viinien maistamiseen. Myös väriin ja tuoksuun voi tietenkin kiinnittää halutessaan huomiota. Tanniinisuudesta on myös maisteluosiossa oma lukunsa. Kuka tiesi, että tanniinit ovat parkkihappoja? Sitten seuraa esittelyt eri rypälelajikkeista (etenkin valkoisissa olisi vielä paljonkin opettelun varaa, nimimerkillä mikä ihmeen Viognier?) sekä viinialueista.

***
Koska meillä on jo hyllyssämme vanhempi painos kyseessä olevasta opuksesta, voisimme arpoa tämän uudemman pehmytkantisen version vaikkapa tämän postauksen kommenttilaatikossa käyneiden kesken. Kertokaa vaikka, minkälaista viiniä itse valikoitte mieluiten juotavaksenne - eli onko esimerkiksi jokin tietty viinimaa ylitse muiden? (Kirjan perusteella chileläiset punaviinit ovat Suomessa selvästi kaikkein suosituimpia. Valkoviineistä suurimmassa huudossa on ehkä hieman yllättäen Etelä-Afrikka.)

Ulkoruokailua Pöllöwaarissa

Kävimme vihdoin ja viimein reilu viikko sitten syömässä Jyväskylän Pöllöwaarissa. Eihän tuo ole ollutkaan suunnitelmissa kuin toissa vuoden toukokuusta alkaen.

Jauhantakaksikkomme testasi tarjolla olleista menu-kokonaisuuksista suomalaishenkisen Jyväskylä-menun, joka osoittautuikin oivalliseksi valinnaksi. Olin heti alkuun aivan onnellinen savukalan makuisesta suupalasta, koska olin pitkähköksi venähtäneen automatkan jäljiltä kovin nälkäinen (talvinopeusrajoituksilla ei näköjään paljon juhlita).

Seuraava ruokalaji oli suorastaan hykerryttävän hyvä. Kolatun vuohenjuustoa, jonka seurana basilikasalaattia sekä kirsikkatomaattimoussea. Moussessa oli puristettu tomaattisuus meikäläisen kannalta kovinkin maistuvaan muotoon. Olisin voinut syödä sitä suurin piirtein ämpärillisen.

Pääruokana oli omenakastikkeessa tarjoiltua kuhaa kera ohrasuurimoiden ja jonkinlaisen juuresraasteen, eli monenlaista suomalaista raaka-ainetta oli onnistuttu ujuttamaan samalle lautaselle. Maistui molemmille oikein hyvin, jos kohta kumpainenkin kaipaili jo loppuvaiheessa lautaselleen hieman lisää hapokkuutta. Ehkä omenasattumia olisi saanut olla seassa hiukkasen enemmältikin.

Jälkiruuasta olin myös etukäteen tohkeissani, koska en syönyt viime kesänä vadelmia ollenkaan riittämiin. Ruokalajissa (=viiniherukkakastikkeella gratinoituja villivadelmia, mustikkasorbettia ja kaurakeksiä) ei sinänsä ollutkaan mitään vikaa – vaan kuin ehkä se, että siinä oli vähän liikaa erilaisia elementtejä. Tunnelma oli syödessä seuraavanlainen:

Lusikka ja haarukka, kumpaakohan tässä nyt kannattaa käyttää. Hmmm, vadelmia, ihanaa vadelmaa, hyvää. Mikäs tämä tässä onkaan, taitaa olla mustaherukkasorbettia. Ei hullumpaa. Kaurakeksi, ja vielä kotitekoinen. Pakko maistaa sitäkin. Oho, eipä se katkeakaan pelkällä haarukalla. Eikä näköjään lusikallakaan. Sitä voisi taittaa ehkä sormellakin, ellei se (=keksi) uisi tuossa kastikkeessa. Niin, kastike tosiaan, miltäköhän se maistuu. Ja mikä tämä valkoinen soosi onkaan tässä lautasen reunalla. Jne. jne.

Lopulta sain kaurakeksistäkin palasen (sekä lusikan että haarukan avustuksella), mutta kaiken sähläämisen ja monien makujen keskellä unohdin sitten makustella esim. niitä loppuja vadelmia.

Mutta kaiken kaikkiaan: Pöllöwaariin mennään meiltä uudestaankin. Valitettavan harva ravintolakäynti on nimittäin enää nykyään kovinkaan sävähdyttävä kokemus, mutta tuolla jokainen ruokalaji tarjoili uusia oivalluksia ja ideoita omiinkin kokkailuihin. Tunnelmakin oli hyvä, ja palvelu koko ajan iloista ja kohteliasta. Poistuimme siis tahollemme varsin tyytyväisinä.

Homejuustoinen kurpitsaleipä

Hohoo. Ostin lokakuun lopulla kurpitsan ja tein siitä leipää. On nimittäin ihan turha kuvitellakaan, että pystyisin vastustamaan homejuustoisen kurpitsaleivän ohjetta, jos semmoisen satun jossakin näkemään. Olikin hauska päästä jauhojen kimppuun taas pitkästä aikaa. Taikinaa tuli tosin täytteeseen nähden suhteessa hieman liikaa, kun en millään uskonut, että kourallinen taikinaa riittäisi tosissaan kokonaiseen leipään. Seuraavalla kerralla siis mittasuhteet uuteen uskoon.

Muuten leipä syntyikin sitten suuremmitta ongelmitta. Aikataulussa kannattaa huomioida, että taikinan kohottaminen kestää kaksi tuntia ja kurpitsan keittäminenkin ottaa oman aikansa (ellei sitten keitä ainoastaan sataa grammaa kerrallaan).

Kurpitsa-sinihomejuustoleipä

100 g murusteltua sinihomejuustoa
100 g viipaloitua, keitettyä talvikurpitsaa
pieni nippu salviaa (hieman hienonnettuna)
muutamia murskattuja pekanpähkinöitä
kourallinen oliiviöljytaikinaa (ohje alla)
oliiviöljyä

Jos teet oliiviöljytaikinan nimenomaisesti tätä leipää varten, puolikin annosta riittää mainiosti. Sitä voi toki kerralla laatia suuremmankin määrän ja käyttää loput kuten parhaaksi näkee.

Keitä talvikurpitsaa (puolitettuna tai hieman pienemmäksi pilkottuna, löysä sisus pois kaavittuna) 20-30 minuuttia tai kunnes hedelmäliha on pehmeää.

Leivän kasaamisesta kannattaa kurkata alkuperäisen ohjepostauksen tarjoamaa kuvitusta, mutta tässä ohjeistus lyhykäisyydessään: Levitä taikina laakean uunivuoan pohjalle ja kasaa sen päälle juustoa ja kurpitsaa. Ripottele päälle salviaa. Venyttele sitten taikinan reunat yhteen leivän yläpuolelle ja puristele reunat yhteen, ettei juusto pääse sulaessaan valahtamaan. Ripottele pähkinät leivän pinnalle ja painele niitä pikkuisen sisään, jotta pysyvät paremmin paikallaan.
Paista 200-asteisessa uunissa puolen tunnin ajan. Puolessavälissä leipää kannata sivellä ohuelti oliiviöljyllä, jolloin pinnasta tulee mukavan rapsakka. Mikäli pähkinät osoittavat ruskistumisen merkkejä, levitä päälle suojaksi foliota (itsehän en hoksannut).


Oliiviöljytaikina (ohje peräisin täältä)

650 ml haaleaa vettä (itse laitoin ihan kädenlämpöistä)
1-1/2 rkl kuivahiivaa
1-1/2 rkl suolaa
1 rkl sokeria
4 rkl oliiviöljyä (ekstraneitsytöljyä suositeltiin)
16 dl vehnäjauhoja (itse käytin osaksi vehnä-, osaksi kokojyväjauhoja)

Kaada vesi kannelliseen astiaan ja kippaa sekaan hiiva, suola, sokeri ja oliiviöljy. Sekoita. Lisää jauhot esim. puuhaarukalla samalla sekoittaen niin pitkään, että jauho katoaa taikinan sekaan. Peitä taikina (ei liian tiiviisti – esim. leivinliina käy hyvin) ja jätä se huoneenlämpöön kohoamaan suunnilleen kahden tunnin ajaksi. (Tai vaihtoehtoisesti kulhon voi laittaa jääkaappiin samaan tapaan kuin artisaanileipää tehtäessä ja käyttää sitä sieltä seuraavina päivinä.) Kun taikina on kohonnut, siitä voi tehdä esim. focacciaa, pizzaa tai kaikin mokomin muunkinlaisia vaaleita leipiä tai leipäpohjia.

Loppukurpitsakin päätyi hyötykäyttöön. Kenties jonain päivänä kerromme, mitä siitä tehtiin. Nyt sen sijaan vetäydymme viettämään ruotsalaisuuden päivää.

Riekonrintaa ja metsäsienimuhennosta

Syksy on sesongin raaka-aineita arvostavan kulta-aikaa: kaikenlaiset kasvikset ovat vasta tuottaneet satonsa ja tuoretta tavaraa on kaupat ja kauppahallien vihanneskojut pullollaan. Myös riistakausi on aluillaan ja suurimmalle osalle vuoden metsästyspiikki osuukin nimenomaan syksyyn.

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että tämänkertainen riekko tuli meille pakasteessa kaupasta - eikä siinä vielä kaikki: mokoma oli matkannut tänne Englannista asti! Ikään kuin kotimaassa ei muka osattaisi riistanhakua! Ilmeisesti taito ja tapa on kuitenkin jo niin valitettavan hiipunut ja ukkoutunut, että näinkin perinteinen riistalintu lentää kaupan tiskiin merten yli.

Riistan valmistuksessa neuvotaan yleensä pitäytymään perusasioissa: suola, pippuri ja voi - niillä pääsee pitkälle. Liian mausteisia kastikkeita neuvotaan yleensä välttämään, jotta oikealla tavalla kunnioitettaisiin riistan makua. Sienet ja metsän marjat kuitenkin jäykkäniskaisimmatkin yleensä kelpuuttavat lautasilleen metsäneläinten kylkeen.

Riekonrinta-annoksen nautimme metsäsienimuhennoksen kanssa nauris-porkkanapediltä. Nyt kun viime aikoina on virinnyt keskustelua erilaisista keittiökoneista, tulkoon mainituksi, että kasvispeti suikaloitiin Polkkapossunkin testaamalla Braunilla. Ei ihan juliennea, kuten todettu, mutta pieneksi, joskin tässä yhteydessä varsin irrationaaliseksi anekdotaaliseksi lohduksi yhtiön Dieter Ramsin kauden design-historia heijastuu erittäin mielenkiintoisella tavalla Applen nykytuotteissa.

Riekonrintaa kahdelle

riekko
voita
suolaa, valkopippuria

Leikkaa rintalihat irti riekosta. Myös reisi- ja koipilihat voi erotella ja valmistaa rintafileiden mukana, vaikkei ainakaan pienen yksilön koipireisissä kovin paljon syötävää olekaan.

Laita loput riekonosat kattilaan, kaada päälle vettä tai lihalientä niin, että lihat & luut peittyvät. Keittele pikku hiljaa kasaan sillä aikaa, kun syötäväksi suunnitellut riekonosat muhivat uunissa. Tavoitteena on noin desi lientä. Kun tähän on päästy, voi liemen siivilöidä talteen.

Ruskista riekonrinnat ja mahdolliset koipi- ja reisipalat pannulla voissa ja ripottele päälle kevyesti suolaa ja valkopippuria. Loppukypsennys sujuu näppärimmin uunissa, 225 C:ssä n. 15 minuutissa.

Muhennettuja metsäsieniä

300 g tuoreita metsäsieniä pilkottuna (pakastesienetkin toimivat)
50 g sipulia kuutioituna
40 g voita
40 g vehnäjauhoa
1 dl kokoon keitettyä lientä riekon luista
2 dl kuohukermaa
suolaa, valkopippuria, pihlajanmarjahyytelöä (muukin marjahyytelö käy)

Kuullota sipulia hetki voissa ja lisää sitten sienet. Paista niin, että ne kuivahtavat hieman. Lisää vehnäjauho ja sekoita.

Kaada sekaan siivilöity riekkoliemi ja kerma ja sekoita hyvin. Keitä tämän jälkeen muhennosta vielä hetki niin, että koostumus on sopivan sakea makuusi. Maistele ja lisää suolaa ja pippuria vähän kerrallaan, kunnes olet tyytyväinen.