Syksyn kirjasitaatteja

En ole hetkeen kirjannut ylös ruokasitaatteja, joten tässä vähän takautuvasti joitakin lainauksia syksyn aikana lukemistani kirjoista. Ensimmäinen on Anna Kareninasta, josta on ollut täällä blogissakin pariin otteeseen juttua:

Agafja Mihailovnan ja kokin ponnistukset hyvän päivällisen valmistamiseksi johtivatkin siihen, että istuuduttuaan pöytään nälkäiset ystävykset söivät kyllikseen voileipää, kylmää paistia ja suolasieniä, ja kun liemen aika tuli, Levin käski tuoda sen ilman piiraita, joilla kokki oli erityisesti aikonut hämmästyttää vierasta. Vaikka Stepan Arkaditš olikin tottunut toisenlaisiin päivällisiin, hän piti kaikkea erinomaisena; niin yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkoskeitto, kanapaisti vaaleine kastikkeineen ja krimiläinen valkoviinikin – kaikki oli erinomaista ja herkullista.

Seuraava lainaus on Sopan syvimmästä olemuksesta, josta oli puhetta ihan muutama päivä sitten:

Ihmisellä täytyy olla oikeus syödä sitä, mistä hänelle tulee hyvä mieli. Ja yleensäkin oikeus tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. On tietysti eri asia, jos tulee hyvä mieli siitä että seisoo parvekkeella ja ampuu eläkeläisiä konepistoolilla.

Ihmettelin joskus aikaisemmin, että minkäköhänlaista mahtaa olla ruokailla lentokoneen bisnesluokassa. Merete Mazzarellan Marraskuu-kirjassa pääsi hieman kurkistamaan aiheeseen:

He nousivat yhä pilvien halki, kun lentoemäntä toi kuumat pyyhkeet ja jakoi ruokalistat. Tuntui hyvältä. Nyt tuntui taas oikein hyvältä. Nyt tarvitsi vain ottaa kantaa siihen, mikä viini sopisi parhaiten hummerinpyrstöjen ja avokadomoussen seuraksi. Nyt saattoi laskea pöytälevyn ja odottaa, että lentoemäntä tulisi ja levittäisi sille liinan, oikean pellavaliinan. Nyt ohjaamossa oli siirrytty automaattiohjaukselle. Hän oli kerran nähnyt sen itse, kapteeni ja perämies istuivat kumpikin ja lukivat iltalehtiä, joivat kahvia tai tuoremehua ja kaivelivat kynsiään, ja kun hän oli kysynyt, missä nyt tarkalleen oltiin, he olivat näyttäneet yllättyneiltä ja sanoneet ettei heillä ollut aavistustakaan.

Tämä on Anita Shreven kirjasta Vyöryvät vedet, joka olikin oikein suositeltavaa luettavaa:

Kun Rich ja minä olemme siivonneet lasinpalaset pois, hän nostaa hummerit kattilasta, ja me kaikki istahdamme päivällispöytään syömään. Thomas, joka on juonut jopa enemmän kuin yleensä, taistelee kömpelösti hummerinsa kanssa ja pudottelee valkoisia kitiininpalasia pöydälle. Kuten arvattavissa oli, Billie menettää hummerin ruokahalunsa katsoessaan, kuinka minä rikon kuoret ja irrotan puikolla pilkullista, vaaleanpunaista lihaa. Adaline ei kasta lihanpaloja sormillaan voisulaan kuten me muut, vaan upottaa kuumaan veteen ja syö ne haarukalla. Hän syö järjestelmällisesti kaiken lihan kirkkaanpunaisesta selkäkilvestä yhtään syötäväksi kelpaavaa palaa tuhlaamatta.

Kirja nimeltään Kuun valo on edelleen kesken. Se ei vaan oikein lähtenyt etenemään. Pikaruuasta ehti olla kirjassa kuitenkin jo puhetta:

Joulupukinmuori kutsui Dylania ”kultasekseen”, laittoi hänen tilaamansa noutoaterian kahteen valkoiseen paperipussiin, kumartui sitten tiskin yli ja kiinnitti mainosnapin hänen paidanrintaansa. Napissa oli mainoslause RANSKANPERUNOITA EI KÄRPÄSIÄ ja sarjakuvasammakon vihreät, virnistävät kasvot, koska syyläisen lajin perinteisen ruokavalion vaihtaminen sellaisiin herkkuihin kuin neljänneskilon pekoni-juustohampurilaisiin oli yhtiön senhetkisen mainoskampanjan teemana.
Siinä oli taas tuo kolmisorminen hansikas: Dylan ei ymmärtänyt, miksi hänellä pitäisi olla sarjakuvasammakon tai urheilutähden – tai vaikkapa Nobel-palkinnonsaajan – hyväksyntä sille, mitä hän päivällisekseen söi. - - - - Hän piti rupikonnanvastaisen mielipiteensä omana tietonaan senkin takia, että viime aikoina hän oli huomannut ärtyvänsä liian monista vähäpätöisistä asioista. Jollei hän pitäisi varaansa, hän olisi kolmenkymmenenviiden vuoden ikään mennessä katkeroitunut huippuluokan hapannaamaksi.

Olen armoton pohjoismaisten dekkarien ystävä, ja Liza Marklund on Annika Bengtzon -kirjoineen ehdoton suosikkini. Tässä lainaus hänen vasta ilmestyneestä kirjastaan Nobelin testamentti, joka ei tosin ollut aivan yhtä loistava kuin sarjan aiemmat osat. Sitaatin ruokalajina oli perunagratiini, jota voisi itsekin joskus kokeilla:

Perunat olivat viipaleina kulhon pohjalla, Annika sammutti koneen ja kaatoi perunat uunivuokaan. Hiljaisuus kaikui huoneessa, kun hän ripotteli suolaa ja mustaapippuria, levitti pilkotut sipulit ja silputun valkosipulin perunoiden päälle, peitti perunat ja sipulit juustoraasteella ja kaatoi kerman päälle.