Riisipuuroa ja viskunasoppaa

Joulua odotellessa voisin julkaista täällä Pastanjauhannassakin tekstin, jonka kirjoitin viime vuonna joulun alla Kalevan Alakertaan:


Riisipuuroa ja viskunasoppaa – Oulun seudun jouluruokahistoriaa

Monelle tulee oululaisen jouluruoan historiasta mieleen Teuvo Pakkalan kirja Vaaralla sekä kuvaus 1800-luvun lopulla Oulun laitakaupungilla eläneestä Elsasta, jolla teki kovasti mieli riisipuuroa. Elsan merimiehenä työskennellyt isä oli sanonut häntä matkaan houkutelleille merimiestovereilleen, että piti miehen sentään olla yksi talvi kotonakin. Se oli ainoa joulu, jonka Elsa sai viettää isänsä kanssa, koska seuraavana kesänä isä lähti merille ja kuoli.

Joulusta jäi Elsan mieleen äidin keittämä riisipuuro. Elsasta tuntui, että jos hän saisi jouluna riisipuuroa, saisi hän samalla melkein isänsäkin takaisin. Oulun keskikaupungin ruotsinkieliset rouvat eivät vain ymmärtäneet Elsan pyrkimyksiä. He pitivät riisipuuroa köyhän pöytään liiallisena ylellisyytenä, ja Elsa joutui jäämään ilman puuroaan.

Keskikaupungin asukkaiden taholta kohdatut epäoikeudenmukaisuudet eivät onnistuneet horjuttamaan laitakaupungin köyhälistön ihailua heidän elämäntapaansa kohtaan. Laitakaupungin kodeissa paras joulu oli siellä, missä oli vara keittää riisipuuroa, mutta keskikaupungilla oli silti ”oikea joulu, kaikkein oikein”.

Köyhemmätkin lapset pystyivät etäältä ihailemaan porvariskotien joulukuusia, joihin oli ripustettu omenia, kynttilöitä ja vehnäpullaa. Jouluruokiin liittyvät vaikutteet alkoivat kulkeutua vähitellen yhteiskuntaluokalta toiselle. Vaikutteiden suunnasta kertoo viskunasoppa, johon viskuna-nimitys omaksuttiin ruotsinkielisten kuivattua luumua tarkoittavasta sanasta sviskon.


(Kuva: Jenny Nyström.)

Joulupöydän ruokalajit ovat nykynäkökulmasta ajateltuna varsin arkisia. Sen sijaan 1700-luvun Oulussa monet niistä olivat oman aikansa ylellisyyttä. Riisi ja hedelmät tulivat osaksi varakkaiden oululaisten ruokavaliota 1700-luvulla. Meren takaa tuodut tuotteet olivat 1700-luvun Euroopassa keino erottautua tavallisesta rahvaasta. Auringon kypsyttämät hedelmät olisivat olleet erityisen arvostettuja, mutta merimatka Ouluun oli sen verran pitkä, että hedelmät oli yleensä tuotava kaupunkiin kuivatussa muodossa.

Kaupasta ostetut riisiryynit toivat juhlan, vaikka ohraa olisi kasvanut lähipellolla. Myös piparkakut olivat arvokkaita niihin käytettyjen monien mausteiden takia. Arvokkaita ruokia syötiin arvokkaimmissa juhlissa, mistä syystä riisiryynipuuro, viskunasoppa ja piparkakut vakiintuivat osaksi varakkaiden oululaisten joulupöytää.

Lanttulaatikko on vanha suomalainen pitoruoka, ja rosollin raaka-ainevalikoima viittaa niin ikään siihen, että kyseessä olisi ollut perinteinen sadonkorjuuajan salaatti. Monien rosolliin tarvittavien kasvisten kasvattaminen aloitettiin kuitenkin Oulun seudulla vasta 1800-luvulla. Rosolli olikin alkuun ilmeisesti sillisalaattia, jonka höysteeksi alettiin lisätä punajuuria ja muita kasviksia.

Sillin historia yltää Suomessa katoliseen keskiaikaan asti. Joulua edelsi adventtipaasto, jolloin ei ollut lupa syödä lihaa. Suolattu silli oli Pohjois-Euroopassa köyhän kansan paastoruokaa; varakkaampi väki söi kalansa tuoreena. Suola oli arvokas tuontituote, ja suolan puutteessa kuivaaminen oli kalalle yleinen säilytystapa. Lipeäkalan valmistaminen – kalan pehmittäminen liottamalla sitä lipeävedessä – oli talviaikaan hyvä keino kuivatun kalan elvyttämiseen.

Myös kinkun historia on sidoksissa maatalouden kehitykseen. Pohjoissuomalaisia sikoja ei olisi vielä 1800-luvulla riittänyt jokaiseen joulupöytään. Sikojen määrä alkoi kasvaa vasta 1800-luvun lopulta lähtien. Syynä ei tosin ollut joulunvietto vaan Pohjois-Suomen savottatyömaat, joilla oli tarvetta rasvaiselle sianlihalle.

Samaan aikaan kun Oulun varakkain väki söi paistia ja kuumia joulutorttuja, oli monen köyhän oululaisen tyydyttävä joulunakin Hailuodon silakoihin ja leivänkannikoihin. Oulun kaupungin köyhille jaettiin muun muassa jouluaattona 1866 kuivia leipiä ja suolaisia silahkoita. Raahessa herrasväki jakoi köyhille tuomaanpäivänä leipää, lihaa ja ryynejä – mutta ei riisipuuroaineksia tai muita varsinaisia jouluruokia.



Joulunvietto ei korostunut vielä 1870-luvulla oululaisissa sanomalehdissä. Joulun alla 1879 kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomissa, miten jauhoja oli mahdollista tehdä ”paleltuneista potaateista”. 1900-lukua kohti tultaessa joulunvietto alkoi kaupallistua. Oulun Ilmoituslehdessä pelättiin vuonna 1903 joulun varsinaisen sanoman hukkuvan joulukirjallisuuden, -lehtien, -lahjojen ja -ruokien alle. Vuonna 1908 Kalevassa todettiin joulun olevan porvarillisessa maailmassa ”ylönpalttisen syömisen suuri juhla”. Seuraavana vuonna kiinnitettiin huomiota joulun aikana kaupoissa tungeksiviin väkijoukkoihin ja postivirkailijoiden työpaineisiin.

Joulun merkitystä kasvatti perhekeskeisen ajattelun korostuminen. Porvariskodeissa lujitettiin yhteenkuuluvuutta kokoontumalla jouluruuilla katetun pöydän ääreen ja laulamalla joululauluja. Tunnelmallisen joulunvieton haluttiin toistuvan samanlaisena vuodesta toiseen.

Perinteiden korostuminen näkyi erityisen hyvin 1900-luvulle tultaessa ruokailutottumusten joutuessa murrosvaiheeseen: Pakastustekniikka kehittyi, ja höyrylaivat ja rautatiet tekivät mahdolliseksi tuoretuotteiden syömisen entistä kauempana sieltä, missä ne oli kasvatettu tai pyydystetty. Tämä ei kuitenkaan joulunviettotavoissa näkynyt. Jouluperinteistä oli ehtinyt tulla tärkeitä, eikä sekahedelmäsopasta ole haluttu luopua siinäkään vaiheessa, kun tarjolla olisi jo aivan uudenlaista syötävää ylellisyyttä.