Hakuna matata

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut pääseväni käymään Afrikassa. Joskus pikkupoikana tein vanhempieni mukana Espanjan-matkan sivuhaarana päivän keikan lautalla Pohjois-Afrikan puolelle - eli Marokon mattokaupparannikolle - mutta sitä ei laskettane. Päätimme nyt lopettaa haikailun ja kävimme syyslomasafarilla Keniassa.

Tällä kertaa matkasimme ryhmän mukana. Oli mukavan rentouttavaa, kun kaikki oli valmiiksi mietitty ja järjestetty. Riitti, että haalasi perässään kameraa ja vesipulloa ja keskittyi nauttimaan lomasta!

Kohtaamamme afrikkalaiset olivat kautta linjan erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Hakuna matataa ("ei huolta!") kuuli jatkuvasti ja joka paikassa. Pienet ja vähän suuremmatkin vastukset - kuten safariauton tukivarren katkeaminen - hoidettiin ällistyttävän nopeasti. Jostain lähitalosta tuntui aina sopivasti löytyvän hitsausvälineet tai mitä tahansa muuta matkan jatkumiseksi tarvittua.

Ajelimme viikon verran safarihengessä pitkin Kenian luonnonpuistoja ja yövyimme niiden keskelle pystytetyissä luontohenkisissä hotelleissa. Parhaiten mieleen jäi viimeinen safariyö, jonka vietimme käytännössä hotellitasoisiksi varustelluissa teltoissa. Heräsin keskellä yötä kamalaan rapinaan, kun pikkuinen apina veti sutia pitkin teltan liukasta pressukattoa, kunnes löysi sieltä itselleen mieluisan nukkumapaikan.

Matkan varrella nähtiin pienen biologiankirjallisen verran eläimiä: kirahveja, seeproja, norsuja, leijonia, jos jonkilaisia apinoita ja antilooppeja, puhveleita, hyeenoja, gepardi sekä parvikaupalla minulle tuntemattomia lintuja. Kuulemma harvinaisin eläinbongauksemme oli hyeenakoiralauma, jonka ruokailupuuhia pääsimme seuraamaan aivan vierestä.

Lajintuntemus oli minulle kouluaikoina tuskallista. Muistan vieläkin, miten yritin itku kurkussa painaa mieleeni keskenään aivan samannäköisiä elukoita suttuisista monisteista. Ehkä siitä syystä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut eläinkunnasta - muutoin kuin lautaselle aseteltuna tai aivan geenitasolle asti purettuna. Nyt oli kuitenkin hyvinkin mielenkiintoista, kun aivan luontodokumenttien tapaista toimintaa saattoi katsella läheltä ja livenä.

Näimme, kun leijonanpoikaset harjottelivat metsästämään (pienet pahkasiat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät ja selvisivät lopulta hengissä!) ja miten hyeenat ja korppikotkat kiistelivät samasta raadosta. Savannilla eläinekologia avautui kuin itsestään: puhvelit mönkivät lampareisiin kuumuudelta suojaan ja norsut suihkuttelivat kärsällään tomua päälleen aurinkovoiteeksi ja hyttyssuojaksi. Luonnon kiertokulku, ravintoketjut ja eri eläinten tavat toimia olivat esillä kuin tarjottimella.

Ylipäänsä eläinten ruokailu- ja juomailupuuhat tuntuivat olevan kiintoisampaa seurattavaa kuin pelkkien paikallaan napottavien luontokappaleiden kiikarointi. Voi tietenkin olla, että yleinen ruokasuuntautuneisuutemme vääristi havaintoja - mutta joka tapauksessa oksia hissukseen mussuttava norsu oli aina hupaisa näky.

Luonnonpuistojen lisäksi vierailimme paikallisessa koulussa ja Maasai-kylässä. Kokenut ja leppoisa oppaamme vakuutteli kovasti, etteivät kyläläiset olleet tulleet savimajoihinsa aamubussilla turisteja varten näytille, vaan oikeasti elivät perinteistä paimentolaiselämää. Emme jääneet odottelemaan iltaa, mutta kovasti se asutulta kylältä vaikutti.

Safariosuuden jälkeen vietimme vielä pitkän viikonlopun Mombasassa kylpemässä savannin pölyt nahoistamme Intian valtameressä. Tässä kohden minulle sattui reissun suurin kämmi: hieman liian sähköjänismäisenä ihmisenä en jaksanut pitkään istua aloillani auringonvarjon alla, vaan päätin kokeilla uutta lajia ja otin surffaustunteja. Unohdin kuitenkin suurelta osin (ja osin tarkoituksella, typerää uhmakkuuttani) aurinkovoiteen, ja vaikka alla oli jo alkuviikolta kevyt pohjarusketus, tällainen enimmäkseen sisällä viihtyvä vitivalkea suomipoika paloi veden äärellä parissa tunnissa kuin soihtu!

Nyt olen jo suurelta osin luonut nahkani ja niiltä osin asiat alkavat olla ok, mutta selkä on yhä siinä kunnossa, että sattuu aina, kun päätä kääntää. No, kyllä mies kivun kärsii - mutta se häpeä! Täysin omaa tyhmyyttäni ja ylimielisyyttäni väheksyin auringon kuumuutta. Että kyllä minä kestän, antaa tulla vaan! No, nyt onkin sitten sitä kestettävää vielä hetkeksi.

Matkalla muuten myös syötiin, paikallista ja yleismaailmallisempaakin. Siitä lisää jatkossa! Pysykää kanavalla.