Pikkujoulut Kokkeillaanilassa

Viime viikonloppuna vietettiin Kokkeillaanilassa ruokablogipikkujoulua ennätyksellisen suurella joukolla. Mukana olivat isäntäväen lisäksi Peruspöperölä, (Diplomi-)insinöörilä, Ainanälkälä, Sokerikukkasela, Kokkipottila, Ghettogourmet'la, mainiot vieraat kaukaa etelästä Uneliaksela ja Soppasilmukkala - sekä tietenkin Jauhantapajan väki.

Nyyttärityyppisellä rakenteella kun perinteisesti mentiin, nähtiin tarjolla myös ennätyksellisen runsas ruokalajien kirjo.

Alkuruokahenkiset annokset ja pikkusyötävät tarjoiltiin ensin. Niiden joukossa oli mm. piparimurulla maustettuja rieskarullia, lohi-saaristolaisleipää, poro-tuorejuusto-persikkalusikallisia sekä mangosalsalla (jossa oli mainio chili!) ja lohella täytettyjä croustades-kuppeja.

Kokkipottilan ja Soppasilmukkalan yhteistyössä nikkaroima joulunakkisiili herätti ansaittua huomiota ja toimi vielä loppuillan ruoka-aiheisen seurapelin vinkkitehtävissä.

Vähän joka välissä juotiin glögiä, kukin haluamillaan mausteutuksilla.

Uneliakselan Anna esitteli herkullisen yhdistelmän: juusto ja persimmon.

Pääruokaisammalla puolella nähtiin ainakin couscous-salaattia, Farangin tyyliin tehdyllä karamellisoidulla possulla päällystettyjä huikean hyviä leipiä, lempeää punajuurivuokaa, sieniä yrttimantelivoilla, Muonion hirveä, lohipastramia, mukavan chilistä ja tuhtia papusoppaa sekä muutamanlaista salaattia.

Jälkiruokiin siirryttäessä alkoivat kuvut olla jo sen verran pullollaan, että syöminen olisi ollut vaikeaa, elleivät tarjottavat olisi olleet niin herkullisia. Pöydässä nähtiin mm. Ainanälkälän erinomaisia, juuri oikealla tavalla suussa sitkuvia macaroneja sekä Sokerikukkaselan todella herkullinen, täyteläinen ja kaunis suklaakakku. En yleensä ole kovin kakkuihminen, mutta tämä maistui kyllä mainiosti. Ehkä syynä oli mainio tasapaino makeuden ja raikkauden välillä.

Illan hämärtyessä (no, Oulun korkeuksillahan se hämärtyi jo kauan ennen kuin kemut ehtivät alkaa) nähtiin jälleen Ghettolan jo perinteeksi muodostunut feuerzangenbowle, joka on yhtä paljon ohjelmanumero kuin maukas glögikin. Sokeritopan polttaminen Strohilla onnistui tänä vuonna erinomaisesti ja tuloksena syntynyt juoma oli maukas.

Insinööri-Pekka oli niinikään perinteilleen uskollisena taikonut jäätelökoneestaan herkullista, pehmeänmaukasta jäätelöä, josta hän viritteli täysiä vatsoja raikastamaan taidokkaat lautasannokset.

Tarte Tatin se vaan ei onnistu

Jos jokin on vaikea, niin Tarte Tatin! Sitä on yritetty useamman kerran, eikä se onnistu ihan millään. Edellisellä kerralla meni puukapustakin poikki, kun torttua yritettiin houkutella irti kumotun kattilan pohjasta takomalla tällä nyt siis jo edesmenneellä kauhalla hellävaraisesti kaikin voimin.

Puukauhauhrin vaatineesta tortusta oli kulunut jo sen verran aikaa, että toimeen uskaltauduttiin uudelleen, mutta eipä tulos ollut paljon lohdullisempi tälläkään kertaa.

Aluksi tottelin netistä etsittyä, lupaavannäköisen kuvan perusteella valittua ohjetta orjallisesti ja sulatin paistinpannulla ensin voita, minkä jälkeen ryhdyin sekoittamaan siihen sokeria. Sokeri ei liuennut eikä edes lähtenyt sulamaan millään, vaikka levyä posotti miten kuumalla. Tuloksena oli kiintoaineensa pannun pohjalle tiputtanutta ja siten tavallaan kirkastettua voita, jossa kellui ujoja sokerisaarekkeita.

Kun pannu oli kihnutettu puhtaaksi (olihan se sokeri sen verran sulanut sitten kuitenkin, että se jäähtyessään tarttui ilkeästi pannun pohjaan), googleteltiin hieman ja jatkettiin pimeää matkaa. Tällä kertaa pohjiksi otettiin Jamien ohjeistus, jossa sokeri sulatettiin ensin ja voi lisättiin vasta sitten.

Kuumensin Jamien viitoittamalla tavalla pannulle ripoteltua sokeria, jonka sekaan oli lorautettu hieman rommia. Calvadosta senkin olisi pitänyt olla, mutta kun tippaakaan juomatonta Calvadosta ei äkkihätään löytynyt, arveltiin kevyen, hedelmäisen rommin sopivan omenoille. Nyt näytti jo paljon paremmalta. Sokeri suli mukavasti ja lopuksi sekaan nokareistettu voikin tuntui sekoittuvan saumattomasti.

Paistelin omenalohkoja sokeri-voi-viinakastikkeessa hyvän tovin, välillä yhteen kertaan kääntäen, minkä jälkeen painelin päälle valmiiksi paistinpannun kokoon kaulitun piirakkataikinan ja laitoin pannun uuniin, henkeäni pidätellen: joko nyt onnistuisi?

No ei onnistunut. Kumoamisen jälkeen kakku tuli kyllä tällä kertaa ihan houkuttelematta alas, mutta repeillen ja irvistellen. Ilmeisesti sokeri-voi-seosta oli liian vähän ja voin määrä oli liian pieni? Yksi kuvauksellisehko (ja jopa melko maukas) kulma tortussa kuitenkin onnistui tällä kertaa olemaan, kuten yläkuvasta voi ymmärtää.

Ihmiset! Miten ihmeessä te Tarte Tatinin teette? Paljastakaa!

Lähiruokahypestä ja kertomuskeittiöstä (luomulammaspata portviinissä)

Lähiruokaintoilu ja aitouden korostaminen on sinkunut alkuperäisistä hyvistä tarkoitusperistään aivan villiin suuntaan. Maaseutua on ryhdytty romantisoimaan ja myymään kaupunkilaisille jonkinlaisena puhtauden ja onnen saarekkeena. Ilmeisesti on olemassa jokin henkinen tarve tai tyhjiö, jonka lautaselta löytyvän eläimen tunteminen nimeltä täyttää.

Lähiruoasta ja luomusta on tullut lifestyle-ilmiö, jolla on enää hyvin vähän tekemistä varsinaisen ruoan kanssa. Tahtoo unohtua, että maaseudun vähävaraiset ovat harjoittaneet varsin puhdasoppista lähielämäntapaa koko ikänsä: perunat on kasvatettu takapihalla, kalat kalastettu itse tai ostettu tutulta verkkomieheltä ja liha ammuttu metsästä. Yhtäkkiä tästä kaikesta on tullut kamalan coolia, kun se on paketoitu rustiikkiseen, hamppunarulla rusetoituun paperipussiin ja viety sellaisen kaupan hyllylle, johon pääsee metrolla punaiset Hai-saappaat jalassa (tai Tretornit, jos puuvene-estetiikka ei pure - mutta pureehan se).

On tietenkin tärkeää, että ruoan alkuperää ja puhtautta sekä eläinten oloja nostetaan esille. Hyvissä oloissa riittävillä ravinteilla kasvatetut kasvit ja eläimet maistuvat ainakin minun suussani paremmilta ja vivahteikkaammilta kuin maksimitehokkuudella minimiajassa myyntikuntoon tehoviljellyt lajitoverinsa. On myös huojentavaa olla ainakin siinä uskossa, että on valinnut ruoka-aineita, joissa on mahdollisimman vähän jäämiä kasvinsuojeluaineista tai raskasmetalleja.

Raaka-aineiden laadun tulisi kuitenkin olla itsestäänselvä lähtökohta, eikä siitä minusta tarvitse tehdä erikseen numeroa. Ne maaseudun vähävaraiset eivät todellakaan tee. Kaupunkien kumisaapaskansa sen sijaan tekee: he pitävät iPhonejensa avulla ympäristönsä jatkuvasti tietoisina näennäiseettisistä valinnoistaan.

Kun ravintolakokki tulee teatraalisesti salin puolelle esittelemään multaisia porkkanoita tai kertomaan, miten alkukeiton sellerit on poimittu käsin keittiömestarin enon tilalta, jonne ei pääse tietä pitkin perille, vaan kasvikset on kuljetettu kostutettuihin pellavaliinoihin käärittyinä alkuperäisessä 70-luvun Kånkenissa, ollaan menty jonkinlaisen rajan yli. Huomio on siirtynyt olennaisesta epäolennaiseen. Jos asiakas on ignorantti eikä maista eroa (tai mainittavaa eroa ei ole) - mitä väliä? Jos taas maistaa, ei mainospuheita tarvita. Varsinainen ruoka tahtoo hukkua tämän tarpeettoman näytelmän alle.

Muotiravintoloitsija vastaisi, että "Kuluttajat haluavat tietää ruoan alkuperästä." Se on silkka eufemismi. Kuluttajat haluavat showta ja viihdytystä - ja tuntea itsensä hetken ajan erityislaatuisiksi ja tärkeiksi. Kertomuskeittiö vastaa juuri tähän tarpeeseen, ei aitoon tiedonjanoon.

Kyse on lopulta aivan tavallisesta markkinoinnista: ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja tarinat vaikuttavat kokemukseen. Taustoituksen avulla tuotteesta tai palvelusta saadaan parempi kate. "Aitous" on alistettu vain yhdeksi markkinointiargumentiksi. Uutta tämä ei tietenkään ole: tarinoiden avulla on uskoteltu tavaraa todellista arvokkaammaksi iät ja ajat, mutta tässä lähiluomukouhkauksessa on jännä erikoispiirre: samat ihmiset, jotka kaikessa tiedostavuudessaan vastustavat teolliskaupallisuutta ja Coca-Colaa henkeen ja vereen, nielevät aika usein tätä aitousmarkkinointia lihakoukkuineen päivineen.

Kaikki puolivalmisteet ja eineksetkään eivät ole niin pahoja kuin nykyparadigma kertoo. Lisäksi myös ruokatehtaat ovat ryhtyneet aitousbuumin innoittamina tarjoamaan vähemmän prosessoituja vaihtoehtoja. Tärkeää olisikin käyttää tervettä järkeä ja erottaa hyvistä raaka-aineista valmistetut tuotteet sellaisista, joissa epäkelpojen lähtökohtien puutteita on paikkailtu jopa haitallisilla aineksilla.

Lähiluomuilu kääntyy itseään vastaan, jos tavallisia ihmisiä syyllistetään niin, ettei meinaa jauhoja kehdata ostaa, ellei niitä jauha itse - ja silloinkin speltistä, vaikkei se kohoa mihinkään.

On myös hyvä muistaa, että tuontiruokaa on syöty suunnilleen aina. Ruoka on liikkunut niin kauan kuin ihmisetkin - eli kauemmin kuin on oltu aloillaan viljelemässä maata. Kokonaisuutena voi olla ekologisempaa tuottaa ruokaa siellä, missä luonto on sille suotuisinta ja kuljettaa se esim. meriteitse meille tänne Suomeen kuin yrittää kitukasvattaa pohjoisessa jotain sellaista, joka täällä ei viihdy. Lähi-argumentti tai maireasti ylikorostettu aitous ei tee ruoasta automaattisesti yhtään parempaa.

Oheisen lammaspadan valmistimme paikallisen lähiluomutilan maukkaasta ja hyvissä oloissa kasvaneesta lihasta. Port- ja punaviini, oliiviöljy ja balsamico sen sijaan edustivat kaukoruokaa. Perunoiden tuotantopaikkakunnasta ei ole mitään käsitystä - kävin nappaamassa ne pikapikaa kivijalka-Tarmosta lammaspadan jo poristessa, kun unohtuivat peijoonit ostoskärrystä kaupassa, jossa suola ei ole suolaa, vaan suolankukkaa tai ruususuolaa.

Haudutettua (luomu)lammasta ja sieniä portviinissä

2 rkl oliiviöljyä
4 lampaanpotkaa luineen (yhteensä reilu kilo)
1 sipuli, puolitettuna ja ohueksi siivutettuna
5 valkosipulinkynttä, hienonnettuna
230 g herkkusieniä (esim. baby portobello)
110 g muita sieniä (esim. siitake)
1 rkl voita
1 tl sokeria
1,2 dl punaviiniä
4,8 dl portviiniä
1,2 dl balsamicoa
3,6 dl (naudan)lihalientä
2 rkl ruskeaa sokeria
2 laakerinlehteä
1 pieni puska tuoretta timjamia
1 pieni puska tuoretta rosmariinia
1 pieni puska tuoretta (lehti)persiljaa

Kuumenna öljy suurehkossa padassa (esim. valurautapata on tarkoitukseen mainio) melko kuumalla lämmöllä. Ruskista lampaanpalat joka puolelta ja laita ne sitten hetkeksi sivuun odottelemaan.

Laita pataan sipuli, valkosipuli, sienet, voi ja 1 tl sokeria. Paista, kunnes sipulit alkavat hieman ruskettua. Lisää sitten punaviini ja rapsuttele mahdolliset padan pohjaan jumittaneet sipulinpalatset mukaan keitokseen.

Nosta lämpö täysille tai melkein täysille ja keitä, kunnes viini on haihtunut miltei kokonaan.

Palauta lampaanpalat pataan, lisää portviini, balsamico, lihaliemi sekä ruskea sokeri. Sido timjami, rosmariini ja persilja nipuksi kokkauslangalla tms. välineellä ja lisää puntti pataan, samoin kuin laakerinlehdet.

Laske lämpöä ja laita kansi päälle. Hauduttele hissukseen, kunnes liha on niin pehmeää, että se irtoaa luista käytännössä itsekseen. Tähän kuluu arviolta 2,5-3 tuntia.

Tarjoa perunamuusin kanssa!