Wieninleike

Tätä lapsuusajan klassikkoa on pitänyt kokeilla kotikeittiössä jo pitkään. Hyvinvointi-Suomen kultakauden ravintola-aterioinnin kulmakiveen törmää yhä silloin tällöin ainakin ketjuuntuneiden työpaikkaruokaloiden perjantaipihvinä. Luin pari netistä löytynyttä reseptiä ja päädyin hyvin suoraviivaiseen toteutukseen. Puoliksi laiskuuttani ja puoliksi nettireseptien autenttisuusvakuutteluihin uskoen jätin anjovikset, kaprikset ja muun kasarikoristelun pois ja evästin leikkeitä ainoastaan sitruunalla.

Pelkistetty sitruunaversio toimi loistavasti, odotuksiani paremmin! Paitsi että pääsee vähemmällä nypöstämisellä, sitruunan raikkaus oli täydellinen pari leivityskuoren rapeudelle ja sen sisällä mehukkaaksi muhineelle lihalle. Jotenkin tuntui, että annos oli näin raikkaampi kuin tavallinen työpaikkaruokalan lounasversio. Sitruunaa kannattaa tarjota ihan reilu pala ja puristaa sen mehua leikkeen päälle pelottomin ottein.

Wieninleike

leikkeitä/lehtipihvejä (hyvin ohueksi nuijittua naudan ulkofileetä tms.)
suolaa, pippuria
vehnäjauhoa
muna tai pari
korppujauhoa

Nuiji tai nuijituta pihvit jo kaupassa ohuenohuiksi. Nykytapa näyttää olevan pakata kaupassa nuijitut kätevästi muovisiivun ympärille käärittyinä, jolloin ne saa ehjinä ja sirkeinä kotiin.

Mausta leikkeet suolalla ja pippurilla ja tee sitten leivitys: kopistele ne ensin vehnäjauhossa. Kannattaa painella leikkeitä jauholautaselle vaikka sormilla niin, että jauhoa tarttuu tasaisesti joka puolelle. Käytä lihoja sen jälkeen lautasella, jossa on kevyesti vatkattua munaa ja siirrä ne lopuksi korppujauhoon, jossa jälleen painelet ja pyörittelet niitä niin, että jauhoa on tasaisesti joka puolella.

Friteeraa leivitetyt leikkeet kuumassa öljyssä. Noudatin tässä kohden Iltalehdessä julkaistua ohjetta ja paistoin leikkeet pannulla, jonka pohjalla oli sentin-parin kerros öljyä. Kääntelin leikkeitä muutaman kerran paiston aikana niin, että ne saivat molemmille puolille ruskean värin, mutteivät ehtineet mustua karrelle. Yhteensä tähän kului ehkä jonkin verran yli viisi minuuttia.

Kuten friteeratessa yleensä, nämäkin paistokset kannattaa valuttaa liiasta öljystä talouspaperin päällä heti pannulta ottamisen jälkeen. Jos öljyä ei näin poista leikkeiden pinnalta, se imeytyy melko nopeasti leivitykseen ja pinta menettää sitä heleää rapeutta, jota siihen on tällä nimenomaisella tekniikalla haettu.

Persiljaperunat

Molemmat referenssireseptit käsittivät persiljaperunoita, joten niillä mentiin meilläkin. Viimeiset viikot olen muutenkin päätynyt valmistamaan perunat aina jokseenkin samalla kaavalla: suolaa, pippuria, yrttejä ja oliiviöljyä hölskytellään kulhossa perunoiden pintaan ja paistetaan ne sitten uunivuoassa 225-250 asteessa tunteroisen verran.

Olen varioinut niin paistolämpöä kuin paloittelutekniikkaakin erien välillä. Tämänhetkinen mieltymys on suurten ranskanpottujen kokoisissa suikaleissa ja kuumassa lämmössä (n. 250 C) - kuitenkin siten, että pyörittelen pottuja ainakin kerran kesken paiston ja lisään samalla vähän öljyä niin, etteivät päällimmäiset pääse palamaan. Näin niistä tuntuu tulevan päältä vähän rapeita ja sisältä pehmeitä - sellaisia, joita voi melko uskottavasti syödä niin haarukalla kuin sorminkin.