Lakritsia ja piparminttua

Suuret kiitokset vielä näin jälkikäteen monista kommenteistanne taannoiseen teenjuontipostaukseeni.

Minusta tuli suorastaan ällistyttävän nopeasti mallikelpoinen teenjuoja. Siitä huolimatta, ettei satunnaisesti nautittu kahvikaan ole aiheuttanut enää minkäänlaisia ongelmia (ilmeisesti närästystä aiheuttivat vain työpäivien aikana tyhjään mahaan jatkuvalla syötöllä kaadetut kupposet). Itse en ole kahvia keittänyt pääsiäisen jälkeen muistaakseni kertaakaan, mutta sukulaisten ja kavereiden luona kyläillessäni saatan ottaa joskus vaikka toisenkin kupin, jos oikein tarjotaan. Mutta kahvia ei ole tehnyt mitenkään erityisemmin mieli, mikä kummastuneena merkille pantakoon.

Teekupposessa on jotenkin niin rauhaisa ja turvaisa tunnelma (olenkohan nyt sitten kuitenkin muuttumassa teen myötä rauhallisemmaksi ihmiseksi, hmmmph).

Kiinnostavia teetuttavuuksia ovat olleet muun muassa Indian Chai sekä lakritsitee, jota en ennen kommenttejanne tiennyt olevan olemassakaan. Tilasin luottopaahtimostamme HasBeanista piparminttu-lakritsiteetä, jossa lakritsin pitäisi olla peräisin ihan oikeasta lakritsinjuuresta. (Nyt vasta muuten huomasin, että tuo lakritsi"tee" on tietenkin kofeiinitonta, kääk. Ja minä aina kahvinjuontiaikoinani naureskelin ajatukselle kofeiinittomasta kahvista.)

Olen oppinut teestä muutakin uutta. Musta tee tykkää kiehuvasta (tai ainakin lähes kiehuvasta) vedestä, mutta hennommille teelaaduille, esimerkiksi vihreälle teelle keitinvesi saa olla jossain määrin jäähtyneempää. Pekka Nihtinen kertoo Kiinalaisessa teekirjassaan (2004) veden lämpötilasta seuraavaa:

"Kiehuvan kuuma vesi ei sovi useimmille teelaaduille, ja siksi on odotettava, että kerran jo kiehahtanut vesi jäähtyy kyseiselle teelle soveliaaksi. Mustaa ja tummaa teetä varten veden tulee olla kuitenkin noin 95-98-asteista, sillä muuten näistä voimakkaista teelaaduista ei erity veteen tarpeeksi makuaineita. Sinivihreille (siis wulong-teet) teelaaduille sopivin lämpötila on hieman alempi eli 90-95 °C. Vastaavasti herkemmille hapettamattomille teelaaduille suositellaan haudutusta noin 70-80 °C vedessä, sillä liian kuuma vesi turmelisi niiden hienoimmat aromit. Tällaisten vihreiden, valkoisten ja keltaisten teelaatujen laita on usein myös niin, että mitä hienompi ja kalliimpi laatu on kyseessä, sitä alhaisemmassa lämpötilassa se tulee hauduttaa."

Samaisessa teekirjassa on kerrottu myös teen tuhatvuotisesta historiasta - siitä miten kunnioitetusta kiinalaisesta raaka-aineesta tuli nykyajan kiireiselle ihmiselle kertapakkauksiin paketoitua pussiteetä. Eniten minua jäi askarruttamaan se, että osa Britannian markkinoille aikoinaan suunnatuista teelaaduista on ilmeisesti tarkoitettu juotavaksi maidon ja sokerin kanssa, mikä saattaisi selittää joidenkin teemerkkien kitkeryyden ja voimakkuuden.

Britit ovat myös vaikuttaneet siihen, että kaupallisen teenviljelyn painopiste siirtyi aikanaan Kiinasta Intiaan, ja markkinoinnin kautta luotujen mielikuvien avulla kiinalainen tee koki 1900-luvun alussa joksikin aikaa aikamoisen arvonalennuksen. Nykyään teetä vievät ahkerimmin Sri Lanka ja Kenia, koska sekä Kiinan että Intian tuottamista teelaaduista suuri osa menee kotimaiseen kulutukseen. Kenialaiseen teehen olen törmännytkin usein kahviloiden lapputeevalikoimia tutkaillessani.

Teenviljelyn ympäristövaikutuksiakin kannattaa tietenkin pohdiskella. Teepuu ei vaadi kirjan mukaan ollenkaan niin paljon torjunta-aineita ja lannoitteita kuin vaikkapa kahvi, puuvilla ja tupakka, koska se pystyy taistelemaan omillakin keinoillaan aika hyvin tuholaisia vastaan. Viljelyalaahan se tietenkin vie muilta, vähän ruokaisammilta kasveilta.