Hirvipata

Itsenäisyyspäivän ruoaksi halusimme jotain perisuomalaista, jolloin ajatukset suuntautuivat melkeinpä itsestään riistaan. Kauppahallin lihapuodissa oli riistansukuisista lajeista jäljellä enää muutamia paloja hirven ulkopaistia, joten valintakaan ei ollut vaikea. Hirveä siis!

Luin muutamia hirvipatareseptejä netistä sekä riistapataohjeita Jamien kirjoista ja sovelsin niistä jälleen jonkinlaisen koosteen. Yleensä tykkään tehdä lihapadan niin, että kaikki ainekset hukutetaan punaviiniin. Kansanuskomus kuitenkin neuvoo, ettei hirven sekaan sovi sotkea punaviiniä, vaan sellainen katsotaan hienosteluksi. Olen pohjimmiltani sitä mieltä, ettei perunakaan ole alun perin niin kovin suomalainen ruoka, eikä rajanvetoa sallittujen ja "ulkomaisten" aineksien välillä ole helppo tehdä. Päätin kaikesta huolimatta kokeilla pataa tällä kertaa pelkän veden voimalla, ja lopputulos oli ilahduttavan onnistunut! Hapon säädin kohdalleen punaviinietikalla, kun kerran viinin käytön itseltäni (pataan laiton osalta) tällä kertaa kielsin.

Hirvipata

kilo hirvenpaistia isohkoiksi paloiksi kuutioituna
paketti pekonia pienehköksi paloiteltuna
haluamasi setti keitto-/patajuureksia: porkkanaa, selleriä, lanttua tms.
rasia herkkusieniä (tai jos on metsäsieniä, niin aina vaan parempi!)
n. 1/2 dl punaviinietikkaa
suolaa, pippuria, (worcestershire-kastiketta, balsamicoa)

Ruskista pekoni pannulla tai padassa rapeaksi niin, että rasvaa irtoaa pannun pohjalle kunnon kerros. Ota sitten pekoni talteen ja ruskista muut ainekset (liha, sienet ja juurekset) vähän kerrallaan kuumalla pannulla pekonin rasvassa.

Jossain vaiheessa ruskistelua pekonista irronnut rasva tuntui loppuvan kesken, joten lisäsin pannulle köntin voita. Rasvan määrä kannattaa pitää koko ajan sellaisena, että paistaminen pysyy rasvassa ruskistamisena eikä muutu aineksista tihkuneessa nesteessä keittämiseksi.

Kun kaikki raaka-aineet on ruskistettu huolella, kaada ne pataan ja lisää sen verran vettä, että ylimmät palaset jäävät niukin naukin peittymättä. Lisää reilusti pippuria ja jonkin verran suolaa. Suolan määrä kannattaa säätää tarkemmin kohdalleen vasta haudutuksen loppuvaiheessa. Jos pyrkii optimimakuun jo tässä vaiheessa, ruoasta voi tulla turhankin suolaista, kun hauduttelu etenee ja osa nesteestä haihtuu pois.

Sen verran luistin Suomi-purismista, että lisäsin pataan vielä tujauksen worcestershire-kastiketta ja lorauksen balsamicoa. Tujaus ja loraus olivat molemmat noin ruokalusikallisen kokoisia.

Tässä ruoassa on luontaista täyteläisyyttä, joka kannattaa ottaa hallintaan hapolla. Etikkaa (tai viiniä tai balsamicoa) täytyy olla riittävästi, jotta pata ei maistu tunkkaiselta vaan pelkästään tuhdilta. Lorautin tässä vaiheessa pataan muutaman ruokalusikallisen verran punaviinietikkaa ja sysäsin sen 200-asteiseen uuniin 1,5 tunniksi. Kantta kannattaa käyttää, jottei pata haudu kuiviin.

Puolentoista tunnin kuluttua kaivoin padan nähtäville ja ryhdyin maisteluun. Suolaa, pippuria ja etenkin etikkaa kannattaa lisätä ihan rohkeasti, kunnes maku miellyttää omaa suuta. Kuten sanottu, tuhdeista aineksista rasvaa säästelemättä kasattu kokonaisuus vaatii tilkan happoa, jotta maku pysyy tasapainossa.

Maultaan säädetyn padan laitoin vielä puoleksi tunniksi takaisin uuniin. Sillä välin keitin perunoita, joiden kanssa padan söimme. Periaatteessa vastaavan lihakastikkeen voisi yhtä hyvin nauttia pastan tai pelkän leivänkin kera, mutta kun nyt kerran Suomi-uskottavuutta etäisesti tavoiteltiin, hiilihydraattivalinta oli itseoikeutetusti kuorineen keitetyt perunat eli tuppipotut.