Ystävä on kuin pikkuinen ukko

Aivan ensiksi haluaisin kiittää kaikkia viime päivinä tulleista kommenteista ja esittää pahoitteluni siitä, että olemme itse vajonneet vaiteliaisuuteen. Olimme poissa paikkakunnalta (ja netin äärestä), mutta täällä ollaan taas.

Tänään olen sattuneista syistä ajatellut paljon ystäviäni ja ollut onnellinen yhden jos toisenkin tuttavani olemassaolosta. Itsehän olen ystävänä sanalla sanoen surkea. Olen aina aivan liian keskittynyt omiin asioihini ja maailman huonoin ottamaan yhteyttä ja kyselemään kuulumisia. Siitä huolimatta ympärilleni on kertynyt vuosien varrella muutamia mahtavia ihmisiä, jotka jaksavat kiskoa meikäläistä ihmisten ilmoille ja kuunnella jatkuvia jupinoitani (sekä innostua ilonaiheistani).

Meiltä on kyselty moneen otteeseen, miksi päädyimme aikanamme Pastanjauhannan perustamiseen. Syitä oli tietenkin monia, suurimpana niistä ehkä halu jakaa reseptilöydöksiä ja ruokaohjeita muidenkin asiasta kiinnostuneiden kanssa. Toki toivoin kovasti, että oman ruokablogin kautta voisi tutustua muihin samanhenkisiin syömämiehiin, joihin ei tosielämässä tulisi törmättyä luultavimmin ikinä. Ajattelin, että jossakin täytyy piileskellä muitakin ruokahörhöjä, jotka jaksavat tuumia tuntikausia, mistä jugurtista tulee paras tsatsiki tai mistä löytyisi se kaikkein kiinnostavin sipulipiirakan ohjeistus.

Blogi onkin tuonut meille nipun uusia tuttuja, joiden kanssa olen ajoittain tuntenut kovinkin suurta sielunkumppanuutta. Kukaan ei kuitenkaan periaatteessa ymmärrä ruokabloggaajaa paremmin kuin toinen ruokabloggaaja. Ystäviä ja uusia tuttavuuksia on löytynyt tietenkin myös kommenttilaatikon kävijöistä, jotka jaksavat pitää tunnelmaa yllä silloinkin, kun itse on vähän tavallista väsähtäneempi.

MonkeyFoodin yli-ihanaa Ylimuuli Mukkelista ujostelin alkuun ihan tavattomasti. Ajattelin, että kyseessä on omissa oloissaan viihtyvä mies (mistä voisi päätellä, ettei ihmisistä kannata tehdä heidän blogiensa perusteella kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä). Kaksi vuotta sitten helmikuussa Ylimuuli alkoi kuitenkin vierailla ahkerasti kommenttilaatikossamme - ja onnistui sulattamaan meikäläisen jäyhän jauhajasydämen lopulta hyvinkin vauhdikkaasti. Erityisesti seuraavasta (28.2.2007 klo 23:57 jätetystä) seesaminsiemenkommentista tulin aivan mahdottoman hyvälle tuulelle:

”Tuli vaan mieleen (näin keskellä yötä kun palasin juuri juhlista kotiin), että kun täällä on ollut puhetta vuohenjuustosalaatista, jota itsekin jumaloin, niin yksi herrrkullinen lisäviritys siihen on paahdetut seesaminsiemenet! Nämä vaativat sitten sitä hunajaa seurakseen, jota ainakin tuossa yhdessä ohjeessanne näyttää olevankin. En tiedä onko tämä ihan vanha idea mutta hyvää ajatustahan kannattaa toistella, se vaan siitä paranee ;-)”

Jep, meitsi oli myyty. Sittemmin olemme tavanneet muutamaan otteeseen ihan oikeastikin ja päässeet jakamaan ruokakokemuksia saman pöydän (ja piknik-viltin) ääreenkin. Lisäksi meillä oli onni saada Ylimuuli retkikuntineen viime kesänä vieraaksemmekin: Voiko kukaan oikeasti vastustaa ihmistä, jolla on keittokirja tyynyn vieressä unilukemisenaan? Ja toki Muuliin kannattaa tutustua muutenkin: onhan kyseessä koko ruokablogistanin nokkelin, sujuvasanaisin ja piristävin ilopilleri, jolla on joka suhteessa sydän paikallaan.

Ja mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että joskus kannattaa nähdä vähän vaivaa ja pistää itsensä likoon. Kannattaa perustaa ruokablogi (vaikkei juuri osaisikaan kokata) ja jopa uskaltautua silloin tällöin tapaamisiin ja ihmisten ilmoille (vaikka sitten ensimmäisellä kerralla jännittäisi niin paljon, että tekisi mieli paeta takaovesta tai mennä pöydän alle piiloon). Palkkana voi kuitenkin parhaimmillaan olla ihan oikeita ystäviä, joille voi tämmöisinä päivinä lähettää muutaman sydämen muotoisen ajatuksen.

(Tämä postaus oli tarkoitus laatia jo viime kuussa Mukkeliksen 30-vuotispäivän juhlistukseksi, kun en tapausta tietenkään muuten millään tavoin hoksannut huomioida.)