torstaina, huhtikuuta 29, 2010

Leipä koneesta

Nyt kun elintarvikealan lakko on tyhjentänyt viime aikoina kauppojen hyllyjä, on ollut syytä muistaa, että maittava, omatekoinen leipä syntyy tarvittaessa hyvinkin kätevästi.

Myös leipäkoneen omistajalla on ollut nyt harvinainen tilaisuus onnitella itseään (vaikka minä olen meidän perheessämme yleensä se leipäkonekriittisempi osapuoli). Tätä ohjetta joku lukijamme suositteli meille jo joskus viime vuoden puolella, mutta nyt se pääsi viimein blogiin asti. Lopputulos maistui alkuun hieman kanelikorpulta, mutta suolaisen kinkun kanssa yhdistelmä oli lopulta aika veikeä:
Kaneli-rusinaleipä leipäkoneessa

2,4 dl vettä
2 rkl voita, sulatettuna tai ainakin pieneksi kuutioituna
7,2 dl vehnäjauhoa
3 rkl sokeria
1,5 tl suolaa
1 tl kanelia
2,5 tl kuivahiivaa
1,8 dl rusinoita

Mittaa ainekset tarkasti ja laita ne leipäkoneen kulhoon koneen manuaalin ohjeistamassa järjestyksessä. Meillä se on täsmälleen tuon reseptin mukainen, eli vesi pohjalle, jauhot päälle ja sekalaiset kuivat tavarat perään.
Ohjelmoimme koneen yleensä siten, että leipä valmistuu sopivasti suunnilleen herätyskellon soidessa. Tai jos rehellisiä ollaan, niin puhelin se aamuisin meillä vain arkisesti piippailee - herätyskello kuulostaa heti jotenkin juhlavalta, oikein kunnon herätykseltä! Ajastinta käytettäessä pukkaan hiivalle yleensä sormella pienen kolon jauhojen keskelle, jottei se vyöry laidoille ja joudu tekemisiin nesteen kanssa liian aikaisin. Tällöin se voisi ryhtyä omin päin lisääntymään turhan aikaisin, minkä seurauksena leipä todennäköisesti kohoaisi yli äyräiden.
Jos mahdollista, rusinat kannattaa lisätä vasta taikinan vaivaamisen loppuvaiheessa, jotteivät ne murjoudu enemmän kuin on tarpeen. Yleensä leipäkoneet piippaavat jossain vaiheessa merkiksi, että aika on sopiva rusinoiden, pähkinöiden ja vastaavien lisukkeiden annosteluun.
Meidän koneessamme on oikein automaattisella luukulla varustettu säiliö sattumille. Jos käyttää sellaista, tahmeat ainekset kuten rusinat tai kuivahedelmät kannattaa pölläyttää kevyesti jauhossa ennen annostelijaan kaatamista, jotteivät ne takerru lokeroon vaan vyöryvät kuuliaisesti taikinan sekaan, kun aika on.
Tämä leipä kannattaa tehdä "sweet"-ohjelmalla, jos koneesta sellainen löytyy. Jos ei, normaalin vaalean leivän ohjelman pitäisi kelvata senkin hyvin.
(Reseptin tarjoili Pippurimylly.)

Maakuntalehti Kalevassa varoiteltiin muuten yhtenä päivänä, että vappuherkut eli nakit ja perunasalaatti saattavat käydä elintarviketeollisuuden työsulun takia vähiin. Käytän itsekin ylisanoja ja superlatiiveja suorastaan yltiöpäisesti, mutta tosissaan: ovatko kaupan valmis einesperunasalaatti ja nakit oikeasti herkkua? Mene ja tiedä. Mutta miksi ihmeessä vappunakin pitää syödä (uuden vuoden tavoin) nakkeja? Eikö suomalaisilla ole kerta kaikkiaan muuta juhlaruokaa?

No, onhan meillä sentään tippaleivät ja sima.

(PS. Kysyin kunnianarvoiselta Google-vanhukselta mikä on herkkua?. Vastaus: vastaleivottu kotipulla, kuumailmapallolento, yksin asuminen, kuorimattomat katkaravut:D, mandariinit, rosvopaisti ja muikku.)

keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2010

Tervetuloa

Edellinen postaus poiki ideoita seuraavaan ruoka-aiheiseen tapaamiseen, joten: Toivotamme kaikki kynnelle kykenevät tervetulleiksi Pastanjauhannan 5-vuotissynttäreille Ouluun lauantaina 25.9.2010.

Varoaikaa on sen verran runsaasti, että kalentereissa on tuossa vaiheessa toivoaksemme vielä runsaasti tilaa. Odotamme siis runsasta osanottoa.

(Kuvassa Al Denten ohjeella tehty Spaghetti alla Carbonara.)

tiistaina, huhtikuuta 27, 2010

Tulkaa meille syömään

Minusta ruokavieraat ovat melkein mukavinta, mitä maailmassa on. Ja vielä hauskempaa on päästä tuttavien luokse syömään heidän tekemäänsä ruokaa. Ateria maistuu huomattavasti paremmalta, jos sen pääsee jakamaan hyvässä seurassa.

Kirjassa nimeltä Pappilan hätävara – vieraanvaraisuuden taidosta (2006) pohditaan vieraiden kutsumista seuraavaan tapaan:
”Moni valmistaa itse yksinäisyyden itselleen. Ei enää viitsitä kutsua ystäviä tai sukulaisia kylään, kun siitä näyttää olevan suurta vaivaa. Pitää siivota ja olla paikat kunnossa. Täytyy hankkia tarjottavaa, passata ja seurustella. Lopuksi on vielä siistittävä vierailun jäljet. Mikäli kuitenkin tavoittelee helppoa elämää, ei juuri saa mitään. Kunnollinen ja perinteinen vieraanvaraisuus vaatii ryhtiä ja järjestystä ja ennen kaikkea ryhtymistä ja viitsimistä. Siitä saa, kun ensin itse antaa. Sen sijaan, että surkuttelisi kaiket ajat yksinäisyyttään, voisi kutsua kylään jonkun – naapurin, tuttavan, työkaverin, ystävän tai sukulaiset – ja osoittaa vieraanvaraisuutta vaikka vain vaatimattominkin elein.”

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siinä, että ystävien tai sukulaisten kyläänkutsumisen vaiva kannattaa nähdä, koska heidän tuomansa ilo, uudet, kiinnostavat keskustelunaiheet ja virkistävä seura korvaavat ylimääräisen ahertamisen monin verroin.

Tietenkin hiukkasen ujona ihmisenä on aina hermostuttavaa ajatella, että ”mitä jos kukaan ei haluakaan tulla”. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että jos luvassa on varta vasten laadittua ruokatarjoilua ja hyvää seuraa, niin harva siitä kieltäytyy, ellei vastassa ole kerta kaikkiaan ylitsepääsemättömiä esteitä. Eikä kutsuttavan ihmisen ole pakko olla mikään sydänystävä. Minäkin kerran tutustuin töiden merkeissä yhteen ihmiseen, joka ehdotti heti ensimmäisenä päivänä, että järjestetäänkö joskus juhlat yhdessä.

Eikä sen tarjottavan sapuskankaan tarvitse olla mitenkään erityisherkullista ja ihmeellistä, kunhan se on omaan keittiöön parhaiten sopivaa ja laitettu niin huolella kuin suinkin osaa (eli on yrittänyt parastaan, vaikkei kaikki aina onnistuisikaan, nimim. kokemusta on). Me olemme viettäneet monta hauskaa iltaa esimerkiksi omatekoisen pizzan äärellä. Huomaavaisuutta vieraita kohtaan voi osoittaa monella muullakin tavoin. Mikäli ei ole mahdollista panostaa ruokaan ja viiniin, niin voi laittaa vaikka sopivaa musiikkia soimaan tai kynttilöitä palamaan.

Muutamia juttuja, jotka kannattaa ottaa huomioon:

-Kaikkein tärkeintä on tulla paikalle. Tuttavapiiriin mahtuu aina ne tietyt ihmiset, jotka peruvat tulonsa kerta toisensa jälkeen. Ja jossain vaiheessa he sitten ihmettelevät, että miksi heitä ei koskaan pyydetä mihinkään.

-Jos perut viime tingassa, niin keksi edes hyvä tekosyy.

-Kysy etukäteen, voisitko osallistua illan tarjoiluihin jollain tavalla, tuomalla esim. jälkiruokaa tai juotavaa.

-Älä murjota. Keskusteluun osallistuminen on kohteliasta, jos kohta isommassa porukassa voikin aina silloin tällöin (tai aika useinkin) iskeä ujous. Murjottaminen on siitä huolimatta nou nou.

Ohjeita isäntäväelle:

-Tämä menee nyt ehkä suomalaisuuden piikkiin, mutta on hyvä tuikata vieraille heti alkuun jotain rentouttavaa juotavaa. Alussa tunnelma voi olla vähän jäykkä, etenkin jos osa vieraista on toisilleen tuntemattomia.

-Ota kaikki vieraat tasapuolisesti huomioon. Osan vieraista saattaa tuntea paremmin kuin toiset, mutta siitä huolimatta ei kannata jumittua parhaan kaverin kanssa nurkkaan supattamaan.

-Tiedustele mahdollisista ruokarajoituksista jo ennakkoon. Aina joskus tulee tosin tästä huolimatta mokattua ja tarjottua esim. keliaakikolle caesarsalaattia.

-Ota rennosti. Kaiken ei tarvitse olla viimeisen päälle ja tip-top, eikä esimerkiksi astioita välttämättä tarvitse tiskata saman tien. Tärkeintä on nauttia hyvästä ruuasta ja (toivon mukaan) vieläkin paremmasta seurasta.

-Porukasta riippuen ruokavieraille voi keksiä jotain oheisohjelmaa, mutta usein ihmiset tykkäävät olla kaikessa rauhassa. Meillä on omakohtaista kokemusta siitä, että vieraille ei välttämättä kannata esitellä (ainakaan kovin pitkäkestoisesti) omia lomakuviaan. Kerran saimme yhden vieraamme nimittäin nukahtamaan, kun rupesimme tohkeissamme esittelemään hänelle omaa reissuvideotamme.

Mitä mieltä te muut olette? Tykkäättekö te, jos ruokailun päätteeksi tempaistaan esiin lautapeli tai aletaan laulamaan Singstaria?

maanantaina, huhtikuuta 26, 2010

Salmiakkia kakkuun

Minun vastuullani oli tehdä (edellisessä postauksessa mainitun) pastan päätteeksi jälkiruokaa, ja päädyin turkinpippurifriikin hyydykekakkuun. Minulla on pitkän linjan salmiakkifanina ollut tarkoitus testata tuota kakkua jo vaikka kuinka monen vuoden ajan, mutta nyt viimeinkin inspiroiduin.

Lopputulos ei ollut vaan ihan kamalan onnistunut. Keltaisen päällyskiilteen sisältö oli esimerkiksi 4 kpl liivatelehteä + 1 dl appelsiini- tai mangomehua, mitä heti alkuunsa pidin pikkuisen omituisena. Lopputuloksena kiillettä tulikin vain ihan olemattoman pieni kerros, jonka liivatteiden suuri määrä teki vielä kaiken lisäksi jotenkin kireäksi. Kääk. Olisi pitänyt luottaa itseensä ja lisätä mehun määrää.

Lisäksi erehdyin koristelemaan kakun vähän liian aikaisin sillä seurauksella, että turkinpippurirouhe sai jääkaapissa kuvun alla hieman nestemäisemmän olomuodon. Pohjasta tuli puolestaan liian paksu, mutta kyllähän tuota söi, kun oli siinä kuitenkin sitä salmiakkia.

Mistä tulikin mieleeni, että taannoisen Salmiakki-Finlandian voitti Malaco Must Dark Shots, joka oli viime syksynä järjestämässämme salmiakkitestissä myös oma suosikkini.

Muistan muuten kuulleeni salmiakki-sanan ensimmäistä kertaa päiväkerhon kerhotädiltä, joka oli kovasti tykästynyt mustaan makeiseen. Onhan siitä jo muutama vuosi(kymmen) vierähtänyt.

sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010

Perjantaipastaa

Sellaiset kaverit ovat aika käteviä, jotka tuovat ruokatarpeet mukanaan ja ryhtyvät perille päästyään laittamaan niistä ruokaa. Meille kävi niin muutama viikko sitten, vaikkemme olleet edes mitenkään sairaita tai kokkauskyvyttömiä.

(Vaihtoehtoisesti voi tietenkin ajatella, että kaikki eivät ehkä vaan luota kokkaustaitoihimme.)

Toki avustin kokkailussa vähän itsekin (muistan pilkkoneeni ainakin sipulia sekä noutaneeni kellarista lehtipersiljaa), ja toinen jauhaja veivasi meille jauhoista ja munista tagliatellet.
Perjantaipasta (ohje neljän vuoden takaisesta Delicious-lehdestä)

500 g tagliatellea
2 rkl oliiviöljyä
25 g suolatonta voita
450 g jonkinlaista naudanpaistia (aluperäisessä ohjeessa rump steak), suikaloituna
1 pieni sipuli, ohuina viipaleina
2 valkosipulinkynttä, hienonnettuna
1 rkl säilöttyjä viherpippureita (kannattaisi ehkä korvata kapriksilla?)
200 g herkkusieniä, viipaleina
2 dl kuivaa valkoviiniä
2 tl Dijon-sinappia
1,25 dl kuumaa liha- tai kasvislientä
1 rkl Worcestershire-kastiketta
1,5 dl kermaa
kourallinen hienonnettua tuoretta persiljaa

Kuumenna voi sekä oliiviöljy suurella paistinpannulla (lämpöä saa olla ihan reilusti) ja ruskista siinä lihaviipaleet. (Alkuperäisessä ohjeessa paisti ruskistetaan ensin kokonaisena ja suikaloidaan vasta sen jälkeen.) Siirrä syrjään.
Laita pannu uudestaan keskilämmölle, lisää sipuli ja kuullota 5 minuutin ajan. Lisää valkosipuli, viherpippurit (tai kaprikset?), sienet ja viini ja keittele vielä 2-3 minuuttia.
Lisää joukkoon sinappi, liemi, Worcestershire sekä kerma. Sekoita hyvin ja hauduttele parin minuutin ajan. Lisää lihasuikaleet (mehuineen) ja sen jälkeen vielä silputtu persilja. Toivottavasti olet jossain vaiheessa hoksannut keittää pastan valmiiksi, koska tässä vaiheessa se kannattaa kipata kastikkeen sekaan. Tarjoile heti.

lauantaina, huhtikuuta 24, 2010

Koettelemus nimeltä kastike

Tässä tulee ajantasaista postausta parhaimmillaan: söimme nimittäin pannulla paistetun kuhan kaveriksi kokkailtua hollandaisekastiketta täsmälleen vuosi takaperin, kun meillä oli syytä tavallista juhlavampaan ateriaan.

Sain vuosi sitten huhtikuussa synttärilahjaksi Essi Avellanin viinikirjan 100 parasta viiniostosta, josta sitten innoissani tutkailin sadan parhaan viinin ruokasuosituksia. Alemmassa kuvassa näkyvälle pullotteelle suositeltiin kuhaa ja hollandaisekastiketta, ja mehän sitä sitten kokeilemaan.

En muista, sopivatko ruoka ja viini jotenkin erityisen säkenöivästi yhteen keskenään, mutta sen muistan, että hollandaisen valmistaminen oli aivan yhtä hankalaa kuin yleensäkin. Nimenomaan kastikkeiden tekeminen erottaa meidät tavalliset tumpulat kotikokit oikeista ammattilaisista. Kerrankin yritimme tehdä väen vängällä béarnaisekastiketta (joka on ilmeisesti johdannainen hollandaisesta), ja luovutimme siinä vaiheessa, kun taloutemme kananmunat ja rakuuna olivat kokonaan lopussa.

Ilmankos kumpaistakin kastiketta myydään myös pussiversiona.

Tästäkin hollandaisesta jouduimme tekemään uusintaversion, kun ensimmäinen soosi juoksettui sen verran pahasti. Lopulta lisäsimme voin sulatettuna, ja sitten alkoi viimein sujumaan. Ohje on otettu hieman soveltaen kirjasta Maailman parhaat kastikkeet (siinäpä keittokirja, joka on ollut meillä sattuneista syistä aika vähällä käytöllä):
Hollandaisekastike

2 rkl valkoviinietikkaa
1 laakerinlehti
1/2 tl mustapippuria
1 rkl vettä
3 munankeltuaista
200 g suolatonta voita sulatettuna
suolaa, pippuria

Laita etikka, laakerinlehti, pippuri ja vesi pieneen kasariin ja keitä kokoon, kunnes nesteestä on jäljellä noin puolet.
Laita munankeltuaiset vesihauteeseen (eli pieneen astiaan, jonka laitat isompaan astiaan, joka on levyllä ja jonka pohjalla on muutaman sentin korkeudelta vettä kiehumassa). Siivilöi etikkaseos keltuaisten joukkoon ja sekoita tasaiseksi.
Kaada voisulaa joukkoon hitaasti, koko ajan sekoittaen. Vatkaa, kunnes seos on kiiltävää ja mukavan sakeaa. Maista ja lisäile suolaa, kunnes maku on mieleesi.

keskiviikkona, huhtikuuta 21, 2010

Keväinen ruokablogimiitti Oulussa

Viime viikonloppuna kokoonnuimme tänne Jauhantapajalle ruokabloggaajien ja oheisvaikuttajien eli vieraskynäilijöiden ja ruoanlaitosta innostuneiden ystäviemme kanssa viettämään keväisiä grillikauden avajaisia. Kuten arvata saattaa, ruokaa oli liki järjettömän paljon. Enää ei kuitenkaan oikein voi sanoa olevansa yllättynyt siitä, että lähes kaikki saatiin syödyksi - sen verran hyvin on aiemmissakin miiteissä saatu iltatuntien kuluessa eväitä mutusteltua.

Jokainen oli valmistellut yhden tai useampia ruokalajeja, eli kaikkinensa illan aikana nautittiin lähemmäs kahdenkymmenen ruokalajin ateria.

Vegemisten Nuoren Naisen ja Kaverin mukana tuli todella professionaalin näköisesti työstettyjä, ohuita ja rapsakoita crackereita erilaisilla levitteillä, salaattia homejuustokastikkeella, halloumia grilliin sekä cantuccini-tyyppisiä, kivoja ja rapeita keksejä.





Peruspöperölän Virpi, joka oli tällä kertaa saanut houkutelluksi puolisonsa mukaan syöminkeihin, toi ranskalaista tomaatti-vuohenjuustoleipää ja paprika-vuohenjuustosalaattia, poronlihapullia sekä kuohkeaa Nina Lincolnin suklaakakkua.

Leipää nautittiin sekä sellaisenaan että tuttavapariskuntamme laatiman herkullisen sinisimpukkakasarin beurre blanc -kastikkeeseen dipattuna.

Me residentit Jauhajat avasimme grillikauden alkupaloiksi tarjoilluilla pienoisjuustohampurilaisilla. Ne valmistettiin aivan tavallisten tapaan, mutta pienoiskoossa: noin viiden sentin läpimittaiset hampurilaiset olivat aivan maksimimittaisia toimittaessaan alkupalan tehtävää. Myös ylimmäisen kuvan pavlova sekä dippikastikkeena nautittu tzatziki olivat meidän tekosiamme.





Viime laskiaisen ruokariehassa jännillä pooreilla kunnostautunut, intialaiseen ruokaan retkahtanut tuttavapariskuntamme oli nyt valmistanut peruna-pähkinäsamosoita curry-dipillä, ja valmistipa samainen tiimi vielä paikan päällä näyttävän siitakerisoton, joka tarjoiltiin illan siimeksessä grillattujen, toisen tuttavapariskuntamme valmiiksi creole-tyyliin maustamien kaljatölkkikanojen kanssa.







(Diplomi-)insinööri oli valmistellut erittäin maistuvan ja tunnetusti ainakin meidän jauhajien makuun uppoavan mojitosorbetin, ja laatipa sama mies paikan päällä tuhdin, alun perin Sveitsissä omaksumansa pizzankaltaisen ruokalajin, jossa pizzan tomaattikastike oli korvattu ranskankermalla.



Illan jo hämärtyessä ammennettiin jo ennalta täysiin vatsoihin vielä vuoallinen vieraskynäilijämme Bronxin aiemminkin erinomaisiksi todettuja valkosipuliperunoita. Mies valmistaa ruokalajin kerrostamalla ohueksi viipaloituja perunoita huolellisesti valkosipulin, suolan ja pippurin kanssa. Lopuksi keko valellaan runsaalla määrällä kermaa ja gratinoidaan juustolla.

Jossain vaiheessa jälkiruokailua nautittimme raikastavat mojitot, jotta vatsaan saatiin tilaa Virpin suklaakakulle. Kuten jouluisesta lusikasta voi nokkela lukija päätellä, loppuillasta oli jälleen käytössä liki koko taloutemme astia-arsenaali. Jäätkin olivat mallia "kapea, mahtuu juomapullon suusta", kun perinteisemmistä oli puutos.

torstaina, huhtikuuta 15, 2010

Kahvinjuojasta teetytöksi?

Minä olen päättänyt lopettaa kahvinjuonnin. Tai ehkä lopettaminen on liian voimakas sana, koska aion edelleen käydä kahvilla kavereiden kanssa ja ottaa kyläpaikoissa kahvia kuppiini, jos semmoista vaan jossakin on tarjolla. Mutta ihan vaan itselleni en aio enää kahvia valmistaa.

Kahvista luopuminen on kyllä aikamoinen harmin paikka. Aamulla on ollut niin mukava keittää pienellä pressopannulla Breakfast Bombia, juoda sitä sitten punaisesta hiutalemukista ja suunnitella pikkuhiljaa päivän työhommia. Vaikka musta kahvi on ihanaa, se on jo jonkin aikaa nostanut minulle kurkkuun ikävän palan tunteen, jota tekisi mieli olla koko ajan kakistelemassa pois. Toisin sanoen olen ilmeisesti kärsinyt tietämättäni närästyksestä.

Teestä vastaavanlaista tunnetta ei tule, joten olen nyt sitten siirtynyt päätoimiseksi teenjuojaksi.

Tee on onneksi sekin oikein hyvä juoma, joka kahvista poiketen on vielä hellivää ja rauhoittavaa. Jotenkin olen vaan aina mieltänyt teen juomisen vastaavasti vähän rauhallisempien ihmisten puuhaksi. Semmoisten, jotka eivät koko ajan polta kynttiläänsä molemmista päistä ja menevät aina aikaisin nukkumaan.

Olenhan minä juonut teetä vaihtelevasti ennenkin (ja itse asiassa aloitin kahvin juonnin vasta aikuisena). Mieleenpainuneimpia teekokemuksia matkan varrelta on ollut turkkilainen omenatee (se oli joskus 15 vuotta sitten kova sana) sekä vuosi sitten Kiinasta tuotu pu erh -tee, joka maistui vähän samalta kuin navetta haisee. Minttutee on myös hyvää, ja lisäksi juon iltajuomana toisinaan kofeiinitonta teetä, mikä kuulostaa kyllä nyt ihan ennätyskiltiltä (pitäisiköhän laatia jokin vähän paheellisempi postaus vastapainoksi?).

***
Kertokaahan, te rauhalliset(?) ja valaistuneet teenjuojat, hyviä vinkkejä teekupillisen äärelle. Mikä on teidän suosikkiteetänne? Minä tykkäsin joskus muinoin Twiningsin Lady Gray -teestä, mutta nyt en ole maistanut sitä aikoihin. Saakohan sitä enää edes kaupoista.

Entä onko kukaan onnistunut muuttumaan vannoutuneesta kahvinjuojasta suureksi teen ystäväksi?

keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010

Lisää leipää: Sloppy Joe

Epicuriouksesta tarttui mukaani toinenkin leipäohje, amerikkalainen Sloppy Joe, jota olen kokannut joskus aikaisemminkin, mutta en silloin tainnut pistää reseptiä tänne blogiin.

Sloppy Joen ideana on ilmeisesti olla vähän sotkuista syötävää; eli odotettavissa on, että runsas lihakastike ryöppyää sämpylän välistä suoraan syliin. Minä roiskin kastiketta vaatteilleni jo maisteluvaiheessa (maistelen aina hellalla kiehuvia tomaattikastikkeita ainakin kahteenkymmeneen otteeseen), joten pääsin syömätouhuihin täysin puhtaalla paidalla.

Tämä soosi puhutteli makunystyröitäni jotenkin ihan erityisesti. Vaikka mikäpä tässä ei puhuttelisi: jos ruokaan tulee ohjeen mukaan kuusi valkosipulinkynttä ja tomaattia vaikka kuinka monessa muodossa, niin ei kai muuta kuin kokkaamaan vaan. Ja kerrankin (KERRANKIN!) sain tulisuuden melkein kohdilleen. Melkein siinä mielessä, että leivän välissä kastike maistui heti vähän miedommalta, eli seuraavalla kerralla himpun verran lisää chiliä sekaan. Ehkä alkuperäiseen ohjeeseen sisältyvä jalapeño on vähän tujumpaa tavaraa kaupan pitkulaisiin thai-chileihin verrattuna.
Sotku-Joe

2 rkl oliiviöljyä
2 sipulia, hienonnettuna
4 sellerinvartta, kuutioituna (itse laitoin vain kolme, kun olivat niin paksuja)
1 chilipalko (jalapeñoa), viipaloituna
1 vihreä paprika, viipaloituna
6 valkosipulinkynttä, murskattuna
vajaa kilo jauhelihaa (minulla oli näköjään vain puolet tästä, mutta kaikkia muita aineksia ohjeistettu määrä)
suolaa, pippuria
2,4 dl tomaattimurskaa
3 rkl tomaattipyrettä
1,2 dl ketsuppia
1 tl Tabascoa
2 tl Worcestershire-kastiketta

6 paahdettua (hampurilais)sämpylää

Kuumenna öljy suurella paistinpannulla. Lisää pannulle hienonnettu sipuli, selleri, jalapeño ja vihreä paprika. Keittele keskilämmöllä niin pitkään, että kasvikset pehmenevät. Lisää valkosipuli ja keittele vielä 3-4 minuutin ajan.
Lisää lämpöä ja kippaa jauheliha pannulle. Anna sen ruskistua samalla hämmennellen (n. 10 minuuttia). Mausta suolalla ja pippurilla.
Vähennä lämpöä (keskilämpöön) ja lisää pannulle tomaattimurska, -pyre, ketsuppi, Tabasco, sekä Worcestershire. Keittele välillä sekoitellen niin pitkään, että enimmät nesteet ovat haihtuneet (mielellään vähintään puolisen tuntia). Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoa sämpylän välissä.

Minä en katsonut lopullista haudutusaikaa kellosta ollenkaan, kun odottelin kastikkeen kanssa siippaani syömään. Terveisin pikkuvaimo Pohjanmaalta (hups, typotin ensin, että oikkuvaimo... pieni freudilainen lipsahdus).

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Puuttuvat perinnetomaatit

En pidä itseäni kovinkaan kateellisena ihmisenä, mutta joitakin asioita sitä kadehtii siitä huolimatta. Pohjoinen on minulle ilmansuuntana hyvinkin ominainen, mutta siitä huolimatta kadehdin esimerkiksi etelämpänä asuvien ihmisten pitempää kesää ja pihalla kasvavia luumupuita.

Lisäksi kadehdin ulkomaan ihmisiltä alkuvoimaisia perinnetomaatteja (heirloom tomatoes), joita olen tosin päässyt tähän saakka näkemään vain kuvissa ja amerikkalaisissa ruokaohjelmissa (kuten nyt vaikka maailman mielenkiintoisimmassa tosi-tv:ssä eli Top Chefissä).

iPuhelin on siinäkin mielessä kätevä vekotin, että siihen saa halutessaan vaikka minkälaisia ruokasovelluksia. Esimerkiksi Epicuriouksella on omansa. Minä testasin yhtenä iltana Epicuriouksen iPhone-reseptihakua ehdoilla American+bread+spring, ja sain tulokseksi tornileivät, joihin tuli ohjeen mukaan muun muassa pekonia, perinnetomaattia, sipulia sekä sinihomejuustoa. Ei yhtään hullummat raaka-aineet. Paitsi että perinnetomaattien puutteessa oli tietenkin hakeuduttava tavallisen tomaattitiskin ääreen.
Tornitetut tomaattileivät

6 viipaletta vaaleaa sandwich-leipää
reilu sata grammaa pekonia
6 rkl oliiviöljyä
reilu puoli desiä hienonnettua salottisipulia
3 rkl sherryviinietikkaa
suolaa, pippuria
4 keskikokoista perinnetomaattia (vajaa kilo), viipaloituna
30 tuoretta basilikanlehteä
n. 50 g sinihomejuustoa, murusteltuna

Leikkaa leivät pyörylöiksi esim. ympyrämuotin avulla.
Paista pekoni rapeaksi keskilämmöllä, siirrä sitten talouspaperien päälle valumaan. Kaada ylimääräiset rasvat pois pannulta pienempään astiaan.
Lorauta pannulle 1,5 rkl oliiviöljyä ja paista keskilämmöllä kolme leipää molemmilta puolilta (aikaa tähän menee suurin piirtein 3 minuuttia yhteensä). Siirrä leivät sivuun ja mausta suolalla ja pippurilla. Paahda loput kolme leipäpalaa samassa määrässä öljyä.
Paista hienonnettuja salotteja 2 ruokalusikallisessa pekoninrasvaa ja 3 ruokalusikallisessa öljyä (esim. kastikepannulla) kohtuumiedolla lämmöllä sekoitellen, noin kahden minuutin ajan. Lisää etikka ja vispaa suurin piirtein minuutin ajan, niin että saat aikaan kastikemaisemman lopputuloksen. Mausta suolalla ja pippurilla, pidä lämpimänä (jos kastike ehtii jäähtyä, sen voi vielä lämmittää ennen tarjoilua uudestaan).
Silppua pekoni. Järjestele leivät lautaselle (esim. alkupalatarkoituksiin yksi leipä yhdelle lautaselle) ja kerrosta niille tomaatteja siten, että viipaleiden väliin tulee aina basilikaa ja pekonimurua. Ripottele juustoa ja basilikaa vielä tomaattien päälle ja ympärille ja lusikoi vielä salottisekoitusta päälle. Mausta halutessasi vielä suolalla ja pippurilla.

Minulla oli tomaattia tätä ohjetta varten liian vähän (kaikkea sitä), joten tornista ei tullut yhtä massiivinen kuin olisi ollut tarkoituksena. Sinihomejuuston voisin korvata seuraavalla kerralla kenties fetalla (yleisvaikutelma olisi siten raikkaampi), jos kohta kanssa-asukkaani ylisti makuyhdistelmää tälläkin tavalla. Ehkä tämä oli pekoneineen sitten jonkinsorttista luolamiesruokaa.

--
Iik. Tämä postaus kävisi harmillisella tavalla malliesimerkiksi Stuff White People Like -meininkiin. Kukapa meistä massayksilöistä ei haluaisi matkustaa Japaniin tai paeta välillä telttaretkelle pakoon urbaania nykymaailmaa? Lisäksi aika moni taitaa joogata, katsella Mad Meniä ja järjestää kotonaan taianomaisia päivälliskutsuja. Aika ainutlaatuista (not!).

torstaina, huhtikuuta 08, 2010

Luxor (ja juustokuminainen jälkimaku)

Minulla oli lapsena hyvinkin monenlaisia toiveammatteja. Toisinaan halusin kovasti puutarhuriksi (ja haluaisin edelleenkin, elleivät taitoni rajoittuisi muutaman huonekasvin hengissä pitämiseen) ja toisinaan sitten taas muinaistutkijaksi, kuten nyt vaikka hieroglyfejä tulkitsevaksi egyptologiksi.

Pitkällisen Egypti-kiinnostukseni takia on omituista, etten ole käynyt koskaan Egyptissä. Ennen kuin nyt. Talviloman matkakohteeksi valikoitui Egyptin Luxor, joka tarjoaa muinaisuudesta kiinnostuneelle matkailijalle harvinaisen paljon kiinnostavaa nähtävää. Pyramideja paikkakunnalla ei ole, mutta muinaisen Theban temppelit ja faaraoiden hautakammiot tarjoavat nykyturistille joka tapauksessa tavallista enemmän töllisteltävää.

Tämä kuva on naisfaarao Hatshepsutin temppelistä:

Pakollisena käyntikohteena oli tietenkin upea Kuninkaiden laakso, jossa kävimme moikkaamassa hiukkasen kuivahtanutta Tutankhamonia (ei vaan, ihan virkeältä se näytti yli 3000 vuotta vanhaksi hepuksi – ihan kuin olisi vaan nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa aurinkoon). Pian hautakammiossa vierailemisen jälkeen päälleni iski tietenkin faaraon kirous (joka ei ollut tällä kertaa mitään lievää turistiripulia vaan luullakseni ihan kunnon ruokamyrkytys).

No, pieni nestepaasto olikin paikallaan ennen pääsiäistä, joten tulipa vietettyä sitten kunnon puhdistautumisharjoituksia. Säästän teidät tarkemmalta tautikuvaukselta, mutta sen verran on pakko sanoa, että ruokailemisesta tuli melkein koko loppulomaksi hyvinkin ankea kokemus, kun menetin hetkeksi koko ruokahaluni ja jostain syystä jopa makuaistini. Meikäläisen mittakaavassa on täysin käsittämätöntä, että jo pelkkä ruuan tuoksu (tai tässä tapauksessa haju) pystyy aiheuttamaan pahoinvointia.

Egyptiläisestä ruokakulttuurista kirjoittaminen on muutenkin hieman kinkkistä, koska monet annokset ovat meikäläiselle ajatustasolla tutumpia joko Lähi-idästä tai muista pohjoisen Afrikan maista. Marokkolaiseksi mieltämäni tagine tuli vastaan ruokalistojen egyptiläisissä osioissa (kuvassa taginen seurana on riisiä, jota syödään Egyptissä yllättävän paljon), ja ohuen leipälätyn välissä tarjottu pikaruoka shwarma tuo mieleeni muun muassa Turkin ja Libanonin. Ja Kreikkakin muistui maan ruokatarjonnan äärellä mieleeni muutamaan otteeseen.

Luxorin tienoilla näytettiin viljelevän aika paljon banaania ja sokeriruokoa (sokeriruokopeltojen kulotusten takia ilma haisikin ajoittain aikamoisen savuiselta). Sokeria egyptiläiset kuulemma syövätkin (esim. teehen pannaan reilusti sokeria ja makeat leivonnaiset maistuvat). Minä sain erään kerran juodakseni sokeriruo’osta tehtyä mehua, ja armas aviopuolisoni osti Suomeen tuliaiseksi paikallista sokeriruokorommia (muita ruokaan tai juomaan liittyviä tuliaisia ei tuotu ollenkaan; paitsi että yhden alabasterista tehdyn kynttiläkipon valossa voisi kenties koittaa ruokaillakin?):

Myös egyptiläistä viiniä (Obelisk jäi merkkinä mieleen) sekä paikallisia oluita (Sakaraa ja Stellaa, joista viimeksi mainitulla ei ole käsittääkseni mitään tekemistä belgialaisen kaimansa kanssa) tuli maisteltua jossain määrin. Islamin uskon vuoksi alkoholia ei saa läheskään kaikista paikallisten omistamista ravintoloista (eikä myöskään sianlihaa näy ruokalistoilla ollenkaan), ja Egyptissä olut- ja viiniteollisuus onkin ilmeisesti pitkälle koptilaiskristittyjen käsissä. Muslimit näyttivät viettävän aikaansa ennen kaikkea teekupin ja vesipiipun eli shishan äärellä.

Juomista vielä sen verran, että sikäläisistä mehuista jäi mieleeni mainionmakuinen karkade, joka on ilmeisesti tehty kiinanruusun (hibiscus rosa-sinensis) terälehdistä. Minullakin on kiinanruusu täällä kotona, mutta se ei kyllä kuki koskaan, joten en voi koettaa vastaavanlaisen juoman valmistamista omatoimisesti.

Tässä välipalaksi lihavartaan makuisia perunalastuja (taustapussin makuyhdistelmänä pähkinöissäkin suosittu chili-lime):

Viikon (ja kenties koko vuodenkin?) mieleenpainuvinta ruokaa saimme Snobs-nimisessä ravintolassa, jossa söimme huikean egyptiläisen mezze-aterian huuhdottuna alas alkoholittomalla Birell-oluella ja kivennäisvedellä. Ateria tuotiin eteemme suurella pyöreällä tarjottimella, ja itse tarjoilu tapahtui rummunsoiton ja laulamisen säestyksellä.

Me olimme sulkeutuneina suomalaisina tietenkin täysin häkeltyneitä, kun ravintolan perältä alkoi kuulua soittoa (ajattelin, että jollakin kanta-asiakkaalla taitaa olla syntymäpäivä) – ja etenkin, kun soittava seurue eteni vakaasti meidän pöytäämme ja jäi vielä pöydän viereenkin hetkeksi laulamaan. Pieni häkeltyminen kannatti, sillä näyttävän tarjoilun päätteeksi pöytään saatu ruoka oli suorastaan huippuhyvää.



Egyptiläiset syövät lihansa mielellään varrastettuna kebab-lihana, mutta voi kauhistus, kuinka sitkeää semmoinen liha saattaa pahimmillaan ollakaan (jauheliha-kofta oli yleensä helpommin nieltävää). Snobsissa ei sitkausongelmaa ollut ollenkaan, sillä sekä liha- että kalavartaat suorastaan sulivat suuhun (kala Luxoriin tuntui tulevan usein esim. Punaiseltamereltä).

Dipit olivat myös hyviä. Tarjolla oli ainakin jonkinlaista tahinia, hummusta ja tsatsikia.

Paikallinen pehmeä fetajuusto(hko) oli oikein herkullista, ja sitä sisältyi muistaakseni myös tuohon mezze-luetteloon. Kevätkäärylemäiset rullat olivat egyptiläisen ruuan yhteydessä hienoinen yllätys, mutta maistuivat meille oikein hyvin. Marinoidut ravut olivat vähän mitäänsanomattomia; olisimme molemmat kaivanneet niihin lisää poltetta, mutta egyptiläiset eivät ilmeisesti itse pidä ylettömän tulisesta ruuasta. Myös maksaa oli tarjolla jossain muodossa, ja sitä kuulemma näkyi yleisesti monien muidenkin ravintoloiden listoilla.

Kasvisruuat olivat siitä huolimatta kaikkein parhaita. Öljyiset munakoisoviipaleet olivat todella makoisia, samaten jonkinlaiset vihreät kasvispihvit, joiden raaka-aineista minulla ei ole sen kummempaa käsitystä. Ajattelin ensin, että ne olisi tehty kikherneistä, mutta ehkä pihvien väri olisi siinä tapauksessa ollut vähän eri. Tarjolle tuotua egyptiläistä leipää pystyi hyödyntämään ruokailuvälineenä, koska kattaukseen ei kuulunut haarukoita ja veitsiä ollenkaan.

Snobsin jälkiruokalista olisi ollut myös erinomaisen kiinnostava, mutta innostuin syömään niin paljon varsinaista ruokaa, etten oikeasti jaksanut muuta kuin kupillisen minttuteetä (Lipton-tee tuntui muuten nauttivan Luxorissa suurta suosiota). Listalla olisi ollut esimerkiksi egyptiläinen Om Ali, jonka kerrottiin olevan jonkinlainen leipävanukas.

Snobsia pitää ilmeisesti englantilais-egyptiläinen pariskunta, samaten kuin sen lähistöllä sijainnutta Lanternia, jossa palvelu oli ylettömän ystävällistä – ja jossa ruokakuvaamiseemme suhtauduttiin ennen näkemättömän kiinnostuneesti. Yksi tarjoilija kävi jopa kääntelemässä annoksia kuvauksellisempiin asentoihin.

Ravintola tarjoaa englantilaisia elämyksiä kotoaan eksyneille briteille, mutta tarjolla oli myös egyptiläisiä erikoisuuksia. Yksi niistä oli hauskasti salaatinlehteen kietaistu tomaattisalaatti, jonka nimen unohdin saman tien sen kuultuani. Joka tapauksessa siinä oli ainakin hyvin pieneksi pilkottua chiliä, korianteria, tomaattia sekä kurkkua (vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Pico de Gallossa). Salaatti tarjoiltiin tuttuun tapaan tahinin kanssa.

Me söimme ravintolassa kahden ruokalajin aterian ja joimme yhdet oluet (ja lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi ylettömän ihanaa suklaakakkua), ja vaikka jätimme henkilökunnalle 20 prosentin tipin, laskun hinnaksi tuli ainoastaan 41 euroa. Aikamoisen edullista siihen verrattuna, että monissa oululaisissa ruokapaikoissa (joiden tarjoilema ruoka on huomattavasti mauttomampaa) yhdestäkin ruoka-annoksesta saatetaan pyytää jo lähemmäs 30 euroa.

Papuja ja linssejä Luxorissa syötiin paljon, ja minullahan ei ole tietenkään mitään sitä vastaan. Kuvassa näkyvässä linssikeitossa linssit oli hoksattu soseuttaa ihanan samettisiksi. Juustokuminan maku jäi tuostakin keitosta maistumaan suuhun, joten luullakseni siitä mausta muistan myöhemminkin Luxorin ja sen loputtoman auringonpaisteen, monta kertaa päivässä kuuluvat rukouskutsut sekä keskellä Niiliä auringon laskiessa koetun tuhannen ja yhden yön tunnelman.

Kiinnostavista, egyptiläistä ruokaa tarjoavista ravintoloista kokeilematta jäivät ainakin Sofra sekä Jewel of the Nile. Old Winter Palace ei jotenkin houkutellut, vaikka siellä olisi ehkä parhaiten päässyt fiilistelemään Agatha Christien tunnelmissa. Christiestä tuli mieleeni, että Niilin varrelle matkatessa pakollisena kirja- ja elokuvasuosituksena toimii tietenkin Kuolema Niilillä.

Lisäksi Luxoriin menijät voivat halutessaan lukea Sinuhe egyptiläisen (minä luin sen monta vuotta sitten, enkä todellakaan jaksanut tavata sitä tiiliskiveä nyt uudestaan) sekä omana matkapokkarinani toimineen Tutankhamonin haudan (kirjoittaja Christian Jacq).

Laadin paikan päällä onnettoman vähän ruokamuistiinpanoja, joten erinäisten sanojen kirjoitusasussa on varmasti paljonkin korjattavaa (ja asiantuntemuksessa muutenkin puutteita, kun kokemukseni Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä on ihan ylipäänsä onnettoman ohkainen). Huomattavasti luotettavampaa opastusta egyptiläiseen ruokakulttuuriin löytyy esimerkiksi Luxorista laadituilta suomenkielisiltä infosivuilta.

Matka taitettiin tietenkin Helsingin kautta, ja paluumatkalla Helsinki–Vantaan Cesar’s-nimisestä ruokapaikasta sai aamiaisella maailman maistuvimpia suolakurkkuja. Juuri semmoisia sopivan kirpeitä ja ihania. Ihan jotain muuta kuin kaupan aneemiset maustekurkut. Hitsi, jos semmoisia saisi jostakin omaankin jääkaappiin.

Syynä hillittömään suolakurkkumielitekooni taisi olla muuten se, että pakollinen nestepaasto heilautti elimistöni suolatasapainon ihan kunnolla keturalleen. Himoitsin nimittäin kokonaisen päivän ajan kaikkea suolaista. Vanha kunnon Vichy oli ihan parasta.

Joka tapauksessa, kaikista vastoinkäymisistäkin huolimatta Egypti oli ihana. Jospa vielä joskus pääsisi Kairoon ja Aleksandriaan, ei voi tietää.

maanantaina, huhtikuuta 05, 2010

Takaisin Egyptistä

Täällä Jauhantapajalla on ollut hieman hiljaista viimeisen viikon ajan, kun kävimme kevätretkellä kurkkaamassa Niiliä ja Tutankhamonia.

Ja syötiinkin siellä tietenkin - siitä myöhemmin lisää!




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Related Posts with Thumbnails