Rapujuttuja

Viimeiset viikot ovat olleet taloudessamme aika lailla fetajuuston täyteisiä. Olen yllättänyt jopa itsenikin tunkemalla fetaa moniin sellaisiin ruokiin, joihin en ikimaailmassa arvannut sen sopivan. Yhtenä esimerkkinä kuvassa näkyvät fetakatkat, joihin sovelsin ohjetta Patalintu-blogista (hyvä blogi, lukekaa).

Kreikkalaiset feta-katkaravut

500 g jättikatkaravun pyrstöjä (poista kuoret ja suoli)
3 kevätsipulia silputtuna
3 valkosipulin kynttä silputtuna
4 rkl oliiviöljyä
2 isohkoa tomaattia pieneksi kuutioituna (poista siemenet)
4 rkl kuivaa valkoviiniä
1 tl kuivattua oreganoa
½ punttia tuoretta basilikaa silputtuna
½ punttia tuoretta minttua silputtuna
1 pkt (200g) fetaa murennettuna (varmaankin 100g riittäisi myös)
revittyä sileälehtistä persiljaa
pilkottua ruohosipulia

Mausta jättikatkaravun pyrstöt suolalla ja mustapippurilla. Laita suureen pannuun esim.wok öljyä ja kuumenna. Kun öljyä savuaa hieman lisää katkaravut, pienennä lämpöä ja pyörittele niitä pari minuuttia kunnes ne vaihtavat värinsä punaiseksi. Poista katkaravut reikäkauhalla syrjään odottamaan. Lisää pannuun tomaatit, sipuli ja valkosipuli ja kuulota 2-3min kunnes sipuli on pehmeää. Lisää valkoviini, oregano, basilika, minttu sekä katkaravut ja hämmentele seosta n.2min. Ota levyltä virta pois ja lisää feta-juusto seokseen. Laita kansi päälle ja anna hautua muutama minuutti. Heitä päälle persilja ja ruohosipuli ja tarjoa samantien esim. maalaisleivän kera.

Katka-aiheeseen liittyen: meiltä on pyydetty muutamaankin otteeseen vinkkejä katkarapujen käyttämiseen. Omat kestosuosikkini ovat olleet juustoinen katkarapupata sekä katkarapukasari, jotka molemmat ovat varsin kiitollisia pakasteravuillakin toteutettuina. Lisäksi chilin ystävien kannattaa muistaa maankuulu katkarappio. Kokkailulistallani on kummitellut jo ties kuinka pitkään ruokalaji nimeltään sticky prawns eli tahmaiset ravut. Ne voisivat olla oletuksena aika hyviä.

Lisäksi minulla on bloggaamatta yksi aika herkullinen ruoka, johon tuli sekä katkarapuja että kalaa. Siitä voisin kirjoittaa, kunhan tästä vähän tokenisin.

Kaikista välimerkeistä olisin kysymysmerkki

Kuten kommenttipuolella jo paljastinkin, onnistuimme nappaamaan jostakin itsellemme kovinkin mukavan flunssan: kuumetta, kurkkukipua, yskää ja nuhaa, eli koko paketti. Asioiden tila on saanut meikäläisen suhtautumaan tietenkin ruokaankin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Kahvi vaihtui taas vikkelästi teehen, ja onpa minut saatettu tavata jopa juomasta kotitekoista mustaherukkamehua (onneksi sattui olemaan kotikotoa tuotu turvapullo sopivasti jemmassa). Sapuskassa saa sen sijaan olla kaikin mokomin valkosipulia ja vitamiineja. Kuvassa näkyvässä salaatissa oli niistä jälkimmäistä (ainakin vähäsen).

Kuten joku ehkä saattaa vielä muistaa (tai sitten ei), hurahdin viime kuussa kokonaan Jamie Oliverin porkkanaiseen talvisalaattiin. Siksipä oli pakko päästä kokeilemaan nyt GoodFoodissa näkemääni vastaavaa viritystä, jossa uunissa kypsennettyjen porkkanoiden maustamiseen käytettiin tällä kertaa ihan kotoista kuminaa (caraway). Täytyy kyllä myöntää, että juustokumina sopi omiin makunystyröihini pikkuisen paremmin.

Muina ainesosina nähtiin appelsiini (nimimerkillä kuka hullu leikkaa alustavassa flunssassa appelsiinin hedelmälihalohkoiksi - siitä huolimatta, että siihen ohjeessa kovasti kannustettiin), tuore pinaatti, reilu ruokalusikallinen siemeniä (esim. auringonkukkaa ja kurpitsaa) sekä murusteltua fetaa.

(Minulla on muuten taas ollut meneillään pahemmanlaatuinen fetakausi. Mutta siitä ehkä lisää joskus lähipäivinä. Nyt voisin keskittyä potemiseen.)

Kotitekoista munanuudelia ja kanaa

Helmikuun ruokahaasteen aiheena on muna ja kana. Jauhantapajan vastaus on hyvin suoraviivainen, aasialaissävytteinen iltapala: kotitekoista munanuudelia ja paistettua broileria.

Viipaloimme broilerin rintafileet suupalan kokoisiksi ja paistoimme ne sitten pienessä määrässä curry- ja inkivääritahnaa. Tämän jälkeen lisättiin kourallinen pilkottua paprikaa ja loraus kookosmaitoa. Lopuksi keitettyjä nuudeleita pyöriteltiin vielä hetki kanojen kanssa pannulla, jolloin muodostui kompakti, nopea ja ruokaisa kokonaisuus.

Perusannosta voi varioida melkeinpä rajattomasti esim. maustamalla kanoja jotenkin mielikuvituksellisemmin tai lisäämällä vaikkapa pähkinöitä tai ananaspaloja. Hyvä lähtökohta voisi olla kanan maustaminen appelsiinimehukiisselillä.

Munanuudeli
(2-4 annosta, nälän mukaan)

1 muna
1/2 tl suolaa
2 rkl maitoa
2,2-2,5 dl vehnäjauhoa

Riko muna kulhoon ja vatkaa sitä sen verran, että rakenne särkyy kunnolla ja saat tasaisen koostumuksen. Lisää suola ja maito ja sekoita vielä vähän. Ala sitten lisätä jauhoja ja vaivaa, kunnes saat tasaisen, kimmoisen taikinan. Lisää jauhoja niin paljon kuin saat niitä järjen nimissä taikinaan menemään - kuitenkin niin, että taikina pysyy pikemminkin joustavana kuin aivan rapistuvan kuivana.

Kääri taikina elmu-kelmuun ja laita se hetkeksi jääkaappiin levähtämään. Sopiva hetki on noin puoli tuntia. Sen jälkeen taikinasta voikin muotoilla haluamansa nuudelit pastakoneella, kaulimella tai vaikka sormin pyörittelemällä. Me ajoimme taikinan pastakoneella varsin ohueksi levyksi ja leikkasimme sen sitten samaisen koneen hienojakoisimmalla leikkurilla ohuiksi nauhoiksi.

Valmiin nuudelin voi antaa kuivahtaa vaikka työpöydällä tunnin-pari ennen keittämistä. Tuore nuudeli kypsyy suolalla maustetussa keitinvedessä noin kolmessa minuutissa.

Yrttipuskat vesiviljelyssä

Saimme hiljattain kokeiltavaksemme Zengrow-pöytäpuutarhan ja olemme nyt suurella mielenkiinnolla jatkokasvattaneet kaupan yrttipuskia - ja hyvällä menestyksellä! Kasvit tuuhettuvat ja vahvistuvat kiitettävän nopeasti. Basilika unohtui hetkeksi leikkaamatta, jolloin se oli muutamassa päivässä ehtinyt kasvattaa melkein pikkusormen paksuisen, puumaisen varren.

Olin nähnyt vastaavia laitteita aiemmin ulkomaisilla sivustoilla ja siksi olikin erittäin kiinnostavaa nähdä, että joku lähtee tuomaan vastaavaa konseptia Suomeen. Perusidea on simppeli: kasvit kasvavat vedessä, johon on lisätty ravinnekapseleita ja jota pieni pumppu koko ajan kierrättää, jotta se pysyy happipitoisena. Kaupan puskien pitäisi pysyä tällaisessa systeemissä elossa useita viikkoja ilman ravinteitakin, ja ravinteita käyttämällä ne saadaan kasvamaan periaatteessa niin pitkään kuin halutaan.

Systeemi tuntuu toimivan mainiosti. Olemme toistaiseksi kasvattaneet vain kaupan yrttipuskia, mutta jatkossa aiomme kokeilla myös siemenestä asti -tyyppistä viljelyä. Jonkin verran hoivaa, huolenpitoa ja siistimistä järjestelmä vaatii, muttei sen enempää kuin kotikukat muutenkaan. Lähinnä tulee muistaa syödä yrttejä tarpeeksi, jotta ne pysyvät tarpeeksi tuuheina ja matalina puskina!

Kovin ohutvartisten ja rönsyilevien (tilli ja timjami) kasvien kanssa meillä on toistaiseksi ollut hiukan epäonnea, mutta uskoisin sen johtuvan enemmänkin kaupan puskien hasuisesta rakenteesta. Palataan aiheeseen, kunhan saamme ensimmäiset siemenestä kasvatetut yrtit lautaselle asti.

Mukana tulevat lamput säätyvät useammasta kohdasta nivelöidyillä jaloilla, jolloin ne on helppo pitää aina riittävän lähellä kasveja. Säätelyn lisäksi on syytä poistaa kuolleet lehdet ja varret mahdollisimman tarkoin, jotteivät ne ajelehtimaan päästyään tuki putkia ja pumppua, kuten meille meinasi aluksi käydä.

Palkataan yksi keittiöapulainen

Leivänleivontaonni ei ole viime aikoina ollut meikäläisen kannalta kovinkaan suosiollinen. Hyvistä ohjeista huolimatta aina jotain on mennyt pikkuisen pieleen.

Nyt vielä kaiken huipuksi pudotin yleiskoneemme taikinakulhoineen lattialle. Koneellamme on toisinaan tapana lähteä taikinaa pyörittäessään vaeltamaan, ja nyt se oli liikehtinyt lattialle asti. Olin vielä jättänyt pöydän reunalle mittakuppeja, leikkuulaudan sun muita hidasteita, mutta härveli oli onnistunut kiertämään esteet ja tipahtanut pöydältä mitään muuta pudottamatta. Eikä paikalla ollut virallinen valvojakaan kuulemma ehtinyt ottamaan koppia. Mystistä. Kone itsessään tuntuisi toimivan, mutta taikinakulho vääntyi vähän hankalaan asentoon.

Nyt olisi hyvä aika ryhtyä vaivaamaan taikinoita käsin, mutta voi olla, ettei moiseen tule välttämättä ihan heti ryhdyttyä. Mieleni alkoi nimittäin harmillisen nopeasti askartamaan KitchenAidien kimpussa. Vähänkö semmoinen olisi vaan keittiöuskottava! Kävin vielä onneton Pähkinän sivuilla katsastamassa myynnissä olevia tuotteita, ja kyseiset masiinat olivat kaiken lisäksi helmikuun kunniaksi alennusmyynnissä.

Saapa nähdä, kuinka kauan pystyn vastustamaan kiusausta.

(Kuvassa basilikaleipä, joka liittyy olennaisesti tekstissä esiteltyyn tapaukseen. Kolmenlaista vehnää: puolikarkeaa, täysjyvää ja paljon spelttiä. Vaivausaikaa kaikkiaan 20 minuuttia.)

Suolaista ja makeaa

Tuntuu hullulta ajatella, että vaikka on kolmen ja puolen vuoden aikana onnistunut haalimaan käyttöönsä hyvinkin kattavan reseptikokoelman, siitä huolimatta ei tahdo keksiä ikinä mitään järkevää kokkailtavaa. Etenkin kun ruokabloggaajan ammattitautina tahtoo olla koko ajan kaiken uuden kokeileminen.

Aina ei onneksi tarvitse tehdä kaikkea itse. Hyvinkin monet blogiin päätyneistä resepteistä ovat nimittäin kavereittemme löydöksiä tai hyväksi havaitsemia kokkauksia. Samalla on päässyt kätevästi maistelemaan monien tuttujen lempiruokia, joten mikäs sen hullumpaa.

Viikko sitten perjantaina meille oli tulossa kavereita yökylään, eikä meikäläisen aivotoiminta onnistunut tuottamaan ensimmäistäkään murkinaideaa. Onneksi samaisten kavereiden kätköistä löytyi hyvinkin käyttökelpoinen keittokirja (Sylvia Danielssonin Piknikille!), josta valikoimme yhteistuumin muutaman reseptin toteutettavaksi. Kirjan ohjeet olivatkin ylivetoja, esimerkiksi nämä täytetyt viikunat, joiden käärimisessä jokainen ruokailija pääsi toteuttamaan omaa kauneusaistiaan (köh). Ideana tässä oli ylistää suolaisen ja makean liittoa, ja aikamoinen ylistys se olikin. Samalla sain oppitunnin siementen paahtamisesta:

Taivaalliset viikunat

1/2 dl paahdettuja pinjansiemeniä
6 tuoretta kypsää viikunaa
6 ohutta viipaletta serranokinkkua
1 dl mascarponejuustoa
2 tl juoksevaa hunajaa

Paahda pinjansiemenet. Halkaise viikunat. Leikkaa jokainen kinkkuviipale pitkittäin kahdeksi viipaleeksi.
Sekoita mascarpone ja hunaja.
Jaa juustoseos viikunanpuolikkaille ja ripottele pinnalle hiukan pinjansiemeniä. Rullaa kinkkuviipaleet viikunoiden ympärille. Koristele lopuilla pinjansiemenillä.

Hieman hapokkaammat eväät

Josko kerrankin laatisi postauksen heti tuoreeltaan? Koko blogi tuntuu laahaavan nyt nimittäin siinä määrin jälkijunassa, että joitakin viime kesän grilliruokiakin on vielä julkaisematta (muutamista tammikuun viikonloppuina kokatuista pakkasmurkinoista puhumattakaan).

Eilen kokkasin ystävänpäiväruokaa konsanaan blogiohjeiden voimin. Tässä saan samalla hyvän tekosyyn mainostaa maanmainiota Siskot kokkaa -blogia, johon ilmestyy jatkuvasti uutta ruoka-aiheista luettavaa. Sieltä otin laadittavakseni lohitartar-pihvit, jotka pakastinkäsittelyn (ja tarpeeksi ison paistinlastan) avulla pysyivät koossa vielä paistinpannullakin. Kerrassaan mainio ruoka, jos kohta seuraavalla kerralla voisin laittaa vähän rohkeammin chiliäkin sekaan. Nyt mamoilin ihan urakalla, kun pelkäsin, että lopputuloksesta tulee turhan tulista. Lime maistui sen sijaan kokonaisuudessa varsin mukavasti.

Lohipihvien kaveriksi olin ajatellut valmistaa vanhaa kunnon sitruunarisottoa, joka muuntui kuitenkin limerisotoksi siitä yksinkertaisesta syystä, että unohdin kokonaan ostaa sitruunoita kaupasta. Risoton ohjehan oli alkujaan Kulinaarimurulan mahtisuositus.

Jälkiruoka oli myös kovin limettinen. Uneliaan keittiön Key lime pie oli täsmälleen niin hyvää, kuin kuvitella saattaa. Lisäksi se syntyi ihan käsittämättömän helposti, joten tässä on kyllä ainesta taas tukalien tilanteiden luotto-ohjeeksi. (Limepiirakkaan tarvittu kondensoitu maito alkaa olla keittiössämme jo kohtalaisen tuttu näky. Joskus ennen joulua kokeilin kinuskinkin keittämistä, kun viritin pöytään elämäni ensimmäisen Banoffeen. Mukavia jälkiruokatarjottavia tuommoiset tortut.)

Loppulimetit olisi voinut käyttää mojitoon, jos vain olisi ollut minttua. Mutta sujuihan se ilta ilmankin, ja oikein hyvin sujuikin. Jos kohta väsähdin ja menin nukkumaan vaikka kuinka aikaisin. (Keski-ikä, täältä tullaan!)

Ystävä on kuin pikkuinen ukko

Aivan ensiksi haluaisin kiittää kaikkia viime päivinä tulleista kommenteista ja esittää pahoitteluni siitä, että olemme itse vajonneet vaiteliaisuuteen. Olimme poissa paikkakunnalta (ja netin äärestä), mutta täällä ollaan taas.

Tänään olen sattuneista syistä ajatellut paljon ystäviäni ja ollut onnellinen yhden jos toisenkin tuttavani olemassaolosta. Itsehän olen ystävänä sanalla sanoen surkea. Olen aina aivan liian keskittynyt omiin asioihini ja maailman huonoin ottamaan yhteyttä ja kyselemään kuulumisia. Siitä huolimatta ympärilleni on kertynyt vuosien varrella muutamia mahtavia ihmisiä, jotka jaksavat kiskoa meikäläistä ihmisten ilmoille ja kuunnella jatkuvia jupinoitani (sekä innostua ilonaiheistani).

Meiltä on kyselty moneen otteeseen, miksi päädyimme aikanamme Pastanjauhannan perustamiseen. Syitä oli tietenkin monia, suurimpana niistä ehkä halu jakaa reseptilöydöksiä ja ruokaohjeita muidenkin asiasta kiinnostuneiden kanssa. Toki toivoin kovasti, että oman ruokablogin kautta voisi tutustua muihin samanhenkisiin syömämiehiin, joihin ei tosielämässä tulisi törmättyä luultavimmin ikinä. Ajattelin, että jossakin täytyy piileskellä muitakin ruokahörhöjä, jotka jaksavat tuumia tuntikausia, mistä jugurtista tulee paras tsatsiki tai mistä löytyisi se kaikkein kiinnostavin sipulipiirakan ohjeistus.

Blogi onkin tuonut meille nipun uusia tuttuja, joiden kanssa olen ajoittain tuntenut kovinkin suurta sielunkumppanuutta. Kukaan ei kuitenkaan periaatteessa ymmärrä ruokabloggaajaa paremmin kuin toinen ruokabloggaaja. Ystäviä ja uusia tuttavuuksia on löytynyt tietenkin myös kommenttilaatikon kävijöistä, jotka jaksavat pitää tunnelmaa yllä silloinkin, kun itse on vähän tavallista väsähtäneempi.

MonkeyFoodin yli-ihanaa Ylimuuli Mukkelista ujostelin alkuun ihan tavattomasti. Ajattelin, että kyseessä on omissa oloissaan viihtyvä mies (mistä voisi päätellä, ettei ihmisistä kannata tehdä heidän blogiensa perusteella kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä). Kaksi vuotta sitten helmikuussa Ylimuuli alkoi kuitenkin vierailla ahkerasti kommenttilaatikossamme - ja onnistui sulattamaan meikäläisen jäyhän jauhajasydämen lopulta hyvinkin vauhdikkaasti. Erityisesti seuraavasta (28.2.2007 klo 23:57 jätetystä) seesaminsiemenkommentista tulin aivan mahdottoman hyvälle tuulelle:

”Tuli vaan mieleen (näin keskellä yötä kun palasin juuri juhlista kotiin), että kun täällä on ollut puhetta vuohenjuustosalaatista, jota itsekin jumaloin, niin yksi herrrkullinen lisäviritys siihen on paahdetut seesaminsiemenet! Nämä vaativat sitten sitä hunajaa seurakseen, jota ainakin tuossa yhdessä ohjeessanne näyttää olevankin. En tiedä onko tämä ihan vanha idea mutta hyvää ajatustahan kannattaa toistella, se vaan siitä paranee ;-)”

Jep, meitsi oli myyty. Sittemmin olemme tavanneet muutamaan otteeseen ihan oikeastikin ja päässeet jakamaan ruokakokemuksia saman pöydän (ja piknik-viltin) ääreenkin. Lisäksi meillä oli onni saada Ylimuuli retkikuntineen viime kesänä vieraaksemmekin: Voiko kukaan oikeasti vastustaa ihmistä, jolla on keittokirja tyynyn vieressä unilukemisenaan? Ja toki Muuliin kannattaa tutustua muutenkin: onhan kyseessä koko ruokablogistanin nokkelin, sujuvasanaisin ja piristävin ilopilleri, jolla on joka suhteessa sydän paikallaan.

Ja mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että joskus kannattaa nähdä vähän vaivaa ja pistää itsensä likoon. Kannattaa perustaa ruokablogi (vaikkei juuri osaisikaan kokata) ja jopa uskaltautua silloin tällöin tapaamisiin ja ihmisten ilmoille (vaikka sitten ensimmäisellä kerralla jännittäisi niin paljon, että tekisi mieli paeta takaovesta tai mennä pöydän alle piiloon). Palkkana voi kuitenkin parhaimmillaan olla ihan oikeita ystäviä, joille voi tämmöisinä päivinä lähettää muutaman sydämen muotoisen ajatuksen.

(Tämä postaus oli tarkoitus laatia jo viime kuussa Mukkeliksen 30-vuotispäivän juhlistukseksi, kun en tapausta tietenkään muuten millään tavoin hoksannut huomioida.)

Jotain aivan uutta: kuppikakut (cupcakes)

Eksyin viikonloppuna selailemaan Valentine's Dayn ruokaohjeita ja huomasin, että suklaaseen kastettujen mansikoiden lisäksi ystävänpäivätarjottaviksi suositellaan monissa paikoissa myös kuppikakkuja. Itse en ajatellut tehdä lauantaina sen enempää suklaamansikoita kuin minikakkujakaan, mutta muistin, että mekin kokeilimme joskus monta kuukautta sitten (omaksikin yllätykseksemme) kuppikakkujen tekoa.

Olen vannoutunut (suolaisten) muffinssien ystävä, ja siksi minun on ollut vaikea innostua samannäköisistä leivonnaisista, jotka ovat kuitenkin monessa suhteessa muffinssien vastakohtia. Pohja on kakkumaisempi ja kuorrutus usein vähän turhan tuhti ja tunkkainen. Silti olen ehkä lämpenemässä aiheelle vähitellen, ja jossakin sopivassa tilaisuudessa voisin ehkä asetellakin muutamia kuppikakkusia tarjolle. Muffinssimaisten minikakkujen tekeminen tuntui sujuvan kuitenkin perinteistä täytekakkua sukkelammin, ja kullekin ruokailijalle tarjottavassa ikiomassa kuppikakkusessa on jotakin perin juhlallista. Kun nyt vaan löytäisin omaan makuuni sopivamman, ehkä hieman hapokkaamman (vieläkin sitruunaisemman) ohjeen.

Mutta tässä se ensimmäinen kokeilumme How To Eat A Cupcake -blogista löytyneellä ohjeistuksella:

Mountain Dew Cupcakes (12 kpl)

115 g (1 stick) suolatonta, huoneenlämpöistä voita
2,4 dl (1 cup) sokeria (vähemmänkin riittää)
2 isoa, huoneenlämpöistä munaa
0,6 dl (1/4 cup) + 2 rkl Mountain Dew -limsaa
2 rkl appelsiinimehutiivistettä
kuori 1/2 sitruunasta ja 1/2 limestä (toiset puoliskot voi käyttää kuorrutteeseen)
3 dl (1 1/4 cups) + 2 rkl vehnäjauhoja
3/4 tl leivinjauhetta
1/8 tl suolaa

1. Lämmitä uuni vähän yli 160 asteeseen (325 F). Asettele 12-kuoppaiseen muffinssivuokaan paperiset tms. muffinssivuoat.
2. Sekoita keskikokoisessa kulhossa (siivilöidyt) jauhot, leivinjauhe sekä suola. Sekoita mittakupissa appelsiinimehu ja Mountain Dew.
3. Yhdistä voi, sokeri ja sitrushedelmien kuoret suuressa kulhossa. Vatkaa seos kuohkeaksi sähkövatkaimella. Lisää munat yksitellen sekoittaen hyvin jokaisen jälkeen.
4. Lisää kuivat aineet (hitaalla sekoitusteholla) kolmessa erässä, vuorotellen nesteiden kanssa niin, että ainekset juuri ja juuri sekoittuvat.
5. Kaada seos muffinssivuokiin siten, että yläreunaan jää kolmasosan verran vapaata tilaa. Paista 16-18 minuuttia tai niin kauan, ettei hammastikkuun enää tartu tavaraa. Jäähdytä.

Kuorrute:
2,4 dl (1 cup) Mountain Dew -limsaa
115 g (1 stick) suolatonta, huoneenlämpöistä voita
4,8 dl (2 cups) tomusokeria
2 rkl kermaa
2 rkl appelsiinimehutiivistettä
kuori 1/2 sitruunasta ja 1/2 limestä

1. Kiehauta kupillinen Mountain Dew -limsaa kattilassa. Vähennä lämpöä niin, ettei limu enää pulputa. Anna juoman höyrystyä (ja redusoitua) liedellä suurin piirtein vartin verran. Lopputuloksena pitäisi olla reilu pari ruokalusikallista Mountain Dew -siirappia. Anna jäähtyä esim. erillisessä astiassa.
2. Siivilöi tomusokeri kulhoon. Lisää voi ja vatkaa vauhtia lisäten niin kauan, että ainekset sekoittuvat. Lisää sekaan kerma ja Mountain Dew -siirappi. Sekoita kuohkeaksi. Lisää loput aineet (ja halutessasi esim. vihreää elintarvikeväriä) ja sekoita.

(Pahoitteluni epämääräisestä suomennoksesta. Sen siitä saa, kun ei laadi postauksia ajallaan. Alkuperäinen ohje on huomattavasti seikkaperäisempi, ja tekovaiheista taisi löytyä muutama kuvakin. Blogin sivupalkista löytyy lisäksi linkkejä vaikka kuinka moneen cupcakes-aiheiseen blogiin.)

Lytätyt potut

Ennenkin lainaamamme Pioneer Womanin sivuilta löytyi taannoin ohje varsin veikeälle tavalle nauttia perunoita.

Sinänsä temppu on hyvin simppeli: keitetyt perunat painetaan lyttyyn, maustetaan ja paistetaan sitten uunissa hieman rapeiksi. Tässä valmistustavassa onnistuu kuitenkin yhdistymään keitetyn perunan kätevyys ja uuniperunan maukkaus varsin käyttökelpoisella tavalla. Näitä voi lappaa lisäkkeeksi melkein annokseen kuin annokseen - ilman uuniperunaan liittyvää tarvetta maustevoille, kastikkeelle, pikkulusikalle ym. parafernalialle.

Lytätyt uuniperunat

pienehköjä perunoita
oliiviöljyä
(kosher-)suolaa
mustapippuria
rosmariinia (tai muita yrttejä)

Keitä perunat kattilassa kuorineen haarukkakypsiksi. Siirrä ne sitten öljytylle uunipellille (leivinpaperia voi käyttää) niin, että perunoiden väliin jää kunnolla tilaa - perunoiden koosta riippuen noin kämmenenmitta.

Paina perunat kevyesti rikki survimella, puukauhalla, kaulimenpäällä tai muulla vastaavalla. Hyvän tuloksen saa, kun painaa perunaa pari-kolme kertaa niin, että survimen tai kauhan pyöräyttää aina välissä vähän eri asentoon.

Sudi murjottujen perunoiden pintaan kunnolla oliiviöljyä, ripottele suolaa ja jauha päälle myllystä pippuria. Lopuksi perunoille voi vielä ripotella silputtua rosmariinia tai periaatteessa mitä tahansa käsillä olevaa yrttiä. Kuivattukin käy, jos tuoretta ei löydy.

Paista 230 C:ssä 20-25 minuuttia, kunnes perunat ovat saaneet kullanruskeaa väriä.

Sre:n kuukauden ruokablogi

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma on ryhtynyt nostamaan kuukausittain esille blogin, joka on Sre:n mielestä toiminut ansiokkaasti ruoasta käytävän keskustelun ja ruokaan kohdistuvan kiinnostuksen edistäjänä.

Pastanjauhannalle osui kunnia olla ensimmäinen Sre:n kuukauden ruokablogi. Kiitokset tästä kuuluvat selkeästi lukijoillemme - teidän ansiostanne sitä keskustelua on herännyt!

"Pastanjauhantaa-blogi välittää sanomaa ruoanlaiton luovuudesta ja syömisen tunnelmallisuudesta. Se edistää suomalaista ruokakulttuuria keräämällä valtavan määrän lukijoita säännöllisesti hyvien ruokapuheiden ja kauniiden ruokakuvien äärelle."

Jamien Camembert-pasta

Tämän ruoan osalta on pakko tunnustaa, että reseptiä tuli kokeiltua pelkästään kuvien takia. Ohje löytyi Jamien viimevuotisesta Ministry of Food -opuksesta, jonka perusidea on esitellä maukkaita mutta yksinkertaisia ja nopeasti valmistettavia aterioita.

Ajatus paahdetusta camembertista kuulosti aluksi vähän mutkikkaalta kikkailulta, mutta lopulta koko ateria valmistui yllättävän helposti ja vaivattomasti. Tämä sopii siis mainiosti vaikka vähän kiireisemmänkin päivän arki-illalliseksi. Camembertin pehmeys ja täyteläisyys toimivat tässä tapauksessa todella hyvin. Annoksesta tulee yksinkertainen, mutta maku on runsas ja moniulotteinen.



Camembert-pasta (4-6 annosta)

250g laatikko camembert-juustoa (sellainen pienehkö kiekko, usein puurasiassa)
2 kynttä valkosipulia, hienoksi siivutettuna
1 tuore rosmariininoksa, lehdet varresta eroteltuina
100g parmesan-juustoa raastettuna
400g kuivapastaa (me käytimme penneä)
150g tuoretta pinaattia
oliiviöljyä
suolaa, pippuria

Lämmitä uuni 180 C:hen. Avaa juustopakkaus ja hankkiudu eroon muovikääreistä. Jos juusto tuli puisessa rasiassa, laita se ilman kääreitä takaisin rasian pohjaosaan, jossa se on kätevä kiikuttaa uuniin. Leikkaa tai kaiverra veitsenkärjellä juuston yläosasta irti kiekkomainen kappale. Ideana on saada juustoon kuoppa yrteille ja mausteille, kuten ylimmästä kuvasta voi vakoilla.

Laita siivutettu valkosipuli kuoppaan, rouhi päälle useampi kieppi pippuria myllystä ja kaada vielä perään kunnon loraus oliiviöljyä. Ripottele vielä rosmariininlehdet mukaan ja painele ne kunnolla öljyyn.

Paista juustoa uunissa 25 minuuttia tai kunnes se alkaa saada hieman väriä. Meidän juustostamme tuli keskimmäisen kuvan kaltainen ja se toimi sellaisena oikein hyvin.

Sillä välin, kun juusto paistuu, keitä pasta paketin ohjeiden mukaan (tai jos teit pastan itse, 2-3 minuuttia riittää). Kuivapasta ottanee kymmenisen minuuttia ja tuorepasta reilusti vähemmän, eli ihan hirveä kiire pastan keittoon ei vielä siinä vaiheessa ole, kun juusto on juuri mennyt uuniin.

Kun pasta on valmista, lisää joukkoon pinaatti. Se ei nimittäin tarvitse kuin kymmenen sekunnin keittoajan. Valuta pasta ja pinaatti lävikössä. Kuten yleensä, kannattaa säästää osa keitinvedestä pastan notkistukseen myöhemmässä vaiheessa.

Laita pasta takaisin kattilaan, noruta perään kunnon loraus oliiviöljyä ja lisää parmesaaniraaste. Jos pasta näyttää tässä vaiheessa kovin kuivalta ja takkuiselta, lisää hieman aiemmassa vaiheessa säästämääsi keitinvettä. Jauha sekaan hieman suolaa ja pippuria ja sekoita.

Tarjoile pasta joko siten, että lapat sitä lautasille ja kaavit lusikalla päälle sulaa camembertia - tai vaihtoehtoisesti kanna camembert sellaisenaan suoraan uunista pöytään ja anna jokaisen kauhoa annokselleen haluamansa kokoinen lusikallinen - ja vaikka vielä santsilusikallinenkin!

Lisää kuivalihaa: beef jerky soija- ja pippurimaustein

Taannoiset kuivalihakokeilut saivat viimein jatkoa, kun muistin ostaa viikonlopuksi kunnon köntin sisäpaistia. Tässä välissä, kun kaapissa ei laiskuuteni ja saamattomuuteni takia ole ollut omatekoista jerkyä, on pitänyt turvautua kaupan valmispusseihin. Ne tuntuvat kuitenkin yllättävän sitkeiltä ja aavistuksen liian paksuilta (ehkäpä juuri siitä se sitkeys?), kun ehti tottua omiin, melko ohuiksi ja rapeiksi valmistettuihin versioihin.

Tällä kertaa päätin kokeilla lihojen maustamista - edellisen eränhän tein ilman mitään lisukkeita, edes suolaa. Viipaloin lihan ja jaoin sen kahteen osaan. Toisen maustoin kevyesti suolalla ja pippurilla ja kuivasin heti. Toisen taas laitoin marinoitumaan vuorokaudeksi soijakastikkeeseen, jonka sekaan oli rouhittu pippuria myllystä reilulla kädellä. Marinoinnin jälkeen taputtelin paperilla ylimääräiset soijat pois ja kuivasin lihat normaalityyliin.

Jälleen oli niin kiire kuivaamaan, etten ehtinyt käyttää lihaa pakastimessa, mikä kostautui haasteina viipaloinnissa. Jos onnistut suunnittelemaan kuivaussessiosi yhtään minua paremmin, suosittelen tuota pakastinkäsittelyä varauksetta. Pehmeän, murean lihan viipaloiminen kauniin ohuiksi viipaleiksi käy huomattavasti helpommin, jos sitä hyydyttää ensin muutaman tunnin ajan pakkasessa.

Molemmat mausteversiot toimivat erittäin hyvin. Rosmariini piti enemmän soijajerkystä, kun taas oma suosikkini oli simppeli suola-pippuri -käsittely. Ensi kerralla teen ehkä vielä pienen vertailuerän ihan paljaaltaan, ilman lisukkeita. Jollakin tavalla nimittäin tykkäsin kovasti myös lihan omasta, puhtaasta ja miedosta mausta aivan sellaisenaankin.