Vielä yksi sienikastike

Tässä ruokalajissa ei nyt sinänsä ollut mitään ihmeellistä, jos kohta kalan ja sienikastikkeen liitto on toki aina yhtä ylistämisen arvoinen. Sienikastikkeeseen on otettu oppia martoilta, jos kohta nyt olen kyllä kokonaan kadottanut linkin varsinaiseen reseptiin. Sen siitä saa, kun roikuttaa ruokalajeja viikkokausia koneen kätköissä ja postailee niitä sitten jälkijunassa.

Arvatenkaan en nyt muista sitäkään, miten tuo lohi on mahdettu valmistaa. Savustusta veikkailisin, ja olisiko pinnalle mahdettu ennen sitä ripoteltu tuoreita yrttejä. Taustalla väijyvää salaattiakaan en ole tallentanut muistiini. Mutta hyvää oli, uskokaa pois.

Tuosta lohesta tuli mieleeni, että en ole ehkä koskaan nähnyt yhtä hyvännäköistä savustettua lohta kuin vähän aikaa sitten Sillä sipulien juhlapöydässä: Kyseessä on hunajalohi, jota on suorastaan pakko päästä kokeilemaan vielä tälle syksylle itsekin. (Onneksi savustuspönttö sekä grilli ovat edelleen sopivasti hollilla.)

Hunajasta tuli puolestaan mieleeni, että sitä tulee käytettyä kokkailuissa ihan liian harvoin, vaikka ilmeisesti jotkut käyttävät sitä pizzapohjaankin sokerin korvaajana ja niin edelleen. Hesarin Ruokatorstaissahan oli jokunen viikko sitten ohjeistusta kotitekoiseen hunajamarinoituun broileriin. Huikea idea.

(Tämän postauksen punainen lanka taisi päästä katoamaan jossain vaiheessa. Minne lienee hukkunut.)

Riistastroganoff (jossa tietenkin mukana sieniä)

Lauantai-ilta on se viikon juhlallisin hetki, jolloin tekee mieli panostaa ruokapuoleenkin tavallista enemmän. Kaksi viikkoa sitten harkitsin jonkinlaisen poro-sienilasagnen tekemistä, mutta jostain syystä ajatus pastalevyjen kanssa puuhailemisesta ei siinä vaiheessa huvittanut ollenkaan.

Kurkkasin sitten Jamie at Home -kirjan sieniosastolle, ja sieltäpä löysin mainion hirvistroganoffin ohjeen. Me hommasimme tähän Kauppahallista ihan oikeaa hirveä (tavoitteenani on lisätä riistan osuutta ruokavaliossamme), mutta mielestäni tähän käy kyllä muunkinlainen liha, koska sienten maku tässä kuitenkin tuntui korostuvan enemmän.

Usein tämäntyyppisiä liharuokia tehdään hiljaa ja hellävaraisesti hauduttelemalla, mutta tämä murkina paistettiin pannulla kohtalaisen nopeaan tahtiin. Se sopi nälkäiselle ruokailuryhmällemme tällä kertaa varsin hyvin. Tässä ei siis kauaa nokka tohissut, mutta ruokapöydän ääressä viivähdettiin sitten sitäkin pitempään:

Sieni-hirvistroganoff kahdelle onnelliselle

200 g riisiä
oliiviöljyä
1 keskikokoinen punasipuli, kuorittuna ja hienonnettuna
1 valkosipulinkynsi, kuorittuna ja hienonnettuna
300 g hirvenlihaa: filettä tms. (venison loin), siistittynä ja suikaloituna
merisuolaa ja mustapippuria myllystä
1 tl paprikaa
250 g metsäsieniä siistittynä ja suupaloiksi leikattuna
pieni puntti sileälehtistä persiljaa
nokare voita
kunnon roiskaisu brandya
puolikkaan sitruunan kuori
1,5 dl ranskankermaa
pikkukurkkuja viipaloituna

Lämmitä iso paistinpannu keskilämpöiseksi ja kaada sille oliiviöljyä. Lisää sipulit ja valkosipulit ja paista 10 minuutin ajan, kunnes sipulit pehmenevät sopivasti ja saavat kauniin värin. Siirrä sipulit sivuun odottamaan ja mausta sitten lihasiivut suolalla, pippurilla ja paprikalla.

Laita pannu takaisin levylle (lämpöä saa tällä kertaa olla vähän reilummin) ja kaada sille lisää öljyä. Lisää sienet ja paista niitä muutaman minuutin ajan. Lisää sitten lihat ja paista parin minuutin ajan, kunnes on aika lisätä sekaan paistetut sipulit. Sekoita ja lisää voi ja brandy.

Tämän jälkeen ruokaa voi halutessaan liekittää (me halusimme). Hauduttele muutama minuutti ja lisää sitruunankuori, suurin osa ranskankermasta ja mausteita makusi mukaan. Jatka hauduttelua taas muutaman minuutin ajan (kovin kauaa lihaa ei kannata hauduttaa, etenkin jos se on leikelty tarpeeksi pieneksi paloiksi).

Koristele kurkuilla, persiljanlehdillä & lusikallisella ranskankermaa ja tarjoile keitetyn riisin kanssa.

Psst. Jos jollakulla lukijoistamme on kokemusta häränhännän valmistamisesta, niin hyviä vinkkejä otetaan vastaan vaikka tuolla kommenttilaatikon puolella.

Kolme vuotta, eikä suotta

Elettiin 2000-luvun alkua, kun pienperheemme otti ensimmäistä kertaa tuntumaa nettiresepteihin. Ruuanlaitto oli alkanut kiinnostaa meitä vuotta aikaisemmin ihan toden teolla, ja jossain vaiheessa armas avopuolisoni päätti tulostaa kokeiltavaksemme jostakin päin nettiä löytämänsä reseptin, joka muistaakseni ohjeisti meitä tekemään jollain tapaa täytettyä possun sisäfilettä.

Muistan suhtautuneeni moiseen nettireseptiin hieman epäluuloisesti asenteella ”kyllä keittokirja on aina keittokirja” (jos kohta taloudestamme ei vielä siinä vaiheessa kovin montaa keittokirjaa tainnut löytyäkään). Ruoka taisi joka tapauksessa olla hyvää, koska olen sittemmin antanut muutamalle muullekin netistä löytämälleni ruokaohjeelle aina silloin tällöin uuden mahdollisuuden.

Blogeihin hurahdin puolestani alkuvuonna 2005. Siinä vaiheessa ei niin sanottuja harrastusblogeja ollut (ainakaan omalla lukulistallani) vielä ollenkaan nykyiseen tapaan. Mistään ruokablogeista en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka olihan niitä maailmalla ollut jo vaikka kuinka pitkään. Keväällä löysin puutarhablogit ja niiden myötä ryhdyin harmittelemaan, ettei blogilistoilta löytynyt juurikaan ruoka-aiheista luettavaa. Mielelläni olisin ängennyt jo siinä vaiheessa ihmisten keittiöihin ja reseptiapajille kurkistelemaan ja ottamaan kiintoisimmat ideat omaankin käyttööni.

Syyskuussa 2005 hinku oman blogin pitämiseen kävi viimein ylivoimaiseksi ja kun kaipailin luettavakseni nimenomaan jutustelevia ruokablogeja, niin ryhdyin sitten itse tuumasta toimeen. Kaikki on aina hauskempaa kaverin kanssa, mistä syystä houkuttelin siippasenikin innostumaan asiasta. Häntä on tietenkin kiittäminen paitsi monista (huomattavasti omiani asiantuntevammista ja perusteellisemmista) postauksista myös suurimmasta osasta blogimme kuvia sekä tietenkin siitä, että hän keksi blogillemme varsin mieleenpainuvan nimen. Lukijoita ei blogillamme ollut ensi alkuun juuri yhtään, mutta näköjään kolmen vuoden aikana jokunen kävijä on jäänyt seurailemaan touhujamme vähän vakituisempaankin.

Kolmessa vuodessa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Monia, toinen toistaan loistokkaampia ruokablogeja on putkahdellut blogoslaviaan, ja aika monta hyvää tuttavuutta on harmillisesti jäänyt myös matkan varrelle. Tervehdys vaan sekä vanhoille että uudemmille tuttavuuksille.

Kaupalliset toimijat ovat viime aikoina hoksanneet Suomessakin ruokablogien olemassaolon ihan uudella tavalla. Viime vuonna annoimme tilaisuuden monien muiden bloggaajien tavoin Kermansaven ilmaiselle uunivuoalle, mutta nyt vastaavat ehdotelmat ovat selvästi lisääntymään päin. Meille on tarjottu mahdollisuutta saada polkkaamisesta myös palkkaa, mikä ei tietenkään kuulosta kolmen vuoden puurtamisen jälkeen periaatteessa ollenkaan hullummalta.

Saa nähdä, mihin suuntaan tästä jatketaan.

Kurpitsoiden suku

Syyskuun ruokahaasteen aiheeksi annettiin kovinkin kiintoisa kurpitsa, jonka lajivalikoima osoittautui yllättävän monipuoliseksi. Minä liputin luonnollisesti tutun ja turvallisen kesäkurpitsan puolesta, kun taas Pippurimylly painotti peruskurpitsan ylivertaisuutta. Loppujen lopuksi päätös syntyi oululaisen valintamyymälän vihannesosastolla, jossa päädyimme yhteistuumin kannattamaan spagettikurpitsaa. Pitihän sitä päästä kokeilemaan jo pelkästään pastanjauhajan ominaisuudessa.

Spagettikurpitsa oli siis meille aivan uusi kurpitsatuttavuus, mutta uskoisin, että se on tullut keittiöömme jäädäkseen. Kurpitsaa keiteltiin kokonaisena puolen tunnin ajan, minkä jälkeen se jäähdytettiin, halkaistiin ja kaavittiin siitä siemenet pois. Sitten kurpitsasta koverrettiin haarukalla rihmamaisia suikaleita, jotka toden totta muistuttivat spagettia. Spagetin tavoin sitä usein kai käytetäänkin, eli jos ei syystä tai toisesta halua syödä pastaa, niin spagettikurpitsan avulla voi yrittää hämätä itseään ja yhdistää sitä johonkin kivaan kastikkeeseen.

Reseptipolitiikkaakin pohdimme yhteistuumin hyläten muun muassa pekonikortin ja pari muutakin ideaa. Lopulta netti tarjoili kokeiltavaksemme useammankinlaisia ohjeistuksia, joista kokeiluun valikoitui sadonkorjuuaikaan sopiva kasvispaistos. Onnistuin ujuttamaan raaka-ainelistaan vielä ovelasti alussa korostamani kesäkurpitsankin; tomaattiseen kasviskastikkeeseen kun voi kuitenkin huoletta lisäillä haluamiaan vihanneksia.

Kasviskastike kerrostettiin uunivuokaan yhdessä raastetun parmesaanin ja puhvelimozzarellan kanssa, ja lopputulos oli kerrassaan herkullinen. Ruoka oli hyvin lasagnemainen, ja se myös käyttäytyi lautasella juuri uunista tulleen lasagnen tavoin:

Spagettikurpitsa näytti ruuankin seassa aivan spagetilta ja suutuntumakin oli yllättävän samantyyppinen. Maku ei tietenkään ollut aivan pastamainen, mutta sepä nyt ei kamalasti hidastanut. Tässä vielä syvällisempää ohjeistusta:

Spagetinjauhajan syyspaistos

1 spagettikurpitsa
1 suuri sipuli, pilkottuna
1 vihreä ja 1 punainen paprika, pilkottuna
kesäkurpitsaa viipaloituna
oliiviöljyä
2 tölkkiä säilyketomaatteja tai murskaa
3-5 kynttä valkosipulia, hienonnettuna
basilikaa, oreganoa, chiliä
2,4 dl (1 cup) raastettua/revittyä mozzarellaa
1,2 dl (1/2 cup) raastettua parmesaania

Keitä ensin spagettikurpitsaa kokonaisena puoli tuntia, kunnes haarukka painuu siihen helposti. Anna jäähtyä tovi (10-15 minuuttia on hyvä tovi) ja halkaise se sitten pituussuunnassa. Poista siemenet ja riivi sitten hedelmäliha haarukalla keitetyn spagetin näköiseksi. Tämä vaihe yllätti helppoudellaan: spagettikurpitsa omaksui luikeron muodon käytännössä itsestään, kun sitä vähänkin haarukalla avitti.

Kuumenna oliiviöljy paistinpannulla ja lisää sipuli, valkosipuli ja paprikat. Kuullota keskilämmöllä viitisen minuuttia. Lisää sitten tomaatit (jos ovat kokonaisia, murjo ne ensin vähän pienemmiksi), kesäkurpitsat, yrtit ja chili. Chili on optionaalinen - jos et tykkää tulisesta, jätä se armotta hyllylle.

Hauduta ilman kantta viitisentoista minuuttia. Sekoita sitten riivitty spagettikurpitsa kastikkeen kanssa ja laita puolet seoksesta uunivuokaan. Päälle ripotellaan puolet juustoista, minkä jälkeen tehdään vielä toiset kerrokset eli loput kastike-spagettikurpitsa -seoksesta ja päällimmäiseksi loput juustot.

Paista uunissa 190 C:ssä 30 minuuttia tai kunnes juusto on sulanut ja pinnalta kauniisti ruskettunut. Anna jäähtyä ja vetäytyä 10-15 minuuttia ennen tarjoilua.

Yrttibroileri ynnä sienikastiketta

TasteSpotting on mainio sivusto, jonka kautta löytyy aina kiintoisia reseptejä sekä uusia blogituttavuuksia. Muutama viikko sitten osuin Hot off the Garlic Press -nimiseen blogiin, jonka kala- ja kanaruuat näyttivät kesäisen kepeiltä ja kiinnostavilta. Nappasin talteen yrttibroilerin ynnä sienikastikkeen ohjeen ja jätin ostoslistan laatimisen sekä kaupassa käymisen armaan aviomieheni tehtäväksi.

Kokatessa sitten ilmeni, ettei tämä ihan niin kepeää ollutkaan, kuin olin äkkiseltään kuvitellut (luulin esimerkiksi Beurre manièren tarkoittavan jonkinlaista Alkosta löytyvää juomaa enkä niinkään voista ja jauhoista tehtyä taikinaa). Onneksi lopputulos ei ollut kuitenkaan liian talviruokamainen tai tunkkainen, vaan mukana oli juuri sopivaa hapokkuutta. Ja ennen kaikkea mukana oli metsäsieniä (muistaakseni viimevuotisia suppilovahveroita), joita on nykyään näköjään pakko saada säännöllisin väliajoin.

Lisää viikonloppuruokailuun sopivia sienikokkailuja luvassa (toivon mukaan) lähipäivinä. Syyskuun kurpitsahaasteeseenkin ehdimme vielä osallistua, jos onnistumme olemaan oikein nopeita.

* * *
Lisäys: Ohje löytyy suomennettuna Sorsanpaistajalta, jossa kaupan päälle ohjeistusta myös zabaglioneen:

Yrtti-marsalabroileria

4 broilerinfilettä
1 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maitoa
1 dl tuoreita yrttejä hienonnettuna (itse käytin persiljaa ja timjamia, toimivat hyvin sienien kanssa)
1 valkosipulinkynsi
oliiviöljyä
suolaa

1 dl suppilovahveroita (tai muita sieniä) hienonnettuna
1 dl marsalaa
2 dl kanalientä
2 valkosipulinkynttä
Beurre Manierrea (voita ja jauhoja about 1/1 sekoitettuna, itse heitin erikseen voita sekaan ja suurustin jauholla)
kermaa

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Siivoa rasva broilerinfileistä (tai vaadi siistejä fileitä). Sekoita jauhot, yrtit ja puserrettu valkosipulinkynsi lautasella. Dippaa fileet ensin maitoon, mausta suolalla ja pyörittele niitä sitten jauhoissa. Ruskista fileet pikaisesti kultaisiksi pannulla ja siirrä ne uuniin.
Tee sillävälin kastike. Anna pannun lämmetä uudelleen ja lisää oliiviöljyä. Ruskista sienet pannulla ja kaada sekaan viini. Lisää noin minuutin kuluttua kanaliemi ja kaksi murskattua valkosipulinkynttä. Keitä kokoon muutama minuutti ja ota kiinni beurre manierrella. Lisää lopuksi kerma ja ota pois liedeltä.
Ota kanat uunista ja tarjoa vaikka tagliatellen ja rucola-fenkoli-salaatin kera.

Tatissa

Metsäsienet ovat maistuneet tänä kesänä ja syksynä meikäläisille mahdottoman hyvin, ja viime viikkojen viikonloppumuonissa sienet ovat melkein aina olleet mukana tavalla tai toisella. Yleensä kastikkeena vaikkapa kalan kaverina. Viime viikonloppuna sienet pääsivät samalle lautaselle hirven kanssa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Aluksi käytimme viime kesän sienisaalistamme, sen jälkeen Kauppahallin vihanneskojusta ostettuja kanttarelleja ja sittemmin olemme ehtineet muutaman kerran taas metsäänkin. Etenkin tatteja on hauska poimia, kun ne ovat maultaan makoisia ja lisäksi perussieniä helpommin tunnistettavissa (eikä tattien joukosta mahda löytyä kovinkaan paljon myrkyllisiä yksilöitä?). Viikonloppuna mukaan lähti kangastatteja, joita voisi sommitella talven mittaan vaikkapa pataruokiin.

Miittimuonaa: valkosipulileivät

Oma panoksemme viikon takaiseen blogitapaamiseen ei ollut muihin verrattuna kovinkaan kummoinen (käytössämme ei ollut keittiötä ynnä muita koottuja selityksiä), mutta pannaan siitä huolimatta jakeluun pikapikaa laatimiemme valkosipulipatonkien ohjeistusta. Kampin keskuksessa sijaitseva juhlapaikka oli kerrassaan hulppea ja sieltä löytyi myös grilli, jota tietenkin oli pakko päästä myös käyttämään.

Ihan hyviä nämä valkosipulivoilla sivellyt patonginpalat olivat, etenkin juuri grillistä tulleina. Päälle oli tarkoitus kauhoa raikastukseksi tomaattisalsaa, mutta unohdin sitten itsekin siinä tohinassa koko yhdistelmäidean. Ohje on otettu kirjasta nimeltään Kaikki grillauksesta:

Valkosipuli-persilja-juustoleipä

1 hoikka ranskanleipä tai tukeva patonki (pituus 50–60 cm)
175 g huoneenlämpöistä suolatonta voita
3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
4 rkl hienonnettua tuoretta persiljaa
½ tl rouhittua mustapippuria
4 rkl vastaraastettua parmesaanijuustoa

1. Valmista grilli kolmen lämpövyöhykkeen suoraa grillausta varten ja lämmitä kuumin vyöhyke keskilämpöiseksi.
2. Leikkaa leipä vinosti pitkittäin vajaiden 1½ cm:n paksuisiksi viipaleiksi. Lado leipäviipaleet tarjottimelle tai uunipellille, jotta kuljetus grillille käy vaivattomasti.
3. Pane voi keskikokoiseen kulhoon ja hiero se vaahdoksi vispilällä tai puukauhalla. Lisää joukkoon valkosipuli, persilja, mustapippuri, parmesaaniraaste ja vatkaa, kunnes voi on kuohkeaa. Voit valmistaa maustevoin myös sähkövatkaimella tai monitoimikoneessa. Levitä valkosipulivoita leipäviipaleiden molemmille puolille lastalla tai pullasiveltimellä.
4. Kun grilli on valmis, nosta voidellut leipäviipaleet kuumalle ritilälle ja grillaa niitä molemmin puolin 1–3 minuuttia eli kunnes molemmat puolet ovat kullanruskeita. Älä irrota katsettasi grillistä hetkeksikään, sillä leipä palaa helposti. Jos leivät alkavat palaa, siirrä ne grillauspihdeillä vähemmän kuumaan kohtaan grillissä. Nosta leivät vadille ja tarjoa heti.

Muiden tuomista muonista äänestimme jauhantaperheemme yksimieliseksi suosikiksi Kurpitsamoskan Marin mahtavan maukkaat hernepiirakat, ja niitä teemmekin tässä lähiaikoina (ohjelaput ovat vielä onneksi tallella). Illan hupaisimpia ohjelmanumeroita oli muutenkin nähdä lihansyöjämiesten intoilevan tarjolla olleista kasvissapuskoista. Niin kuin nyt vaikka Satujattaren tofucurrysta.

Rosmariinin reissurapo

Helsingissä oli suorastaan harvinaisen hauskaa. Olen tehnyt viime aikoina ihan liikaa töitä, mille vastapainoksi päätin ryhtyä nyt yltiösosiaaliseksi. Ruokabloggaajien miitissä ihastuin tietenkin (tavoilleni uskollisesti) päätä pahkaa sekä kaikkiin paikalle olleisiin ihmisiin että heidän mukanaan tuomiinsa murkinoihin. Mahtavan paljon aivan uusia makuja! Muutoin nautin sekä uudempien tuttavuuksien että ikivanhojen ystävien seurasta ja tapasin tietenkin pariin otteeseen myös maailman parasta isosiskoa.

Yhtenä iltana pääsimme kyläilemään paikallisen alkuasukkaan kotiin maistelemaan pohjoisen Euroopan parasta bouillabaissea ja ihanan valkosipulista aiolia. Kyllä kelpasi pitää sadetta, kun tarjolla oli myös lehtileipää, juustoja ja tummaa suklaata. Tietääpä minne ängetä vastaisuudessakin vieraisille. (Hauskaa oli päästä näkemään myös netistä tuttu blogikeittiö.)

Ravintolakokemuksiakin ehti luonnollisesti karttua jonkin verran. Yhdessä paikassa oli älyhyvää kukkakaalikeittoa ja toisessa kerrassaan herkullista leipää, johon oli käytetty makuaineeksi muun muassa porkkanaa ja kahvia! Kolmessa Kruunussa arvoin aikani lihapullien ja läskisoosin välillä päätyen sitten ensiksi mainittuun. Seuraavalla kerralla taitaa olla pakko päästä Kosmokseen tai Eliteen, sen verran monesta suusta niitä meille kehuttiin.

Ahkerasta illanistumisesta huolimatta osa tuttavista jäi edelleen tapaamatta, mutta kyllä täältä pääsee sinne vielä toistamiseenkin, varokaapa vaan. Nyt on tosin mukava olla taas Oulussakin*). Kotikin tuntui viikon poissaolon jälkeen oikeinkin kodikkaalta.

*) Jos kohta tämä uutinen tuntui äkkiseltään melkoisen harmilliselta. Toivottavasti Qstockia ei olla vetämässä alas viinijuhlien ja valkosipuliyön tapaan.

Ruokablogimiitti

Pastanjauhajien matka Helsingin ruokablogimiittiin venähti molempaisen osalta viikon työreissuksi. Nyt on viimein palattu pesäkoloon jäsentämään muistoja ja nukkumaan univelkoja.

Reissu alkoi heti näyttävästi, kun ensimmäisenä iltana sattui pidetyn ilotulituksen SM-kilpailut. Mainio yhteensattuma varsinkin Rosmariinille - hän kun on ilotulittamisen suurfani.


Kauneimmat kiitokset Liemessä-isäntäparille ja kaikille mukanaolijoille: luottokirjeenvaihtajallemme Emmalle, Korianteri-Liinalle, mahtavilla kasvispiirakoillaan kaikki äimistyttäneelle Kurpitsamoskalle, nokkelalle Muulille, vakiohangaround Satujattarelle, hyvän tuulen sorsaripariskunnalle samoin kuin sillä sipulin ja puolen voikilon perheille, uneliaalle Annalle, energiaa pursunneelle Saaralle, kokkipossulle sekä kameraäijälle!

Ruokaa oli niin paljon, että pelkillä tähteillä olisi kivuttomasti ruokkinut hurjimmassa kasvuiässä olevan koululuokan. Kattaus myöskin hupeni sellaista kyytiä, ettei kaikista lajeista millään ehtinyt saada kuvaa, vaikka tapahtumassa kävi jotakuinkin taukoamaton kamerain nakse. Alla kuitenkin pieni otanta nautitusta ravinnosta.

Rosmariini-valkosipulipekaanit

Jonkin aikaa seurailemassani Al Dente -blogissa oli taannoin resepti näihin rosmariini-valkosipulipekaaneihin. Kuulosti niin mukavalta, että näitähän oli pakko kokeilla! Kohtuullisen pienellä vaivalla saa mukavan lisävireen napostelupähkinöihin. Tätä reseptiä voi varmaan varioida sekä mausteiden että pähkinälaatujen suhteen aika vapaasti.

Rosmariini-valkosipulipekaanit

2 rkl suolatonta voita
2 rkl hienonnettuja rosmariininlehtiä
1 rkl valkosipulijauhetta (laitoin yhden tuoreen kynnen hienonnettuna)
1/2 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria myllystä
4,8 dl (2 cups) pekaanipähkinöitä tai manteleita

Lämmitä uuni 175 C:hen. Sulata voi pannussa tai sopivassa kannussa liedellä tai mikrossa ja sekoita siihen rosmariini, valkosipuli, suola ja pippuri. Laita pähkinät kulhoon ja kaada voiseos päälle. Hötkyttele hetken aikaa niin, että pähkinät ovat kauttaaltaan voi-mausteseoksen peitossa.

Levitä pekaanit pellille leivinpaperin päälle ja paista noin 20 minuuttia. Hämmennä pähkinöitä välillä pari-kolme kertaa ja pidä niitä muutenkin tarkasti silmällä varsinkin loppuvaiheessa. Jostain syystä tällaiset pähkinänpaahtoaskareet tuntuvat ainakin meillä menevän tosi helposti pitkiksi ja paahdettavat mustiksi.

Anna pähkinöiden jäähtyä pellillä ja säilytä sitten ilmatiiviissä purkissa.

Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Sorsanpaistajasta on tullut jäätelönmaistaja, ja meikäläinenkin on ehtinyt vakavasti harkita jäätelötehtailijaksi ryhtymistä. Omatekoisessa jätskissä on vaan aina tietty viehätyksensä. Mielessäni on itänyt muun muassa ajatus salmiakkijäätelöstä (siis semmoisesta, jossa olisi kunnolla makua ja ehkä silputtua salmiakkiakin siellä seassa). Ja tuoreista mansikoista tehtyä mansikkajäätelöäkin voisi kokeilla.

Aluksi oli kuitenkin pakko päästä kokeilemaan vaahterasiirappi-saksanpähkinäjäätelöä, jolla on omassa ruokailuhistoriassani hyvinkin keskeinen merkitys. Kävimme 1990-luvun alkupuolella silloisen poikaystäväni (ja nykyisen aviomieheni) kanssa lähikaupassa jäätelöostoksilla. Minä lienen valikoinut pakastealtaasta jonkin mieleen jäämättömän mehujään, mutta armaani sijoitti rahansa Mövenpickin minipurkilliseen maple syrup & walnuttia. Tavoilleni uskollisena änkesin osingolle, ja voihan nenä, että osasi olla hyvää! Suorastaan tainnuttava kokemus. Silloin elettiin nimittäin vielä kasvisrasvajäätelöiden kulta-aikaa, eikä mistään ben&jerryseistä tai häägendazseista ollut kukaan ikinä kuullutkaan.

Sittemmin olen ehtinyt myydä sieluni italialaiselle gelateria-jäätelölle, mutta se onkin sitten jo ihan oma juttunsa. Nyt muistellaan vielä tätä:

Vaahterasiirappi-saksanpähkinäjäätelö

100 g saksanpähkinäpaloja
1 1/2 dl vaahterasiirappia
3 dl kuohukermaa
2 dl jääkaappiviileää maitotiivistettä

1. Jauha saksanpähkinäpalat rouheeksi yleiskoneessa, sauvasekoittimella tai käsin. Älä jauha niitä liian hienoiksi. Laita toistaiseksi sivuun
2. Sekoita vaahterasiirappi ja kerma hyvin. Kaada viileä maitotiiviste isoon kulhoon ja vatkaa sakeaksi, kunnes tilavuus kaksinkertaistuu. Vaahdon tulee olla niin sakeaa, että vispilästä jää nostettaessa selvä jälki. Lisää vaahterasiirappiseos maitovaahtoon ja sekoita.
3. Jos käytät jäätelökonetta, sekoita seosta käyttöohjeen mukaisesti. Lisää pähkinärouhe juuri ennen kuin jäätelö jäätyy. Vaihtoehtoisesti voit pakastaa seosta ilman kantta pakasterasiassa 1-2 tuntia tai kunnes se alkaa kovettua reunoista. Kumoa seos kulhoon ja sekoita haarukalla tai yleiskoneella tasaiseksi. Sekoita pähkinärouhe joukkoon ja laita jäätelö takaisin pakastimeen 2-3 tunniksi tai kunnes se on kovaa. Jos säilytät jäätelöä pitkään, peitä astia kannella.

Olin jäätelöstä sen verran tohkeissani, että unohdin semmoisen pikkujutun kuin laktoosi-intoleranssi. Kolmesta jätskipallerosta seurasi siis hiukkasen kivistystä ja vatsanväänteitä, mutta sepä nyt ei kamalasti haitannut. Pääasia, että jäätelö onnistui ja oli hyvää.

Monoko-maitotiiviste näytti muuten tältä (sitä löytyi lopulta Stockmannin Herkusta kookosmaitopurnukoiden naapurista ja se maistui paljaaltaan vähän samalta kuin täkäläinen juhannusjuusto):

Glaseeraus ja omenasiideri-ribsit

Vaikka illat jo pimenevät ja ainakin täällä pohjoisessa myös viilenevät, ei kannata vielä työntää grilliä talvisuojaan. Kypsennysaikoja voi joutua hieman jatkamaan tai hönkää lisäämään viileällä ja tuulisella, mutta mikään ei estä grillaamasta periaatteessa vaikka keskitalvella.

Strömsö-kirjan grillivinkeissä ylistetään glaseerausta aikaavievemmän marinoinnin vaihtoehtona. Glaze eli viimeistelykastike sivellään ohueksi kerrokseksi ruoan pintaan aivan grillauksen loppuvaiheessa, jolloin se ehtii tarttua juuri sopivasti kiinni ja tekee ruoan pinnasta paitsi maukkaan myös herkullisen kiiltävän.

Kuten useissa BBQ-kastikkeissa, tässä glazessakin on suhteellisen paljon sokeria - joskin tällä kertaa siirapin muodossa. Sokeri karamellisoituu grillin kuumuudessa ja juuri se saa aikaan niin herkullisen maun kuin ulkonäönkin. Sokeri on kuitenkin hieman oikukas ja herkkänahkainen kuumennettava. Jos tällaisen kastikkeen sivelee liian aikaisin, on vaarana, että pinta kärähtää karrelle ja maistuu ikävältä. 5-10 viimeistä minuuttia kuumalla grillillä glaseeraten syntyy hyvää ja maukasta pintaa.

Kokeilimme tätä perus-glazea entrecote-pihveille, mutta kirjan mukaan se soveltuu kaikenlaisille lihoille ja vieläpä vihanneksillekin. Glazea voi lisämaustaa esim. yrteillä, teriyaki-kastikkeella tai vaikka sitruunamehulla.

Strömsön joka paikan glaze

1 dl siirappia
1 rkl soijaa
1/2 dl olutta
1 tl tabascoa
1/2 dl BBQ-kastiketta, esim. HP

Kaikki ainekset sekoitetaan esim. ravistamalla pullossa. Kastike säilyy suljetussa pullossa jääkaapissa kohtalaisen hyvin, eli nyt kun tekee, saa kertaravistuksella glazet loppusyksyn grillauksiin.

Ribsien pintaan siveltäviä BBQ-kastikkeita voi tavallaan pitää glaseerauksen muunnelmana. Kastikkeita sivellään samaan tapaan grillauksen loppuvaiheessa maun, pinnan ja kiillon aikaansaamiseksi. Hitaassa barbecue-kypsennyksessä täksi "loppuvaiheeksi" lasketaan yleensä hieman pidempi aika, 20-30 minuuttia. Miedossa lämmössä kastike ei ehdi tässä ajassa vielä kärähtää.

Kun Makkarakaupassa lykästi ja sain usein koetun "no kun niitä ribsejä menee niin paljon" -vastauksen sijasta kaksi priimakuntoisen näköistä kylkirimpsua, päätin kokeilla Weberin omenasiiderikastiketta. Maku oli miedompi kuin aiempi Weberin ohje, mutta toisaalta myös hedelmäisempi ja raikkaampi. Possu ja omenahan ovat klassinen yhdistelmä, eikä selvästi suotta.

Omenasiiderikastike ribseille

4,8 dl (2 cups) omenasiideriä
0,6 dl (1/4 cups) hienonnettua salottia
1 rkl hienonnettua chiliä (siemenillä tai ilman, makusi mukaan)
0,6 dl (1/4 cups) ketsuppia
2 rkl valkoviinietikkaa
2 rkl tomaattipyreetä
1 rkl fariinisokeria
1/4 tl (kosher-)suolaa
1/4 tl mustapippuria myllystä

Laita siideri, salotti ja hienonnettu chili pieneen kattilaan. Jos haluat kastikkeeseen hieman enemmän puraisua, laita chilistä siemenetkin mukaan. Kuumenna kiehuvaksi ja hauduta suhteellisen kuumalla, kunnes nestettä on jäljellä enää noin puolet. Tähän menee 15-20 minuuttia, höngän asteesta riippuen.

Lisää loput ainekset, kuumenna kiehuvaksi ja ota sitten lämmöltä. Weberin ohjeen mukaan tätä kastiketta voi valella lihan päälle myös grillauksen alkuvaiheessa eikä vain ihan lopussa. Aiempaan sokerispekulaatioon pohjautuen tämän mahdollistaa todennäköisesti juuri tämän kastikkeen suhteellisen maltillinen sokeripitoisuus.

Ribsien grillaamista on puitu tarkemmin täällä ja täällä.