Hakuna matata

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut pääseväni käymään Afrikassa. Joskus pikkupoikana tein vanhempieni mukana Espanjan-matkan sivuhaarana päivän keikan lautalla Pohjois-Afrikan puolelle - eli Marokon mattokaupparannikolle - mutta sitä ei laskettane. Päätimme nyt lopettaa haikailun ja kävimme syyslomasafarilla Keniassa.

Tällä kertaa matkasimme ryhmän mukana. Oli mukavan rentouttavaa, kun kaikki oli valmiiksi mietitty ja järjestetty. Riitti, että haalasi perässään kameraa ja vesipulloa ja keskittyi nauttimaan lomasta!

Kohtaamamme afrikkalaiset olivat kautta linjan erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Hakuna matataa ("ei huolta!") kuuli jatkuvasti ja joka paikassa. Pienet ja vähän suuremmatkin vastukset - kuten safariauton tukivarren katkeaminen - hoidettiin ällistyttävän nopeasti. Jostain lähitalosta tuntui aina sopivasti löytyvän hitsausvälineet tai mitä tahansa muuta matkan jatkumiseksi tarvittua.

Ajelimme viikon verran safarihengessä pitkin Kenian luonnonpuistoja ja yövyimme niiden keskelle pystytetyissä luontohenkisissä hotelleissa. Parhaiten mieleen jäi viimeinen safariyö, jonka vietimme käytännössä hotellitasoisiksi varustelluissa teltoissa. Heräsin keskellä yötä kamalaan rapinaan, kun pikkuinen apina veti sutia pitkin teltan liukasta pressukattoa, kunnes löysi sieltä itselleen mieluisan nukkumapaikan.

Matkan varrella nähtiin pienen biologiankirjallisen verran eläimiä: kirahveja, seeproja, norsuja, leijonia, jos jonkilaisia apinoita ja antilooppeja, puhveleita, hyeenoja, gepardi sekä parvikaupalla minulle tuntemattomia lintuja. Kuulemma harvinaisin eläinbongauksemme oli hyeenakoiralauma, jonka ruokailupuuhia pääsimme seuraamaan aivan vierestä.

Lajintuntemus oli minulle kouluaikoina tuskallista. Muistan vieläkin, miten yritin itku kurkussa painaa mieleeni keskenään aivan samannäköisiä elukoita suttuisista monisteista. Ehkä siitä syystä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut eläinkunnasta - muutoin kuin lautaselle aseteltuna tai aivan geenitasolle asti purettuna. Nyt oli kuitenkin hyvinkin mielenkiintoista, kun aivan luontodokumenttien tapaista toimintaa saattoi katsella läheltä ja livenä.

Näimme, kun leijonanpoikaset harjottelivat metsästämään (pienet pahkasiat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät ja selvisivät lopulta hengissä!) ja miten hyeenat ja korppikotkat kiistelivät samasta raadosta. Savannilla eläinekologia avautui kuin itsestään: puhvelit mönkivät lampareisiin kuumuudelta suojaan ja norsut suihkuttelivat kärsällään tomua päälleen aurinkovoiteeksi ja hyttyssuojaksi. Luonnon kiertokulku, ravintoketjut ja eri eläinten tavat toimia olivat esillä kuin tarjottimella.

Ylipäänsä eläinten ruokailu- ja juomailupuuhat tuntuivat olevan kiintoisampaa seurattavaa kuin pelkkien paikallaan napottavien luontokappaleiden kiikarointi. Voi tietenkin olla, että yleinen ruokasuuntautuneisuutemme vääristi havaintoja - mutta joka tapauksessa oksia hissukseen mussuttava norsu oli aina hupaisa näky.

Luonnonpuistojen lisäksi vierailimme paikallisessa koulussa ja Maasai-kylässä. Kokenut ja leppoisa oppaamme vakuutteli kovasti, etteivät kyläläiset olleet tulleet savimajoihinsa aamubussilla turisteja varten näytille, vaan oikeasti elivät perinteistä paimentolaiselämää. Emme jääneet odottelemaan iltaa, mutta kovasti se asutulta kylältä vaikutti.

Safariosuuden jälkeen vietimme vielä pitkän viikonlopun Mombasassa kylpemässä savannin pölyt nahoistamme Intian valtameressä. Tässä kohden minulle sattui reissun suurin kämmi: hieman liian sähköjänismäisenä ihmisenä en jaksanut pitkään istua aloillani auringonvarjon alla, vaan päätin kokeilla uutta lajia ja otin surffaustunteja. Unohdin kuitenkin suurelta osin (ja osin tarkoituksella, typerää uhmakkuuttani) aurinkovoiteen, ja vaikka alla oli jo alkuviikolta kevyt pohjarusketus, tällainen enimmäkseen sisällä viihtyvä vitivalkea suomipoika paloi veden äärellä parissa tunnissa kuin soihtu!

Nyt olen jo suurelta osin luonut nahkani ja niiltä osin asiat alkavat olla ok, mutta selkä on yhä siinä kunnossa, että sattuu aina, kun päätä kääntää. No, kyllä mies kivun kärsii - mutta se häpeä! Täysin omaa tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni väheksyin auringon kuumuutta. Että kyllä minä kestän, antaa tulla vaan! No, nyt onkin sitten sitä kestettävää vielä hetkeksi.

Matkalla muuten myös syötiin, paikallista ja yleismaailmallisempaakin. Siitä lisää jatkossa! Pysykää kanavalla.

Satay-henkiset kanavartaat ja maapähkinävoikastike

Edellinen kaasugrillimme oli siitä kätevä, että se mahtui mukisematta ulko-ovesta ja oli helppo kantaa kellariin talvehtimaan. Nykyinen on juuri sen verran leveämpi, ettei sama enää onnistu purkamatta ja niinpä se onkin jo tottunut talvehtimaan hupun alla ulkosalla.

Tässä järjestelyssä on kuitenkin valopuolensakin: se mahdollistaa spontaanin grillaamisen myös perinteisen kauden ulkopuolella - nestekaasuhan kyllä pelaa vaikka pakkasella. Sen olen kuitenkin huomannut, että ajoitus on varsin keliherkkää puuhaa: vähänkin viileämmällä ja tuulisella ilmalla murkinaa on syytä grillata ihan suosiolla ohjearvoja pidempään, tai ainakin nupeista pitää vääntää evästen alle enemmän hönkää.

Ylimuulin taannoinen maapähkinävoipostaus oli pyörinyt mielessä jo pidempään ja rohkaistuin nyt kokeilemaan pähkinävoin tekoa, kun sitä tarvittiin satay-henkisiin kanavartaisiin, joita olimme päättäneet syyssäässä grillata.

Maapähkinävoin teko on lopulta hyvinkin helppoa - ja toisaalta hyvinkin haastavaa. Muulin viisautta kannattaa nimittäin kuulla ja todellakin laittaa pähkinöitä vain aika vähän kerrallaan. Myös sinnikkyyttä tarvitaan: minulta meinasi loppua usko valittuun metodiin useamman kerran. Pähkinät eivät millään meinanneet öljyyntyä, vaan tyytyivät muhentumaan paakkumaiseksi jauhoksi surruuttimen kulhon seinille. Jouduin jopa vaihtamaan urakan puolivälissä suurempaan koneeseen, kun pikkuinen sauvasekoitin ylikuumeni pähkinäurakassa.

Maapähkinävoi

maapähkinöitä (kourallisella tai parilla on hyvä aloittaa)
himpun verran suolaa

Laita pähkinät (itse laitoin ne kuorineen päivineen) tehosekoittimeen, yleiskoneeseen tms. murskaimeen ja ropsauta hyppysellinen suolaa perään. Jurmuuta pähkinöitä sinnikkäästi minuuttitolkulla nopeilla kierroksilla. Älä anna periksi, vaikka pähkinäseos kuumentuisi ja vähän höyryäisikin. Jauha ja jauha, kunnes sitkeys lopulta palkitaan ja pähkinärouhe muuttuu pehmeäksi, kermaisen kuohkeaksi ja tuoreeksi maapähkinävoiksi.

Kanavartaita varten katseltiin muutamaa ohjetta ja päädyttiin lopulta yhdistelemään Tyler Florencen ohjetta Steven Raichlenin Kaikki grillauksesta -kirjan vastaavaan.

Kanat (esim. viipaloitua rintafilettä kostutettuihin puuvartaisiin pujotettuna) voi marinoida jogurtissa, sitruunamehussa, öljyssä tms. lempiaineksissaan ja grillata normaaliin tapaan. Pöydässä niitä on sitten mukava dippailla maapähkinävoista valmistettuun kastikkeeseen.

Aasialainen maapähkinäkastike

2,4 dl maapähkinävoita
0,6 dl soijakastiketta
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 chili hienonnettuna (tai enemmän, jos tykkäät tulisesta)
2 rkl muscovado- tai fariinisokeria
ripaus mustapippuria
2 limen mehu
1,2 dl kuumaa vettä
rouhittuja maapähkinävoita koristeeksi

Yhdistä ainekset (paitsi kuuma vesi ja koristeeksi tarkoitettu pähkinärouhe) tehosekoittimessa tai yleiskoneessa. Aja sekaisin ja kaada kuumaa vettä vähitellen sekaan moottorin käydessä. Tarkkaile välillä kastikkeen koostumusta. Veden on tarkoitus ohentaa se dippailuun sopivaksi. Kaikkea vettä ei ole pakko käyttää, jos kastike ohenee vähemmälläkin mukavaksi.

Kaada kastike lopuksi kulhoon ja ripottele hieman rouhittua pähkinää päälle koristeeksi.

Hunajassa paistettu pekoni

Olin hädin tuskin ehtinyt tointua edellisen Jamie Oliver -kirjan tulosta talouteemme, kun jauhantatiimimme toinen puolisko jo pisti tilauksen menemään uudesta Jamie's Americasta. Puolen voikilon keittiössä ehätettiin kirjoittamaan viime viikonloppuna jo erinomaista postaustakin aiheesta, kannattaa käydä tutustumassa.

Tarkoitukseni on kokeilla kirjasta heti alkuun ties kuinka monta reseptiä (rustiikkinen tortillakeitto on listan kärkipäässä), mutta ihan ensimmäisenä testiin pääsi karamellisoitua pekonia sisältävä vihreä salaatti. Ja kuten arvata saattaa, tykkäsin tosissaan paljon. Ei tämä ihan talvisalaatin mittoihin yltänyt, mutta oli muuten kaikin puolin hyvä kokemus. Kasvispuolta edustivat salaatin lisäksi granaattiomena, minttu sekä klementiini. Leipäkuutiot eivät olleet tässä kuutioita vaan leivästä revittyjä paloja, jotka sitten paistettiin pannulla. Brilliant!

Kasvikset eivät olleet varsinaisia sesonkikasviksia, mutta pekoni on onneksi aina sesongissa. Pekoni käristettiin ensin pannulla normaaliin tapaan ja paistettiin sitten vielä sen jälkeen parissa ruokalusikallisessa hunajaa ja yhdessä klementiinin mehussa. Kaikkea sitä tuleekin kokeiltua.

Lisäksi salaattiin tehtiin (minä tein!) ranskalainen salaatinkastike, johon tuli tavallisten oliiviöljyn, valkoviinietikan, sinapin ja mausteiden lisäksi myös ruokalusikallinen luonnonjugurttia. Ihan hyvin onnistui sekin.

Tämä syksy on ollut ihan mahdotonta aikaa sekä kokkaamisen että bloggaamisen kannalta. En ennätä osallistua tässä(kään) kuussa ruokahaasteeseen, vaikka aihe olisi minulle mahdottoman läheinen: elokuvat ja elokuvien inspiroimat murkinat. Suunnittelutyötä olen toki tehnyt: valitsin elokuvaksi vähän aikaa sitten näkemämme Gran Torinon ja ehdin jo perehtyä alustavasti Hmong-kansan ruokakulttuuriinkin. Vietnamin*) suunnan kokkailu kiinnostaisi muutenkin kovasti (nuudelit ovat olleet meidän keittiössämme viime viikkojen aikana varsin suuressa suosiossa), mutta jospa siihen ehtisi paneutua loppuvuodesta vähän enemmän.

*) Toisaalta Top Chefin vastaavassa haasteessa Good Morning, Vietnam -elokuvasta inspiroitunut kaksikko sai omasta muonastaan negatiivista palautetta, ja toinen heistä oli sentään vietnamilaisen ruuan asiantuntija...

Syyssikermää

Täältä pesee syksyruokaa! Hurahdin kesän lopulla ruokien kuivaamiseen, ja pakkohan talven varalle oli kuivata myös satsi kotimaisia syysomenoita. Ompunviipaleet olivat vain sen verran hyviä, että ei noita talvivarastoon ihan kamalasti jäänyt.

Harmi vaan, että unohdin mansikka-aikana kokonaan mansikoiden kuivaamisen.

Toisena syysruokana esittelyyn pääsee kurpitsarisotto. Ameriikasta saa kuulemma ostaa soseutettua kurpitsaa ihan purkitettuna, mutta minä keittelin risottoa varten kurpitsasosetta tuoreesta kurpitsasta. Pilkoin kilon verran kurpitsaa palasiksi ja keittelin paloja vesitilkassa niin pitkään, että kurpitsan pystyi painelemaan sauvasekoittimella sileäksi.

Tästä tulikin mieleeni, että minulla on kurpitsasosetta nyt vaikka millä mitalla pakastimessani. Onneksi siitä voi halutessaan tehdä vaikka pastakastiketta (Rachael Ray keitteli yhdenkertaisessa Halloween-ohjelmassaan kurpitsasoseesta tavallista terveellisempää pennenvenyttäjän pastaa).

Oivallinen kurpitsarisoton ohje löytyy tietenkin täältä. Meillä risoton toteutuksesta vastasi Pippurimylly. Minun tehtäväni oli paahtaa uunissa ainoastaan satsi kurpitsasiemeniä, ja nekin tietenkin kärähtivät sopivasti. Miksi yksinkertaiset asiat ovat toisinaan niin kamalan vaikeita?

Kun edellisessä postauksessa päästiin Kulinaarimurulan reseptien kimppuun, niin jatketaan sillä linjalla edelleen. Mainostin jo aiemmin mainiota kesäkurpitsapikkelssiä, jonka kimppuun kävin heti, kun sain pikkelssiohjeen käsiini. Toteutus ei sujunut vaan ihan toivotulla tavalla: Sain kesäkurpitsat, valkosipulit ja sipulit raasteeksi ihan ongelmitta ja olin ryhtymässä keittelypuuhiin huomatessani, että väkiviinaetikkaa oli vain desin verran jäljellä.

Onneksi lähikauppa oli auki, ja sinnehän pääsee pyörällä hyvinkin sukkelasti. Onnettomuudekseni kaupan etikkahyllystä ei löytynyt yhtään perinteistä väkiviinaetikkaa vaan ainoastaan monenlaisia valmiiksi maustettuja etikoita. Voihan ärmätys. Lopulta jouduin tyytymään etikkaan, johon oli lisätty muun muassa luontaisenkaltaisia aromeita ja vaikka millä mitalla sokeria. Tilanne nyt on vaan se, että jos haluan sokerillista etikkaa, osaan lisätä sokeria (ja muitakin mausteita) sekaan ihan itsekin.

Samaa ilmiötä olen harmitellut aiemmin piimän kanssa. Miksei mistään saa ihan perinteistä kirnupiimää ilman mitään vitamiini- ja bifidofilus-lisiä? Jouduin siis tässä pikkelssissä vähentämään sokerin määrää alkuperäisestä ohjeesta ja säätämään makujen kanssa muutenkin, mutta onneksi lopputuloksesta sentään tuli oikein hyvää.

Otan ohjeen talteen vielä tännekin, koska en halua kadottaa sitä minnekään:

Kesäkurpitsapikkelssi

litra kesäkurpitsaraastetta
sipuli
2 valkosipulinkynttä
3 dl väkiviinaetikkaa
3 dl vettä
400 g sokeria
1 tl suolaa
kannellisia lasipurkkeja

Raasta kesäkurpitsa karkeaksi raasteeksi. Raasta myös valkosipulinkynnet. Leikkaa sipuli ohuiksi suikaleiksi. Mittaa etikka, vesi, sokeri ja suola tilavaan kattilaan. Kiehauta liemi. Lisää kurpitsaraaste sekä sipulit. Anna pöhistä miedolla lämmöllä, kunnes kasvikset ovat letkeitä ja läpikuultavia. Purkita pikkelsi kuumana.

Hupaisinta tässä tilanteessa oli se, että saimme kesäkurpitsaepisodin jälkeen maisteltavaksemme hunajalla maustettua väkiviinaetikkaa. Hmmmm, hyviä käyttötarkoituksia saa vapaasti ehdottaa.

Muita syysruokakokeiluita ovat olleet täytetyt sipulit, joista oli täällä juttua jo reilu vuosi sitten. Sipuleiden sisälle tuli muun muassa jauhettua lampaanlihaa, mutta en ollut ihan niin ihastunut lopputulokseen, kuin olisin alkujaan olettanut. Siksipä suosittelen teitä kokeilemaan mieluummin vaikka Jamien tapaan täytettyjä sipuleita, joihin tulee ainakin pekonia ja parmesaania.

Kaalilaatikko kavereineen

Nyt voisi viimein postata ikiaikoja sitten kokattuja syysmurkinoita, kun uudetkin aiheet painavat päälle kovaa kyytiä. Ensimmäisenä esittelyyn pääsee kaalilaatikko, joka saattaa olla yksi syksyn parhaista syötävistä. Siitä huolimatta, etten oikein edes hallitse kaalilaatikon tekemistä. Mutta on se siitä huolimatta hyvää.

Kuukausi sitten kaupasta sai ostaa tuhottoman halvalla keräkaalia (yritän nyt taivuttaa kaali-sanan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.... jos kohta pohjimmiltani tunnustan ostaneeni kuitenkin keräkaalta). Yksi kaali halusi välttämättä päästä mukaan kaalilaatikkoon.

Tiesin ainoastaan, että haluan mukaan lampaanjauhelihaa sekä siirappia, mutta muuta en sitten tiennytkään. Kaalilaatikon kostukkeeksi käytetään usein joko kermaa tai lihalientä, ja sydämeni sykähteli jostain syystä lihaliemen suuntaan. Toinen kaalilaatikkoa koskeva taistelupari taitaa löytyä riisistä ja ohrasta. Riisi on toisinaan todella hyvää (tekisin karjalanpiirakkani mieluummin riisi- kuin ohratäytteellä), mutta tällä kertaa jouduin jonkin ihme suomalaiskansallisen ruokaromantiikan valtaan ja halusin välttämättä käyttää laatikkooni ohrasuurimoita.

Lopulta huomasin, että mieltymyksiini sopiva kaalilaatikon ohje on poimittavissa suoraan Kulinaarimurulasta, joten ei muuta kuin kaalia suikaloimaan ja paistamaan sitä pannulla pienissä erissä. Siirappipurkki oli harmillisen vajaa, mutta lotrasin sitä sekaan niin paljon kuin purkista suinkin riitti. Seuraavalla kerralla siirappia voisi laittaa hieman enemmän ja lihalientä vastaavasti vähän vähemmän.

Kaalilaatikko

2 dl ohrasuurimoita
litra lihalientä
voita
kilo kaalia
siirappia
2 sipulia
400 g naudan jauhelihaa
suolaa
valkopippuria

Laita uuni lämpenemään 175-asteiseksi.
Kypsennä ohrasuurimoita puolessa litrassa lihalientä kunnes neste on haihtunut. Suurimoiden ei tarvitse olla täysin kypsiä.
Suikaloi kaali ja laiskista suikaleet voissa pannulla muutamassa erässä. Mausta siirapilla.
Paista jauheliha ja silputut sipulit voissa, mausta suolalla ja valkopippurilla.
Sekoita suurimot, kaalit, jauheliha ja sipulit keskenään. Laita seos uunivuokaan ja holauta loput lihaliemestä joukkoon. Valuttele laatikon pinnalle siirappiraitoja ja vuolaise pintaan vielä muutama voinokare. Kypsennä uunissa puolisentoista tuntia. Nauti puolukkahillon kera.

Tarkemmin ajateltuna voisin esitellä kaalilaatikon kaverit vasta huomenissa ihan ikiomassa postauksessaan. Tässä välissä voisi nimittäin keskittyä kokkailemaan vaikka vähän iltapalaa. Tarkoituksena olisi tehdä salaattia, johon tulee karamellisoitua pekonia. Kiinnostavaa!

Suuri salmiakkitesti

Syksy on tuonut mukanaan monenlaisia koettelemuksia, ja välillä ruokahalu ja kokkausinnostuskin on ollut kateissa kokonaan. Nyt kun tunnelin päässä alkaa näkyä pikkuisen valoa (ja risukasassa aurinkoa), on aika keskittyä taas vähän enemmän syömäpuoleenkin. Luvassa on siis suuri salmiakkitesti (itse ostetulla salmiakilla toteutettuna).

Olen lisäaineiden (ja maissitärkkelyksen) välttelyinnossani vältellyt myös liiallista salmiakinsyöntiä, mutta nyt oli pakko päästä maistamaan kovalla tohinalla markkinoille tuotuja Malaco Must -salmiakkeja. Testiin päätyivät kaikki kolme uutuusmakua:

-MUST Moods of Black - sekoitus salmiakkia ja lakritsia erilaisilla vivahteilla
-MUST Touch of Sea - toinen pää karkista on pehmeää ja toinen suussa sulavaa salmiakkilakritsia ripauksella merisuolaa
-MUST Dark Shots - salmiakkia lakritsijauhetäytteellä

Meri herättää melkein poikkeuksetta positiivisia mielleyhtymiä (terveisiä vaan kaikille Meri-nimisille kavereille), mistä syystä odotukset olivat suurimmat Touch of Sea -pussukan kohdalla.

Pusseista tyhjeni kuitenkin ensimmäisenä pyöreitä salmiakkeja sisältänyt Dark Shots, jotka osoittautuivat omiksi suosikeikseni. Raatimme ei ollut aivan yksimielinen, koska maisteluun osallistunut Pippurimylly piti pyörylöistä vähiten.

Omasta mielestäni kaikkein tylsin vaihtoehto olivat liikennemerkkimäiset Moods of Black -makeiset, vaikka olenkin näin vanhemmiten oppinut arvostamaan myös vähän hienovaraisempia makuja. Kokonaispisteissä Touch of Sea vei siis ehkä voiton, koska se sai yhden ykkös- ja yhden kakkossijan. Mutta itse ostaisin kuitenkin mieluummin seuraavalla kerralla vähän sähäkämpiä shotteja.

Merimielikuvien lisäksi maistelija saattoi fiilistellä ajatuksella aidosta lakritsijuuresta. Lisätietoja etsiessäni hämmästyin kuitenkin kuullessani, että lakritsin musta väri saadaan aikaan lääkehiilellä. Uuh. Lääkehiileen ei liity kovinkaan mieluisia muistoja.

Tämänhetkisiä lempikarkkejani ovat muuten Lauantaipussista tutut pitkulaiset & makeahkot automakeiset. Ne eivät takuulla ole aitoa lakritsijuurta nähneetkään, mutta siitä huolimatta sorrun niihin videonvuokrausreissulla aina silloin tällöin.

(Elokuvista tuli mieleeni, että huomenna tulee viimein Suomen ensi-iltaan elokuva nimeltään Julie&Julia, jossa keskitytään ruokabloggaamiseen! Sen voisi käydä kannatuksen vuoksi katsomassa, jos kohta trailerista taitaa ilmetä kaikki olennainen.)