Kuivakakku, kaikkea sitä

En ole tehnyt kuivakakkua käsittääkseni ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta nyt kun sain lahjaksi taikinajuurta ystävänkakku Hermanniin, niin eihän sitä kehdannut jättää käyttämättäkään. Kakkuvuoatkin oli sysätty keittiön ylimmälle hyllylle kaikkein kaukaisimpaan nurkkaan, mistä voi tosissaan päätellä, ettei kuivakakun leipominen ole hetkeen ollut mielessäni kaikkein päällimmäisenä.

Syynä moiseen nihkeyteen ovat muinoin hankitut kehnot kuivakakkukokemukset. Sain 90-luvun puolivälissä ohjeen aivan ihanaan sitruunakakkuun, jota sitten tohkeissani ryhdyin leipomaan. Lopputulos oli sanalla sanoen kammottava. Kakku kohosi paistettaessa liikaa ja kärähti pahasti pinnalta, mutta jäi keskeltä kaikesta huolimatta kokonaan raa'aksi. Lisäksi kakku ei luonnollisestikaan suostunut irtoamaan vuoasta, vaan jouduin hakkaamaan siitä veitsellä suuria murkuloita, jotka sitten pakastin ja myöhemmin taisin jopa syödäkin. (Vähärahaisena opiskelijana ei auttanut olla syömistensä suhteen turhan nirso.)

Tämänkertainen kakku (tai kakut, koska minulla on kaksi pienehköä vuokaa) sen sijaan onnistui omaksi tehtailukseni varsin hyvin, jos kohta lopputuloksesta tuli aavistuksen verran liian suklainen meikäläisen makuun. Lisämakuna oli raastettua omenaa ja rouhittua pähkinää. Hoksasin olla laittamatta vuokiin tällä kertaa liikaa taikinaa ja paistamisen suoritin uunin alatasolla, niin pintakaan ei päässyt pahemmin kärähtämään. Kaiken huipuksi kakut vielä irtosivat kiltisti vuoistaan, joten taisin tällä kertaa olla leivontakeijun suosiossa. Nyt on pakastimessa paljon vierasvaraa, mikä täten kaikille tuttaville tiedoksi saatetaan. (Yleensä tarjoan yllätysvieraille pelkkää kahvia, kun vierasvara ei selvästikään ole vahvin lajini.)

Ehkäpä kokeilen vielä jolloinkin sitä sitruunakakkuakin. Tällä kertaa toivon mukaan hieman paremmalla menestyksellä kuin silloin viimeksi.