Friteeratut sipulirenkulat

Friteeratut sipulirenkaat ovat mainiota pikkupurtavaa. Viime sunnuntaina juhlistimme vaali-iltaa dippailemalla majoneesiin omatekoisia frittirenkuloita (mistä voinee päätellä, että postauksemme laahaavat jossain määrin jälkijunassa).


Rosmariinin ruokapäiväkirjasta: Puuha pääsi käyntiin leikkaamalla kuoritusta sipulista kunnonkokoisia renkaita. Ihan pienet siukurat eivät tässä murkinassa nimittäin menesty. Sitten pyörittelimme renkuloita taikinassa, joka oli syntynyt sekoittamalla kahden kovaksi vatkatun munanvalkuaisen joukkoon 3 dl vehnäjauhoja, 1/2 tl suolaa, 2 dl maitoa sekä 2 rkl voisulaa. Pippurimylly kuumensi kattilassa purkillisen rypsiöljyä ties-mihin-asteeseen ja aloitti friteeraamisen. Minä häippäsin keittiöstä loukkaantuneeseen käteeni vedoten, vaikka todennäköisesti olisin kyllä vetäytynyt tässä vaiheessa muutenkin taka-alalle. Friteeraaminen on nimittäin meidän perheessämme miespuolista puuhaa vähän samaan tapaan kuin grillaaminenkin. Kun se kuuma öljykattila on oikeasti vähän hui-hui ja siinä määrin tarkkaavaisuutta vaativa kapine, niin tämmöisenä turvallisuushakuisena ihmisenä jätän mielelläni sen homman muille.

En välittäisi leimautua friteerauksen sanansaattajaksi, mutta totean nyt kuitenkin, että tuossa samaisessa frittitaikinassa voi pyöritellä muunkinlaisia juttuja, esim. friteeratut mozzarellatikut ovat myös melkoista herkkua. Pippurimylly yllätti minut friteeraamalla sipulirinkuloiden joukkoon yhden tomaattirenkaan. Täytyy myöntää, etten huomannut toisistaan poikkeavissa kasvisrenkaissa minkäänlaista eroa, etenkään kun en ollut osannut moiseen ylläriin ennalta varautua. Mutta tomaatista tuli mieleeni, että noita sipulirenkaita voi dipata mainiosti myös tiheään tomaattisoosiin (tai suomeksi sanottuna tomaattisalsaan).

Pippurimyllyn kommentteja: Friteerausöljyn tulee olla paistovaiheessa riittävän kuumaa, yleensä noin 180-asteista. Tämä oli aikoinaan friteerausta opetellessa vaikeinta - meidän turvallisuuteen ja poliittiseen korrektiuteen kasvatettua sukupolveamme on peloteltu kuuman öljyn vaaroilla niin perusteellisesti, ettei hellaa meinannut uskaltaa ajella tarpeeksi kuumaksi. Perinteiset kotimaiset rypsirapsit ovat maultaan neutraaleja ja kestävät lämpöä oliiviöljyä paremmin. Rasvan ei saa kuitenkaan antaa kuumentua liiaksi, jottei se hulmahda liekkeihin, jolloin vanha kansa saisi kuitenkin hyvän sauman näyttää pitkää nenää. Oppikirjakonsti on koestaa öljyä leipäpalalla tai pisaralla frittitaikinaa. Kun testimateriaali ei painu pohjaan vaan nousee liki hetimiten pintaan ja ruskettuu viimeistään parissa-kolmessa minuutissa, öljy on käyttölämpötilassa.

Itse luotan yllättäen jälleen digitaalitekniikkaan. Kun lämpömittari näyttää 180 C, kaikki on täydellistä ja pataan voidaan nostella muutama frittitaikinassa pyöritelty mikä tahansa. Jenkit kuulemma friteeraavat jopa Mars-patukoita - siten niihin saa lisää rasvaa ja makua. Tässä vaiheessa levy voi olla melko isolla, koska ruokatarpeet jäähdyttävät öljyä. Jos mittari löytyy, kannattaa seurailla lämpötilaa ja pienentää hönkää, kun 180 astetta alkaa lähestyä. Itseään voi halutessaan huvittaa painelemalla pintaan nousevia ruokapaloja reikäkauhalla pinnan alle, jolloin paistosihinä kiihtyy hillittömäksi porinaksi. Edistääkö tämä paistoprosessia, sitä en tiedä - mutta kivaa pitää olla.

Kerralla ei kannata friteerata liian suurta erää, jottei öljyn lämpö notkahda liiaksi. Jos öljy on viileää, frittitaikina imee sitä hullun lailla ja tulos on rapsakan sijaan nihkeä ja löysä.

Järki ja silmät sanovat, milloin tavara on kypsää. Kun rapsakan ruskea pinta on saavutettu, nostellaan tuotokset hetkeksi talouspaperille, jolloin ylimääräinen rasva valuu pois eikä frittipinta nahistu niin nopeasti. Tällä yritetään siis estää ilmiötä, jonka kohtaa kun hakee pikaruokalasta pika-aterian kotiin. Hampurilainen toimii yleensä ok, mutta ranskalaisten kanssa pettymys on varma. Tuoreena niin terhakat perunat lerpahtavat matkalla impotenteiksi lössyköiksi, joissa ei meinaa edes ketsuppi pysyä.