Vielä yksi lammasjuttu

Paistoimme maanantai-iltana pääsiäisen päätteeksi pannulla vielä lampaan sisäfilettä, jota tarjoilimme (itsellemme) uunissa paistettujen yrttiperunoiden, höyrytettyjen ruusukaalien sekä keitettyjen pikkuporkkanoiden kanssa. Ja väsäsi se Pippurimylly keittiön nurkassa jotain kastikettakin, johon tuli käsitykseni mukaan ainakin punaviiniä.

Lampaanfileet ruskistetaan voissa kuumalla pannulla (valurauta on jälleen rautaa) nopeasti molemmin puolin. Tämän jälkeen lämpöä alennetaan ja lihoja haudutellaan hetki, halutun kypsyysasteen mukaan. Lampaan sisäfile on niin ohutta, että se kypsyy hyvinkin äkkiä. Tarkkana siis, jos haluat jotain muuta kuin täysin kypsää! Pehmeä, mehukas file kannattaa jättää punertavaksi, jolloin se on oikein mehevä.

Ruusukaali on maukas lampaan lisäke. Kaalit putsataan vedessä, ja poistetaan ulommat (rönttöisimmät) lehdet. Kovaa kantaa voi hieman lyhentää, mutta ei liikaa, jotteivät kaalit hajoa kokkaajan käsiin. Lisäksi kovaan päähän tehty ristikkäisviilto auttaa kuulemma lämpöä jakautumaan tasaisesti kauttaaltaan koko kasvikseen. Kattilan pohjalle laitetaan pari sormenleveyttä vettä, ja kun vesi alkaa kiehua, kipataan kaalit sekaan ja ryhdytään höyryttelemään (taikka oikeammin sanottuna ehkä höyry-keittämään). Kansi päälle, ja suurin piirtein 15 sekunnin perästä päästetään enimpiä höyryjä ulos (ja kuulemma jotain rikkiyhdisteitä, blaa blaa, mitä lienevät:), minkä jälkeen tuikataan kansi uudelleen kiinni. Valmista tulee 6-10 minuutissa. Ruusukaalit voi myös keittää (keittoaika korkeintaan viisi minuuttia) ja valella niiden päälle sen jälkeen voita tai oliiviöljyä. Myös hunajan pitäisi toimia hyvin.

Jos me jotakin osaa lampaasta emme ymmärrä, niin ne ovat kyllä lampaanselykset (vai mitäköhän ne ihmetykset mahtavatkaan olla nimeltään). Tiedättehän ne kaupan lihatiskissä lymyilevät luutikut, joiden päässä on arviolta prinssinakillisen verran syötävää? Armas mieheni (joka tosin siinä vaiheessa oli vasta poikaystäväni) erehtyi tilaamaan niitä eräässä oululaisessa ravintolassa syötäväkseen vuonna 1999, ja voi sitä karmaisevan pettymyksen määrää! Kolmen lihanokkaisen luutikun sekä yhden uuniperunan jälkeen armeijasta lomalla olleelle herralle jäi niin kammottava nälkä, että ruokailua piti täydentää vielä jälkikäteen Carrolsin hampurilaisella (silloin niitä vielä sai). Milloinkaan muulloin emme ole joutuneet turvautumaan moiseen ratkaisuun. Ehkäpä niissä selyksissäkin on oma viehätyksensä (ilmeisesti kyseessä on vallan hintava ja arvostettu herkku), joka valkenee meillekin vielä jonain päivänä. Mene ja tiedä. Tai sitten olisi pitänyt ymmärtää (ja olla riittävän varoissaan!) ottaa alku- ja jälkiruuatkin.

Saamme kuulemma tänään yhdeltä tutultamme vielä satsin samaisia fileenpätkiä (kannattaa näköjään hankkia tuttavapiirissään ruokaharrastajan maine), joten pitänee kehitellä niistä jonkinlainen annos täksikin illaksi. Taidan jättää siitä raportoimisen kuitenkin väliin - eiköhän tässä ollut lammasjuttua jo joksikin aikaa.