sunnuntaina, joulukuuta 31, 2017

Vuoden 2017 parhaat



Yksi ruokavuosi on taas päättymässä. Tämä vuosi ei pitänyt sisällään kovinkaan huimia kulinaarisia kokeiluita, mutta mukavan kotoisia ruokailutuokioita on ollut sitten sinäkin enemmän. Ensi vuonna on luvassa jonkinasteista maailmanvalloittamista ja aivan uudenlaisia ruokaan liittyviä töitä, joten pieni rauhoittuminen onkin ollut paikallaan. Tämäkin vuosi jätti kuitenkin jälkeensä monia hyviä ruokamuistoja:

Vuoden sykähdyttävin ruokamuisto: Iberico-porsaankyljykset (pannulla paistettuina) kanssajauhajan syntymäpäivänä vuoden alussa maukkaalla omenaisella kastikkeella:

Omenakastike (ohje)

1 rkl voita
3 omenaa (kuorittuina, siemenkodat poistettuina ja pilkottuina)
1,2 dl vettä
3 rkl sokeria
2 rkl sitruunasta puristettua mehua
1/8 tl suolaa

Sulata voi pannulla keskilämmöllä. Lisää omenat ja paista niitä neljän minuutin ajan silloin tällöin sekoittaen. Lisää vesi, sokeri, sitruunanmehu ja suola. Keitä 25 minuutin ajan, silloin tällöin sekoittaen. Peitä kannella ja keittele 25 minuutin ajan tai niin kauan, että omenat pehmenevät sopivasti. Painele lopuksi omenoita puukauhalla tms., jos kastike on vielä kovin möykkyistä.

Omana syntymäpäivänäni olin flunssassa, joten siitä päivästä ei jäänyt erityisiä ruokamuistoja.

Vuoden mykistävin reseptikokeilu: Hestonin kolmesti keitetyt ranskalaiset (Heston Blumenthal on todennut, että these chips are one of my proudest legacies! Kannattaa siis kokeilla kotonakin.)

Vuoden yleisimmin kokattu pikkusyötävä: Suupaloja-kirjan ilmakuivatusta kinkusta, uunikuivatuista kirsikkatomaateista ja savujuustosta tehdyt kupposet, josta en ole itse blogannutkaan

Vuoden paras (omatekoinen) juoma: Inkivääriolut

Vuoden paras ravintolakokemus: Vedetään kotiin päin ja vastataan Aanaar (Hotelli Kultahovi) Inarissa

Vuoden hullunkurisin ruokatempaus: Grillikierros Oulussa tammikuun pakkasissa

Vuoden nakkiyllätys: Hävikkiruokareseptikokkailujen yhteydessä valmistetut pizzadogit

Kuvassa Instagramin yhdeksän tykätyintä kuvaa tältä vuodelta. Alaoikealla hellyttävä lentokonekakku, joka on kuvattu 1980-luvun keittokirjasta lastenkutsujen tarjoiluehdotuksista ja joka kertoo hyvin siitä, kuinka huikeiksi syntymäpäiväkakut (ja niihin liittyvät odotukset) ovat 2000-luvun aikana muuttuneet.

Mukana myös blinipannukakku, joulupäivän aurinkoa aamupäivällä kello 11, ruokaa uumajalaisesta tapasbaarista, 12-vuotiaan blogin synttäripasta, euroviisuillan nachopaistos, kesäisen street food -ruokatapahtuman gyros pita, sienikeitto elokuisista illanistujaisista sekä harvinaisen hyvin onnistunut tomaattikastike.

keskiviikkona, joulukuuta 27, 2017

Jouluruoka 2017 - paahdetusta ruusukaalista cumberlandinkastikkeeseen



Jouluun mahtui tänä vuonna paljon lunta, pakkasta ja vuoden pimeimpien päivien tunnelmointia. Ruokaakin toki tehtiin. Piparkakkuja ja lanttulaatikkoa sain äidin varastoista, mutta kinkku paistettiin tietenkin itse. Ruokien määrät olivat kerrankin harvinaisen järkevästi mitoitettuja, eli tänään ei ole enää tarvinnut pohtia, tekisikö kinkusta jääneistä tähteistä kiusausta, piirakkaa vai karamellipossua.

Tässä kuitenkin joulun reseptisikermää. Ruusukaalit kuuluvat jauhajien joulupöytään ilman muuta - tällä kertaa paahdoimme kaalit uunissa ja maustoimme ne rosmariinilla, sitruunalla ja parmesaanilla:

Uunissa paahdetut sitruunaiset ruusukaalit (linkki ohjeeseen)

oliiviöljyä
sitruunan kuori ja mehu
1 valkosipulinkynsi, raastettuna
rosmariininnoksa
100 g ruusukaalia (puolita ja poista kannat sekä uloimmat huonot lehdet)
1 rkl parmesaanijuustoa
suolaa ja pippuria

Kuumenna uuni 220 asteeseen.
Pirskottele oliiviöljyä uunipannun pohjalle. Raasta sen jälkeen pannulle valkosipuli ja sitruunankuorta, revi rosmariinin lehdet mukaan. (Jos jätät rosmariininoksan vähän isompiin paloihin, voit poistaa ne ennen tarjoilua, jos haluat.)
Lisää ruusukaalit ja kääntele pannulla niin, että kaikkiin tulee öljyä ja mausteita.
Paista noin 20 minuutin ajan, niin että kaalit kypsyvät sopivasti, mutta eivät tule liian pehmeiksi. Purista päälle sitruunasta mehua ja raasta päälle parmesaania. Mausta suolalla ja pippurilla.



Pastanjauhannan alkuvaiheessa (viime vuosikymmenellä) oppimani punajuuripaistoksen ohje on kulkenut tähän asti mukanani jokaisena jouluna. Tällä kertaa päädyin kuitenkin kokeilemaan Helsingin Sanomien nettisivuilta ennen joulua löytämääni kasvislaatikon ohjetta:

Piparjuurella terästetty kasvislaatikko (resepti: Suvi Rüster)

400 g punajuuria
300 g bataattia
300 g palsternakkaa
1 tl suolaa
2 rkl rosmariinia hienonnettuna
200 g piparjuurituorejuustoa
2 dl kuohukermaa

Pinnalle:
(savustettua) sormisuolaa
1–2 rkl tummaa balsamicokastiketta

Kuori punajuuret, bataatti ja palsternakka. Leikkaa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Ripottele viipaleille suolaa. Hienonna rosmariini.
Lado juuresviipaleita, rosmariinia ja piparjuurituorejuustoa 1½ l vetoiseen uunivuokaan kerroksittain. Kaada päälle kuohukerma. Kypsennä 175-asteisessa uunissa 1 tunti 50 minuuttia.
Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua. Valuta päälle balsamicokastiketta ja ripottele päälle vielä sormisuolaa.

Hyvin maistui (vielä seuraavana päivänäkin lämmitettynä). Punajuuria jäi vielä sen verran varastoon, että perinteistä punajuuripaistosta voisi tehdä tänä vuonna vaikka loppiaisen aterialle.



Lisäksi teimme Jamie Oliverin ohjeella hunajaisia Hasselbackan perunoita.

Jälkiruokaan halusin tuoreita karpaloita, joten päädyin Suomalainen joulu -sivustolta löytyneeseen pannacottaan:

Karpalopannacotta

3 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
2 dl maitoa
1/2 dl sokeria
1 vaniljatanko
200 g turkkilaista jogurttia

Kiille
2 dl karpalojuomaa
1 dl hyytelösokeria
2 dl karpaloita

Koristeeksi
piparkakkuja

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä noin 10 minuuttia. Mittaa kerma, maito ja sokeri pinnoitettuun kattilaan. Halkaise vaniljatanko pitkittäin kahtia ja kaavi siemenet kermaseokseen veitsen kärjellä. Lisää vaniljatanko kattilaan ja kiehauta seos.
Nosta kattila liedeltä ja ota vaniljatanko pois kattilasta. Sekoita kuumaan kermaseokseen liotetut ja kuivaksi puristellut liivatelehdet. Anna kerman jäähtyä hetki ja lisää vasta sitten jogurtti. Mikäli kermaseos on liian kuumaa, jogurtti saattaa juoksettua. (Älä kuitenkaan anna kermaseoksen jäähtyä liikaa kattilassa, jotta se ei ehdi hyytyä).
Jaa pannacottaseos annoslaseihin ja hyydytä jääkaapissa noin 3 tuntia, mielellään yön yli.
Valmista kiille: Kuumenna karpalojuoma kattilassa ja lisää hyytelösokeri samalla sekoittaen. Nosta kattila pois liedeltä. Ripottele marjat pannacottien pinnalle ja kaada hiukan jäähtynyt mehuseos varovasti marjojen päälle. Hyydytä karpalopannacottia jääkaapissa vielä noin tunti ennen tarjoamista ja koristele annokset halkaistuilla piparkakuilla.



Toisena joulupäivänä piristimme ateriaa keittämällä cumberlandinkastiketta, joka sopi joulupöytään kuin nakutettu. Tämän voisi ottaa ohjelmaan tulevinakin vuosina. Kastiketta voi tarjota sekä kylmänä että lämpimänä, ja sen voi tehdä jo etukäteenkin valmiiksi. Ohje on otettu kirjasta Maailman parhaat kastikkeet (2004):

Cumberlandinkastike

1 appelsiini
1 sitruuna
1 salottisipuli silputtuna
2 rkl punaviinietikkaa
1 1/2 dl liha- tai kanalientä
3/4 dl portviiniä
5 rkl punaherukkahyytelöä
runsas hyppysellinen cayennepippuria
suolaa

Irrota pienellä terävällä veitsellä puolet appelsiinin kuoresta ja leikkele se suikaleiksi. Pane suikaleet kiehuvaan veteen ja kiehauta ja valuta.
Purista appelsiinin ja sitruunan mehu ja kaada pieneen paksupohjaiseen kasariin. Lisää sipuli, etikka, liemi, portviini, punaherukkahyytelö, cayennepippuri ja ripaus suolaa. Kuumenna kiehuvaksi, vähennä lämpöä ja anna kiehua hiljakseen noin 10 minuuttia, kunnes hyytelö on liuennut ja kastike alkanut muuttua siirappimaiseksi.
Lisää appelsiininkuorisuikaleet ja keitä miedolla lämmöllä pari minuuttia. Tarjoa lämpimänä tai kylmänä.

Kastikkeesta löytyy kuva Pastanjauhannan Instagram-tililtä.

Kantavana teemana tämän vuoden joulukokkailuissa tuntui olevan rosmariini. Sitä sai riipiä melkein kaikkiin tarjolla olleisiin ruokalajeihin.

lauantaina, joulukuuta 23, 2017

Tunnelmallista joulun aikaa!

perjantaina, joulukuuta 22, 2017

Kotitekoinen mysli, viime hetken syötävä joululahja?



Pääsen joululahjojen paketoimisessa tänä vuonna harvinaisen helpolla, koska aion antaa lahjaksi lähinnä lahjakortteja (esimerkiksi ravintoloihin ja äänikirjojen kuunteluun), eli käärepaperia ei kulu oikeastaan ollenkaan.

Syötävät lahjat ovat tietenkin luku sinänsä. Perinteisen lahjaksi tehtävän konjakkisinapin (tai meidän tapauksessamme jaloviinasinapin) lisäksi ajattelin, että kotitekoinen mysli voisi olla mukava ruokalahja jollekin antaumukselliselle aamupalojen ystävälle. Chocochili-blogin Elina Innasen tuoreesta Vegaanin aamupalakirjasta löysin ohjeen hauskaan kikhernemysliin. Kanelilla maustettuja kikherneitä paahdettaessa saa kotiin myös mukavaa jouluntuoksua:

Kikhernemysli

1 tlk kikherneitä
1 1/2 rkl rypsiöljyä
2 tl kanelia
1 tl (kookos)sokeria
3 dl isoja (gluteenittomia) kaurahiutaleita
1 dl auringonkukansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
1 1/2 dl rusinoita
1 1/2 dl kuivattuja karpaloita
2 rkl vaahterasiirappia

Kuumenna uuni 200 °C:seen. Huuhtele ja valuta kikherneet. Kuivaa ne huolellisesti talouspaperilla ja poista kaikki irronneet kuoret.
Pane kikherneet uunipellille leivinpaperin päälle. Sekoita kikherneiden joukkoon 1/2 rkl rypsiöljyä, 1 tl kanelia ja 1 tl (kookos)sokeria. Paahda uunissa noin 25 minuuttia välillä käännellen.
Nosta pelti hetkeksi uunista ja sekoita kikherneiden joukkoon kaurahiutaleet, siemenet, rusinat ja karpalot. Mausta lopulla kanelilla. Sekoita joukkoon vielä 1 rkl rypsiöljyä ja 2 rkl vaahterasiirappia.
Paahda mysliä uunissa noin 10-15 minuuttia. Kääntele mysliä pari kertaa paistamisen aikana ja pidä sitä silmällä palamisen estämiseksi. Anna jäähtyä ja säilö kannelliseen purkkiin.

Kikhernepurkin lientä ei kannata kaataa pois, koska siitä voi tehdä tietenkin vegaanisia marenkeja. Marengista saa jouluisen jälkiruoan tarjoamalla sitä vaikkapa karpaloiden ja kinuskikastikkeen kanssa. Kikherneliemestä tehdyt marengit ovat huippuidea siinäkin mielessä, ettei niiden kanssa tarvitse pohtia, mihin kananmunista erotetut keltuaiset keksisi käyttää.

PS. Jos hyviä joululahjavinkkejä mietitään, suosittelen tietenkin taitavien suomalaisten ruokabloggaajien keittokirjoja. Niistä riittää iloa ja inspiraatiota pitkäksi aikaa.

torstaina, joulukuuta 21, 2017

Persimonsalaatti



Käyn luvattoman harvoin ruokaostoksilla omassa lähikaupassamme (saan syyttää itseäni siinä vaiheessa, kun maaseudulta lakkaavat loputkin palvelut), mutta viimeksi kävin siellä ostoksilla sen verran antaumuksella, että tein kaupasta löytyvän reseptivihkon ohjeella jopa ruokaa sen saman kaupan hedelmähyllyn sesonkituotteesta eli persimonista.

Persimon ei ollut minulle entuudestaan kovinkaan tuttu hedelmä. Viime aikoina olen pohtinut sitä ennen kaikkea kieliopintojeni parissa: Olen nimittäin yrittänyt opiskella tänä vuonna ahkerasti japania, ja ensimmäisiä oppimiani japanin kielen sanoja oli persimonia tarkoittava kaki. Tosin kaki on lukemani perusteella nimenomaan japanilainen versio persimonista ja persimon-persimonit kasvavat ennen kaikkea Espanjan suunnalla, joten tästä salaatista ei voine käyttää termiä kakisalaatti:

Paahdettu persimonsalaatti

2 persimonia
2 rkl juoksevaa hunajaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1/2 tl suolaa
1/2 dl pinjansiemeniä (korvasin nämä cashewpähkinöillä)
1 rs punamangoldia
1 ruukku rucolaa
120 g prosciutto crudo ilmakuivattua kinkkua
125 g mozzarellaa

Basilikakastike
1 dl basilikanlehtiä
3/4 dl oliiviöljyä
1 rkl juoksevaa hunajaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1/2 tl suolaa
mustapippuria rouhittuna

Viipaloi persimonit uunivuokaan. Sekoita marinadi hunajasta, balsamiviinietikasta ja suolasta. Sekoita marinadi persimonviipaleisiin. Paahda persimonit 225-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.
Paahda pinjansiemenet kauniin kullanruskeiksi kuivalla paistinpannulla.
Sekoita basilikakastikkeen aineet sileäksi sauvasekoittimella
Huuhdo ja valuta punamangoldi ja rucola. Nostele niistä salaattipeti tarjoiluvadille tai kahdelle lautaselle. Kieputa salaatin päälle ilmakuivatusta kinkusta ruusukkeita ja revi joukkoon myös mozzarella. Viimeistele salaatti paahdetuilla persimoneilla, pinjansiemenillä sekä basilikakastikkeella.

Salaatista tuli oikein hyvää, mutta en oikein tiedä, miten suhtautuisin itse persimoniin. Se nimittäin näyttää harvinaisen häiritsevästi tomaatilta, joka ei harmillisesti ole juuri nyt sesongissa.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2017

Pasta mustatorvisienistä



Kokeilen joka joulu jotain uutta jouluruokaa (tänä vuonna olen pohtinut hiukan piparjuurella terästetyn kasvislaatikon valmistamista), mutta monessa suhteessa olen aika konservatiivinen joulukokki. Kuten aiemmin on todettu, jouluna olisi omituista syödä vaikkapa popcornia. (Jos joku muu on kiinnostunut joulupopcornin valmistamisesta, Jamie Oliverin reseptiarkistosta löytyy aiheeseen sopiva ohje.)

Taannoisena itsenäisyyspäivänä sen sijaan revittelin oikein kunnolla, kun päätimme valmistaa pastaa. Pastaan oli nimittäin tarjolla (omasta näkökulmastani) aivan uudenlainen raaka-aine: Työkaverini kyseli minulta muutama viikko sitten, haluaisinko hänen mökillä keräämiään kuivattuja suppilovahveroita. Otin luonnollisesti sienet mielelläni vastaan, ja suppilovahveroiden lisäksi sain vielä yllätyspussin kuivattuja mustatorvisieniä, joita en ole ikinä onnistunut omin silmin metsässä näkemään. Ehkä ne ovat enemmän eteläisen Suomen sieniä.

Etsin netistä mustatorvisieniä sisältäviä ruokaohjeita ja löysin torvisieni-pekonipastan, joka sopi oikein hyvin juhlistamaan jauhantapöydän itsenäisyyspäivää. Hiukan muotoilimme ohjetta saatavilla olleiden raaka-aineiden mukaan. Sieniä laitoin alkuperäistä ohjeistusta enemmän; pekonia ja kermaa puolestani vähemmän.

Torvisieni-pekonipasta

tuoretta tagliatelle-pastaa
muutama kourallinen mustia torvisieniä puhdistettuna ja pilkottuna
pekonia hienonnettuna
1 sipuli kuorittuna ja suikaloituna
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 rkl tuoretta timjamia hienonnettuna
2 rkl voita
0,5 dl valkoviiniä
(vajaa) 2 dl kuohukermaa
puolikas nippu ruohosipulia hienonnettuna
4 rkl parmesaanijuustoa raastettuna
suolaa ja mustapippuria

Laita isoon kattilaan vettä kiehumaan ja lisää reilusti suolaa. Freesaa voissa pannulla sienet, pekoni, sipulit ja timjami, kunnes sienistä irronnut neste on haihtunut. Lisää pannulle valkoviini ja anna kiehahtaa. Lisää lopuksi joukkoon kerma ja kiehauta. Mausta suolalla ja pippurilla.
Keitä pasta kattilassa ohjeen mukaan niin, ettei se mielellään mene täysin ylikypsäksi. Kaada pasta lävikköön ja valuta vedet pois. Kaada pasta takaisin kattilaan ja kaada kastike pastan päälle. Lisää joukkoon hienonnettu ruohosipuli ja sekoita kunnolla. Annostele pasta lautaselle tai vadille ja ripottele päälle parmesaaniraaste. Mausta mustapippurilla.

maanantaina, joulukuuta 18, 2017

Ruokavinkkejä Kanarialle Puerto de la Cruziin?



Olen tänä vuonna matkustanut lähinnä työmatkojen merkeissä, mikä ei toki ole sinänsä hullumpaa (pääsin esimerkiksi Inariin syyskuussa parhaaseen ruska-aikaan), mutta nyt on luvassa pitkästä aikaa aivan oikea lomamatka.

Tiedossa on elämäni ensimmäinen matka Kanarian saarille, tarkemmin sanottuna Teneriffan saarella sijaitsevaan Puerto de la Cruziin.

Toiveissa on, että luvassa olisi hyviä mereneläviä (kuva kymmenen vuoden takaiselta matkaltamme Barcelonaan), ja tietenkin kanarialaisia ryppyperunoita (papas arrugadas) ja mojo-kastiketta pitää päästä maistamaan.

Sillä sipuli -blogista löysin jo muutamia suosituksia, mutta jos jollakin muullakin olisi aiheeseen liittyviä ruoka- ja ravintolavinkkejä, kuulisin mielelläni.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2017

Pikkujouluruokaa



Järjestimme kotonamme pari viikkoa sitten pikkujoulun, jossa oli tarjolla muun muassa herkullisen mausteinen tahinihunnutettu kukkakaali sekä paahdetuista kasviksista valmistettu rosolli.

Osa illan ruokalajeista on vielä esittelemättä: Tarjolla oli mainittujen ruokien lisäksi muun muassa jaloa karpalojuomaa sekä saaristolaisleipää, jota kokeilin tarjota tällä kertaa yhdessä voin, sormisuolan ja ruohosipulisilpun kanssa samaan tapaan kuin ravintola Uleåborgissa aikoinaan.

Lisäksi tekaisin salaatin tuoreista kasviksista: Vaikka joulupöytään kokataan yleensä punajuurista, lantuista ynnä muista pitkää säilytystä kestävistä juureksista, välillä on kuitenkin hauska saada lautaselle myös jotain hiukan raikkaampaakin. Appelsiini alkaa olla pikkuhiljaa sesongissa, mistä syystä päädyin joulusalaattiin, joka valmistui tuoreesta pinaatista, salottisipulista, siivutetuista appelsiineista sekä granaattiomenan siemenistä.

Granaattiomenasta siemeniä irrotellessani mietin, millä ihmeen keinolla onnistuisin saamaan siemenet siististi ja kätevästi irralleen. Granaattiomenatanner näytti nimittäin minun jäljiltäni jälleen kerran siltä kuin paikalla olisi teurastettu jonkinlainen pieneläin.

Granaattiomenan siemeniä myydään kuulemma pakasteenakin, mutta muitakin keinoja löytyy: CampaSimpukka-blogissa oli kokattu äskettäin samantyyppistä sitruksista granaattiomenasalaattia ja linkattu samalla The Queen of Delicious -blogin granaattiomena-aiheiseen niksinurkkaan.

Jemmassani on vielä yksi granaattiomena, joten pitänee jatkaa harjoittelua vaikka tulevana viikonloppuna.



tiistaina, joulukuuta 12, 2017

Tikkupullat kotanuotiolla


Olen pitkään pitänyt tikkupullia vähän ankeana syötävänä. Ensimmäiset tikkupulliin liittyvät muistoni ovat peräisin viime vuosituhannen puolella järjestetyltä rippileiriltä, jossa muistan syöneeni apeana päältä palanutta ja sisältä raakaa nuotiolla paistettua pullaa. En tainnut olla siihen aikaan kovinkaan innokas ulkoilmaihminen.

Olen vasta aivan hiljattain päässyt vihkiytymään tikkupullan saloihin. Jos tikkupullan paistaa maltillisesti (siten, että se ei esimerkiksi syty palamaan) ja mehevöittää lopputuloksen tarjoamalla sen omenahillon kanssa, on kyseessä kerrassaan mainio porukalla valmistettava nuotioruoka.

Viimeksi teimme tikkupullat lapsuudestani periytyvällä (ja aikoinaan paljon käytetyllä) Tule mukaan: Leivomme Anni-Helenan kanssa -leivontakirjan ohjeella, jonka avulla sai aikaan aikamoisen hyvää pullaa. Tikkupullataikinaa ei tarvitse aina välttämättä nostattaa, mutta meillä oli sen verran aikaa, että taikina ehti tekeytyä muutaman tunnin ajan ennen paistamista:

Tikkupullat hiilloksella

3 dl vettä
3/4 dl maitojauhetta
50 g hiivaa
1/2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 dl voisulaa
n. 10 dl vehnäjauhoja

Liuota kädenlämpöisen veden joukkoon maitojauhe ja hiiva. Lisää sokeri, suola ja voisula. Alusta jauhot taikinaan.
Taikinasta voi leipoa tikkupullia heti ilman taikinan kohottamistakin. Jos on aikaa kohottamiseen, tulee pullista pehmeämpiä.
Leivo taikinasta ohuita nauhoja. Kääri taikinanauhat tikkujen ympärille.
Kypsennä tikkupullat lähellä hiillosta käännellen vartaita, kunnes pullat ovat pinnalta ruskeita.
Syö tikkupullat heti lämpiminä.

Kun jokainen paistaja muotoilee itse oman pullansa, saa niihin mukavasti persoonallista ilmettä. Siskoni on taitava leipuri, ja vitsailimmekin, että hän voisi tehdä omasta tikkupullastaan neljällä letitetyn pullapitkon.

Yleensä käytämme blogissa ainoastaan omia kuviamme, mutta tällä kertaa kuvan on ottanut tikkupullan paistoon pari viikkoa sitten osallistunut siskonpoikani. Omalla puhelimellani en oikein onnistu saamaan kodan hämäryydessä julkaisukelpoisia kuvia.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2017

Joulupöydän paahdetut perunat



Ylistin täällä Pastanjauhannassa vuosi sitten Jamie Oliverin joulukeittokirjaa, jonka luonnollisesti kaivoin tänäkin vuonna esille samaan aikaan jouluvalojen, kynttilänjalkojen ja kaikkien muiden kokoelmiini sisältyvien joulukirjojen kanssa.

Tällä kertaa päätin valmistaa kirjan ohjeistuksella ankanrasvassa paahdettuja perunoita:

Paahdetut perunat

(kymmenelle lisukkeeksi)

2,5 kg keskikokoisia perunoita (mahdollisimman samankokoisia)
4 rkl ankanrasvaa tai suolatonta voita
oliiviöljyä
valkosipuli
puolikas puntti tuoretta salviaa

Esilämmitä uuni 180 asteeseen. Kuori perunat mutta älä lohko niitä. Esikeitä perunoita suolalla maustetussa vedessä 15 minuutin ajan. Valuta lävikössä ja anna perunoiden päästää enimpiä höyryjä pois parin minuutin ajan. Ravista lävikköä muutamaan otteeseen napakasti, jotta perunoiden pinta hiertyy hieman auki ja ankanrasva tarttuu niihin paremmin.
Laita ankanrasva (tai voi) ja 1 rkl öljyä isolle paahtopellille. Kaada sekaan perunat, lisää kunnon hyppysellinen suolaa sekä mustapippuria ja ravista niin, että perunat maustuvat kauttaaltaan. Levitä perunat tasaiseksi kerrokseksi siten, että perunoiden väliin jää hiukan väliä. Rusenna valkosipuli auki ja paina sitten jokainen kynsi hieman linttaan esim. veitsen lappeella ja lisää ne pellille. Paahda tunnin ajan tai niin pitkään, että perunat ovat rapeita ja kullankeltaisia.
Ota pelti uunista. Painele sen jälkeen kutakin perunaa hellästi survimella niin, että perunat painautuvat toisiaan vasten ja täyttävät pellin kokonaan. Roiskuttele perunoiden pinnalle öljyä ja ripottele salvianlehdet mukaan. Paahda vielä 20-25 minuuttia.

Perunat pystyi kirjassa annetun ohjeistuksen mukaan esivalmistelemaan jo edellisenä päivänä, ja mekin tekaisimme perunat uunivalmiiksi jo etukäteen. En tiedä, johtuiko siitä, että perunoista ei tullut aivan niin rapeapintaisia kuin suunnittelimme. Tai ehkä vielä viisi lisäminuuttia uunissa olisi saattanut tehdä ihmeitä.

Paahdettujen perunoiden ohjeesta muistuivat mieleeni vanhat kunnon lytätyt potut. Niitä ei ole taas hetkeen meillä tehtykään, mutta ties vaikka pääsisivät jopa joulupöytään jolloinkin.

torstaina, joulukuuta 07, 2017

Rosolli paahdetuista kasviksista



Keittokirjojen ja ruokablogien ystävillä on ollut tänä syksynä todelliset juhlaviikot: Myös Perinneruokaa prkl -blogin Mika Rampa on julkaissut keittokirjan, jossa on kiinnostavia sovituksia perinteisistä ruokalajeista. Olen korvamerkannut kirjasta kokeiltavaksi jo vaikka kuinka monta ruokaohjetta (mm. pikakaalikääryleet ja juuressämpylät), mutta ensimmäisenä tartuin paahdetuista juureksista tehtyyn rosolliin.

Rosollia tulee tehtyä itse varsin harvakseltaan, kun sitä kuitenkin saa joulukuun ajan aterioilla yleensä riittämiin, mutta uunijuuresten suurkuluttajana innostuin tästä paahtamiseen perustuvasta ohjeesta kovasti:

Paahdettu rosolli

3 punajuurta
3 porkkanaa
4 banaanisalottisipulia
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
1/4 tl suolaa
2 rkl punaviinietikkaa
1/2 hapokas omena
6 minisuolakurkkua (laitoin itse 2 maustekurkkua)

Kuori punajuuret ja porkkanat. Pilko kasvikset reiluiksi kuutioiksi uunipellille leivinpaperin päälle.
Kuori sipulit ja paloittele ne myös mukaan pellille. Mausta oliiviöljyllä, hunajalla ja ripauksella suolaa. Paahda 200 asteessa noin 1 tunti.
Kuutioi omena ja suolakurkut. Sekoita paahdettujen juuresten joukkoon. Mausta rosolli punaviinietikalla ja mustapippurilla.
Tarjoile lämpimänä tai kylmänä esimerkiksi joulupöydässä, mutta rosolli sopii tarjottavaksi myös muina vuodenaikoina.
(Valmista paahdetun rosollin seuraksi kastike maustamalla vaahdotettu kerma etikalla, suolalla ja sokerilla.)

Tämä oli ruokalaji, jonka kanssa tuli pitkästä aikaa sählättyä ihan tosissaan. Tapahtui se klassinen "apua, olen paahtanut kasviksia jo vaikka kuinka pitkään, mutta unohdin näköjään maustaa ne öljyllä, hunajalla, suolalla ja punaviinietikalla". No, ainahan puuttuvat ainekset voi lisätä vähän jälkikäteen ja jatkaa paistoaikaa - kunnes lisäsyventyminen ohjeeseen osoitti, ettei sitä etikkaa pitänytkään lisätä vielä paahtamisvaiheessa. Huoh. Pippurin sentään onnistuin lisäämään ohjeistuksen mukaisessa kohdassa.

Lopputulos onneksi maistui ruokailijoille ja sain itse hyvän syyn tehdä tätä pikaisesti uudestaan - tällä kertaa ohjetta tarkemmin noudattaen.

--

(Perinneruokaa prkl -kirja sekä aiheeseen liittyvä essu saatu ilmaiseksi.)

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2017

Suomi 100 -suolukkaa itsenäisyyspäivän juhlaan



Otimme tänä vuonna itsenäisyyspäivän vastaan illanistujaisissa, joihin sain tehtäväkseni tehdä suolaista pikkusyötävää. Ilta alkoi suomalaiskansallisesti makkaran grillaamisella ja glögillä, minkä jälkeen oli luvassa ohjelmaa ja sen jälkeen suolaista ja makeaa syötävää.

Viikonlopun pikkujouluista jäi sopivasti tähteeksi saaristolaisleipää, josta sain kätevästi valmistettua saaristolaisleipätikkuja. Saaristolaisleipätikkuihin laitetaan useissa ohjeissa valkosipulia, mutta itse päädyin tällä kertaa valkosipulittomaan versioon. Ohjetta katsoin Hannan sopasta eli voitelin tikut oliiviöljyllä, ripautin päälle suolaa ja paistoin niitä uunipellillä leivinpaperin päällä kahdeksan minuutin ajan samalla uunin ääressä tarkasti vahtien, koska en halunnut polttaa tikkujani 250-asteisessa uunissa.

Lisäksi tein siemennäkkileipää vanhalla luotto-ohjeellani ja ostin kaupasta Väinämöisen palttoonnappeja ja ruissipsejä. Leipänaposteltavien kaveriksi päätin tehdä erilaisia tahnoja, jotka syntyivät suurimmaksi osaksi suomalaisista raaka-aineista. Tosin heti ensimmäiseen ohjeeseen sisältyvä wasabi ei toki ole täkäläinen raaka-aine, mutta toisaalta piparjuurta on hyödynnetty suomalaisessa keittotaidossa hyvinkin pitkään:

Lohi-wasabitahna (ohje Kotiharmilta)

150 g kylmäsavustettua lohta
2 rkl ruohosipulisilppua
2 tl sitruunamehua
1-2 tl wasabitahnaa
1/4 tl mustapippuria rouhittuna
1,5 rkl majoneesia (ei kevytmajoneesia)
(1/2 tl hunajaa, jos haluat pyöristää makua)

Leikkaa lohi ihan pieniksi kuutioiksi. Sekoita kulhossa kaikki ainekset. Tarjoile esimerkiksi juusto-seesamikeksien tai saaristolaisleivän päällä.


Lihatäyte ruissipseille (ohje Virpiltä)

100 grammaa kylmäsavuhärkäleikkelettä
100 grammaa smetanaa
1 pienehkö punasipuli
rucolaa
mustapippuria myllystä

Silppua kylmäsavuhärkäleikkele pieneksi. Tee sama myös punasipulille ja rucolalle.
Sekoita smetanaan liha-, sipuli- ja rucolasilppu. Rouhi sekaan mustapippuria mausteeksi. Koristele rucolalla.


Savuporotahna (ohje Kodin kuvalehdestä)

100 g savuporoa
1/2 punasipuli
2 rkl ruohosipulia
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl kermaa
1/2 tl mustapippuria

Leikkaa savuporo pieniksi kuutioiksi. Kuori ja hienonna punasipuli ja ruohosipuli.
Notkista tuorejuustoa kermalla ja mausta mustapippurilla. Sekoita joukkoon poro ja sipulit.
Tarkista maku. Anna maustua jääkaapissa.



Suomi 100 -pikkusyötäviä suunnitellessani kaivoin tietenkin hyvissä ajoin kirjahyllystä esiin keittokirjojen kestosuosikkini eli Hannele Hyvärisen ja Johanna Myllymäen Suupaloja-kirjan, jonka ainoa vika tässä tilanteessa oli se, että Suomi-aiheisia suupaloja olisi saanut olla mukana enemmältikin (olen ehtinyt esittää jo toiveen Suupalojen jatko-osasta asianomaiselle tekijätiimille). Tästä Suupalojen punajuuritahnasta sain jälleen kerran uuden herkullisen luotto-ohjeen:

Punajuuri-cashewpähkinätahna

500 g punajuuria
3 rkl oliiviöljyä
1/2 tl suolaa
1 dl cashewpähkinöitä
1/2 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl hunajaa
1 rkl omenaviinietikkaa

Kuori ja lohko punajuuret. Pirskottele päälle noin ruokalusikallinen oliiviöljyä ja hieman suolaa. Paahda punajuurilohkoja 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia tai kunnes ne ovat kypsiä (tähän aikaan vuodesta kannattaa varautua hieman pidempään paahtoaikaan, toim. huom.).
Laita hieman jäähtyneet punajuuret, pähkinät sekä mausteet tehosekoittimeen ja aja tahnaksi. Rakenne saa jäädä hieman karkeaksi. Tahna säilyy jääkaapissa ilmatiiviissä rasiassa muutaman päivän.

maanantaina, joulukuuta 04, 2017

Mitä Suomi söi? – Suomen satavuotinen ruokahistoria



Kirjoitin aiemmin tänä vuonna Suomen sadan vuoden takaisesta ruokahistoriasta, ja nyt Suomen satavuotisen syntymäpäivän lähestyessä on luvassa jatko-osa suomalaisen ruokakulttuurin muuttumisesta viimeisen sadan vuoden aikana. Ruoka on oivallinen keino menneisyyden hahmottamiseen. Se on ollut toisaalta historiaa ohjannut tekijä ja toisaalta yhteiskunnallisten muutosten heijastaja. Teoksessa Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003) luonnehditaan ruoan suhdetta maailman muuttumiseen seuraavasti:

“Monet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten teollistuminen, kansainvälistyminen ja perheiden ja yhteiskunnan välisen työnjaon muuttuminen ovat vaikuttaneet siihen, mitä kotona tarjotaan ruoaksi. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta arjen perustarpeet eivät muutu. Ruokaa pitää tehdä ja syödä joka päivä. Enää ei syödä kauravelliä aamiaiseksi eikä porsasta paloitella pakastimeen kotikeittiössä. - - ruoan valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet lähes rajattomiksi, samoin myös yksilön mahdollisuudet toteuttaa itseään ja rakentaa omaa identiteettiään ruoan avulla.”

1900-luvulla suuria yhteiskunnallisia muutoksia on riittänyt, ja muutokset ovat heijastuneet myös siihen, mitä suomalaisten lautaselta on sadan vuoden aikana löytynyt. Paljon on pysynyt samanakin, mutta vielä sata vuotta sitten olisi ehkä ollut vaikea kuvitella tilannetta, jossa kaikkea mahdollista syötävää olisi saatavilla vuoden ympäri. Banaanilaivojen saapumista ei enää tarvitse erikseen odottaa, vaan koko maailma on nykyään tavallaan suomalaisten omana puutarhana.



Sata vuotta sitten eläneet suomalaiset olivat ehtineet tottua edellisten vuosikymmenien aikana sokerin ja kahvin kaltaisten eksoottisten tuotteiden yleistymiseen, mutta tasan sata vuotta sitten suomalaisten ajatuksia hallitsivat merkittävien poliittisten ratkaisujen ohella ruokapula ja paikoin jopa suoranainen nälänhätä. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset häiritsivät ruoan kulkua suomalaisten ulottuville. Monet joutuivat turvautumaan hätäravintoon heti itsenäisyyden alkuvaiheessa.

1910-luvun loppuvuosien ruokapula heijastui myös keittokirjoihin, joissa yritettiin kannustaa aikalaisia aiempaa runsaampaan kasvisten käyttöön. Vaikka vegetarismi oli saavuttanut tietyissä kansankerroksissa merkittävää suosiota 1910-luvun alkupuolella, etenkin talonpoikaiseen arvomaailmaan sisältyi uskomus siitä, että vain eläin- ja rasvapitoinen ruoka oli oikeaa ruokaa ja että vihannekset ja sienet olivat eläinten ravintoa. 1910-luvun keittokirjailijat suosittelivat käyttämään myös lihaa hyödyksi mahdollisimman monipuolisesti: myös sisälmyksistä (samoin kuin vaikkapa hevosenlihasta) oli mahdollista saada aikaiseksi maittavia aterioita.

1920-luvulla ravintotilanne alkoi kohentua, mutta vuosikymmenen lopulla Suomi suistui muun maailman mukana lamaan, joka toi mukanaan työttömyyttä ja pakkohuutokauppoja. Marttaliiton paikallisosastot ja muut vapaaehtoiselta pohjalta toimivat järjestöt pyrkivät kaikin keinoin taistelemaan ruokapulaa vastaan. Kansalaisia kannustettiin istuttamaan pihoilleen marjapensaita ja hyödyttämään muutenkin kotipuutarhojaan hyötykasvien kasvattamisessa. Esimerkiksi porkkanan ja punajuuren viljely yleistyi Suomessa 1900-luvun alkupuolella kansalaisjärjestöjen toimeliaisuuden takia. Suosittuja ruokia tässä vaiheessa olivat erilaiset keitot, puurot ja vellit, läskisoosi, suolakala ja perunat.

1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa suomalaista ruoka- ja erityisesti juomakulttuuria hallitsi kieltolaki (1919–1932). Kieltolain vaikutus suomalaiseen ruokakulttuuriin ei ole kuitenkaan niin suuri kuin voisi olettaa. Suomalainen ruoka- ja ravintolakulttuuri oli etenkin maaseudulla ja tavallisen kansan keskuudessa kokenut kovia jo ennen itsenäistymistä. Ravintoloissa käyminen oli vanhastaan liitetty Suomessa tuhlaavaisuuteen, laiskuuteen ja juoppouteen, eikä esimerkiksi maaseudun kestikievareihin ollut paikallisilla ihmisillä mitään asiaa. Suomessa ei toisin sanoen ollut englantilaistyyppisiä pubeja tai muita kylän yhteisiä kokoontumispaikkoja, jotka olisivat osaltaan pitäneet suomalaista ruokakulttuuria voimissaan.

Kaupungeissa toki oli ravintoloita, ja niissä ravintolaruokien taso mitä luultavimmin huononi kieltolain aikana ainakin sen perusteella, että ruokajuomina tarjoillut piimä ja (salaa tarjoillut) pirtusekoitukset eivät liene liiemmin innostaneet kulinaarisiin kokeiluihin. Kieltolain ajan ihanteet heijastuivat keittokirjoihin siten, että tunnetusta Kotiruoka-kirjasta (joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1908) poistettiin 1930-luvulla kotiviinien valmistusohjeet.

1930-luvun alun lamasta edettiin vuosikymmenen lopulla taas kohti vaurastumista, mikä tuli ilmi esimerkiksi ruokakauppojen valikoimien monipuolistumisena. Kehityksen katkaisi talvisodan syttyminen loppuvuonna 1939, ja vastaava elintaso saavutettiin sota-ajan jälkeen uudelleen vasta 1950-luvun lopulla. Uudenlainen elintaso näkyi myös suomalaisten vyötäröllä ainakin sen perusteella, että liikalihavuus alkoi tulla valistuksen kohteeksi. Esimerkiksi vuonna 1937 ilmestyi teos Miten vastustan liallista syömistä ja miten saan painoni pysymään normaalina. Sota-aikana 1940-luvun puolella suomalaiset palasivat takaisin terveellisempään ruokavalioon. Hoikkuutta alettiin ihannoida varsinaisesti vasta 1900-luvun jälkipuolella.



Toisen maailmansodan taistelut ulottuivat Suomeen loppuvuonna 1939 Neuvostoliiton hyökätessä maahan marraskuun 30. päivänä. Talvisodan ajan rintamakirjeistä voi seurata myös sotilaiden ruokaan liittyviä ajatuksia. Oulun läänin maaherrana toimineen E. Y. Pehkosen poika Ossi Pehkonen kirjoitti vanhemmilleen joulukuun puolivälissä 1939 saaneensa sodasta jo tarpeekseen:

”Teillä taitaa siellä olla kiireet ajat äidillä lotissa ja isällä virastossa. Jos teillä joskus olisi aikaa niin voisitte panna silloin tällöin pikku paketin sellaista pientä syötävää kuten korppuja, pikkuleipiä, suklaata ym."

Jouluna Ossi Pehkonen puolestaan kaipasi joulutorttuja. Viimeinen kirje ”rakkaille vanhemmille” oli päivätty maaliskuun 5. päivänä 1940. Muutamaa päivää myöhemmin Pehkonen sai kuolettavan luodin päähänsä Mustaojan suolla. Taistelut talvisodan rintamilla taukosivat 13. päivänä maaliskuuta 1940.

Talvisotaa seurasi jatkosota, ja 1940-luvun kuluessa suomalaiset pääsivät tutustumaan elintarvikesäännöstelyyn ja pula-ajan ruokaohjeisiin. Sokeria, rasvaa ja lihaa oli saatavilla niukat viralliset annokset, kun taas kahvi ja monet hedelmät katosivat kaupoista kokonaan. Liharuokien jatkamiseen suositeltiin ensimmäisen maailmansodan aikaisen ohjeistuksen tavoin kasvisten käyttöä, minkä osoituksena Kotiliedessä julkaistiin lindströminpihvien ohje vuonna 1940.

Vuonna 1943 ilmestyi Aarne Nissisen ja Eva Somersalon teos Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni, jossa annettiin opastusta ruoanlaittoon niukassa elintarviketilanteessa. Kirjan mukaan työpaikoilla oli nähty eväsvoileipien välissä ”vanhaan hyvään aikaan” voita, makkaraa, leikkelelihaa, munia ja vaikkapa sardiineja. Nyt saatavilla olevaa vähäistä makkaraa oli jatkettava punajuurella, sipulilla ja porkkanalla sekä voinkorvikkeella. Myös mausteet alkoivat olla lopussa, mutta siihenkin oli tarjolla ratkaisuja:

”Me saamme Unkarista voimakasta, vitamiinipitoista paprikaa. Sitä ei saa käyttää ruokaan liian paljon, vaan on pantava ensin vain veitsenkärjellinen tai teelusikan neljännes, sillä siitä tulee hyvin kirpeä maku, ja paprika espanjan- tahi turkinpippuri korvaa nykyisen pippurin useimmissa ruoissa.”

Suomi ja Unkari olivat tässä vaiheessa molemmat Saksan puolella sodassa, joten lieneekö tilanne vaikuttanut sitten myös Suomen maustetarjontaan. Ainakin Saksasta virtasi Suomeen sodan aikana hyvinkin monenlaisia elintarvikkeita. Jatkosodan rintamalla suomalaisilla sotilailla oli mahdollisuus päästä saksalaisten herkuista osalliseksi myymällä heille vastineeksi vaikkapa itse pyydystämiään riistalintuja. Joidenkin rintamamuistojen mukaan osa sotilaista onnistui myymään saksalaisille kynittyjä variksiakin metsoina ja teerinä.

Sotien jälkeen nähtiin Suomessa uudenlaista liikkuvuutta, kun luovutetuilta alueilta evakuoitu siirtoväki asettui asumaan eri puolille Suomea. Läntisessäkin Suomessa opittiin tässä vaiheessa sienestämään sekä valmistamaan karjalanpaistia ja -piirakoita. Vaikutteet kulkivat myös toiseen suuntaan, ja karjalaisten ruokapöytään saattoi päätyä vaikkapa hämäläinen imelletty perunalaatikko.



Ruokien säännöstely päättyi 1950-luvun alkupuolella. Kahvi vapautettiin viimeisenä vuonna 1954. Sodasta ja säännöstelystä vapautuminen näkyi myös suomalaisten lautasella, ja pulavuosien jälkeen siirryttiin taas runsaaseen rasvan ja sokerin käyttöön. Sotien jälkeen kysytyin ravintolaruoka-annos Suomessa oli kuvaavasti rasvainen siankyljys.

1950-luku oli merkittävä vedenjakaja perinteisen ja modernin keittotaidon välillä. Yksi merkittävä muutos – ja kaikkein merkittävin ruokaan liittyvä innovaatio koko 1900-luvulla – oli jääkaapin yleistyminen. Myös sähköliesi alkoi yleistyä, eli toisin sanoen 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa ruokaa alkoi olla mahdollista tehdä aiempaa helpommin ja aiempaa tuoreemmista raaka-aineista. Vaivattoman ruoanlaiton osoituksena markkinoille tuli myös eineksiä – Jalostajan hernekeitto vuonna 1952 ja Saarioisten maksalaatikko 1957. Myös televisiot alkoivat yleistyä ja muotoutua vähitellen uusien ruokaideoiden tarjoajaksi.

1950-luvulla suomalaisissa keittiöissä häärivät ennen kaikkea naiset, jotka eivät vielä juurikaan einesuutuuksiin turvautuneet. Myös 1950-luvun keittokirjoja leimasi vielä kiireettömyys. Ulpu Järvisen vuonna 1950 ilmestyneessä Joka kodin keittokirjassa oli ohje muun muassa keitettyyn kanaan, jossa hyvin puhdistettu kana sidottiin ja pantiin suolalla maustettuun veteen yhdessä sellerin, valkopippurin ja inkiväärin kanssa. Tämän jälkeen kana sai kiehua kannen alla noin kahden tunnin ajan eli niin pitkään, että se tuntui varvulla koeteltaessa pehmeältä. Kanan kypsyttyä se leikeltiin lämmitetyille vadeille ja tarjoiltiin vaikkapa keitetyn riisin kanssa.

Sota-aika oli osaltaan jo muuttanut naisten ja miesten välistä työnjakoa siten, että naiset olivat työskennelleet jopa ravintoloiden ovivahteina sillä välin, kun miehet olivat rintamalla. Osa miehistä oli puolestaan oppinut laittamaan sota-ajan olosuhteissa ainakin jonkin verran ruokaa, minkä ansiosta he osasivat tarttua kauhaan tarpeen vaatiessa kotioloissakin. Naiset alkoivat käydä etenkin 1960-luvulta alkaen taas yhä useammin töissä kodin ulkopuolella, mikä alkoi vähitellen näkyä myös kotikeittiöissä tasa-arvoisempana kokkausvuorojen jakamisena (tosin Kotiruoka-kirjassa luovuttiin keittämisen voimakkaasta sukupuolittamisesta tiettävästi vasta vuoden 1987 painoksessa).



Naisten työssäkäynti myös rentoutti suomalaista ruokakulttuuria, ja yhä nopeammin valmistuvat ruokalajit saavuttivat suosiota. Läskisoosin tilalle tuli jauhelihakastike (”murusoosi”), ja peruna korvattiin yhä useammin pastalla. Ruokaostosten tekokin nopeutui, kun ulkomaisten esikuvien mukaan perustetut valintamyymälät alkoivat yleistyä Suomessa 1960-luvun kuluessa. Myös ravintolat alkoivat vapautua maineestaan pahennuksen pesinä. Pizzerioiden yleistyminen 1960-luvulta alkaen madalsi kynnystä syödä ulkona, ja myös suomalaisten pöytätavat alkoivat vapautua. Kaupunkien pizzerioihin riitti myös entistä enemmän asukkaita, kun suomalaiset muuttivat 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa joukolla maaseudulta kaupunkeihin (ja Ruotsiin).

Myös teknologian kehittyminen toi helposti valmistuvia ruokalajeja kuluttajien ulottuville. Makkara oli ollut vanhastaan työläs maaseudun teurastusajan tuote, mutta 1960-luvulla nähtiin teollisen makkaran vallankumous. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin tuotanto aloitettiin vuonna 1963.

Makkaran suosio oli suurimmillaan 1970-luvun puolivälissä, minkä mahdollisti myös lisääntynyt vapaa-aika. Vuoden 1970 tienoilla säädettiin lomia pidentänyt vuosilomalaki ja siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon. Suosituksi osoittautunut lenkkimakkara muuntui samaan aikaan pätkityksi grillimakkaraksi, jonka laajempi valmistus käynnistyi vuosina 1973-74. Grillimakkarat suunniteltiin erityisesti camping-matkustajille, ja Camping-nimistä grillimakkaraa oli saatavilla jo tässä vaiheessa. Vuosi 1973 oli kuvaavasti myös suomalaisen leirintämatkailun huippuvuosi.



1970-luku oli myös viriävän terveysvalistuksen vuosikymmen. Vuonna 1972 tuli voimaan kansanterveyslaki. Tähän mennessä sokerin syöminen oli kasvanut Suomessa huippulukemiin, ja Suomessa lähdettiin taistelemaan sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta vastaan myös rasvaa vähentämällä ja kasvisten syöntiä lisäämällä. Siinä missä lihavuus oli ollut vielä 1950-luvulla ainakin jossain määrin tavoiteltavaa, 1970-luvulla markkinoille tuli muun muassa rasvaton maito. Pohjois-Karjala -projekti käynnistettiin vuonna 1972, ja ruokaympyrä tuli tutuksi vuonna 1977. Samaan aikaan yleistyvät autot, hissit ja kaukosäätimet vähensivät ihmisten luontaista liikkumista, ja suomalaisten ylipaino lisääntyi tehostuvasta ravitsemusvalistuksesta huolimatta. Valistustakin toki kuunneltiin, ja esimerkiksi margariini ohitti voin kulutuksen Suomessa 1980-luvun lopulla.

Synnyin itse 1970-luvun jälkipuoliskolla, ja kiinnostuneena kaivelin vähän aikaa sitten esille omana syntymäpäivänäni ilmestyneitä sanomalehtiä. Kyseisen päivän mainoksissa oli kuvaavasti tarjouksessa jauhelihaa ja valmista maksalaatikkoa, ja televisiosta tuli illalla puoli yhdeksältä Veijo Vanamon ja Jaakko Kolmosen ohjelma Asia on pihvi: Paljonko rasvaa, sokeria ja alkoholia on ravinnossasi. Myös ranskanleipä maistui suomalaisille oman syntymäpäiväni tienoilla.

1970-luvulla suomalaista ruokakulttuuria merkittävästi muuttanut innovaatio oli pakastimien yleistyminen. Tämä näkyi myös keittokirjamarkkinoilla, sillä vuonna 1972 julkaistiin Hilkka Janhosen ja Johanna Aution teos Perheen pakastekeittokirja: pakastimet, pakastaminen, pakasteruuat.

Pakastamalla säilöminen ei ollut vielä tuossa vaiheessa kovin yleistä, ja suomalaisten katsottiin tarvitsevan opastusta tämän kotisäilöntämenetelmän omaksumiseen. Pakastimet yleistyivät aluksi ennen kaikkea maaseudulla (ahkeramman marjastuksen, metsästyksen ym. takia), mutta myös kaupunkilaiset löysivät pakastamisen ilot. Samalla suomalaisten ruokapöytiin ilmestyivät pakastebroileri, sekavihannekset, pakastesei ja kaupan pakastealtaista poimitut jäätelöpaketit.



Aineellisen elintason kohentuminen jatkui 1980-luvun aikana, ja etenkin vuosikymmenen jälkipuoliskolla päästiin jopa suoranaisen kulutusjuhlan makuun. Elintason nousu näkyi myös keittiöiden varustelussa, ja esimerkiksi mikroaaltouunit alkoivat yleistyä tässä vaiheessa. Mikroaaltouunin ostajat saivat tuotteen kylkiäisenä yleensä mukaan myös mikroaaltouuniruokien valmistamiseen tarkoitetun reseptikirjasen: Ajatuksena oli saada ”hetkessä herkullista”, ja esimerkiksi kolmen kilon joulukinkun valmistaminen onnistui (erään reseptikirjan mukaan) mikroaaltouunissa alle kolmessa tunnissa haudutustehon, täyden tehon ja kypsennystehon välillä vuorotellen.

Mikroaaltouunin äärellä korostui tehokkuus, ja samalla ruokaan olennaisesti liittynyt yhteisöllisyys alkoi jäädä taka-alalle, koska mikroateria (1980-luvun Suomessa ehkä käytännössä vuonna 1981 markkinoille tullut mikropitsa) oli kätevä lämmittää ainoastaan yhdelle hengelle kerrallaan. Kiireisen elämäntavan yleistyminen näkyi suomalaisissa keittokirjoissa 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1970 ilmestyi Kiireisen keittokirja: Herkullista – tuossa tuokiossa, jossa opastettiin poikamiehiä, poikamiestyttöjä, virkaäitejä ja nuoria pareja valmistamaan tehokkaasti ruokaa säilykkeistä alle puolessa tunnissa ”sopivasti höystettynä, jännittävästi maustettuna”.

Kiireisille tarkoitettuja keittokirjoja ilmestyi myös 1980-luvulla, ja samalla makaronipaistokset ja lämpimät juustovoileivät saapuivat suomalaisiin ruokapöytiin. Samaan aikaan suomalaisilla oli kaipuu vanhaan talonpoikaiskulttuuriin, ja 1980-luvulla oli runsaasti harrastusta pitäjäruokien ja suomalaisten perinneruokien kartoittamiseen.



Ruoka oli merkinnyt vuosisatojen ajan useimmille suomalaisille välttämätöntä ravintoa, jonka avulla jaksoi tehdä raskasta työtä. 1970-luvulta lähtien yhä useampi alkoi kuitenkin suhtautua ruokaan kiinnostavana harrastuksena. Keskioluen vapauttaminen (1969) ja ylipäänsä vapautunut ilmapiiri toivat mukanaan niin sanotun kostean sukupolven, joka alkoi viihtyä ruoan parissa. Mausteiden käyttö monipuolistui, ystäviä kutsuttiin kotiin ruokailemaan (aiemman kahvittelun sijasta), ja ruokajuomanakin alkoi olla yhä useammin viiniä.

Suomen ensimmäinen viinilehti perustettiin vuonna 1989, mistä voisi päätellä, että 1980-luvun lopulla Suomessa oli lehdelle tarpeeksi lukijoita. Keittokirjat olivat raivanneet lehdelle tietä: Esimerkiksi vuonna 1979 ilmestynyt teos Kutsutaan ystäviä (ruotsinkielinen alkuteos Kalas) opasti jo lukijoitaan drinkkien, aperitiivien, oluen sekä ruoan kanssa tarjoiltavien viinien maailmaan.

Anna-Maria Lautmannin vuonna 1989 ilmestyneestä teoksesta Kutsut kotona (ruotsinkiel. alkuteos Bjudningsboken) on nähtävissä monet vuosikymmenelle ominaiset ihanteet. Porsaanfileen alkuruoaksi suositeltiin kirjassa katkarapupasteijoita, joihin kiireisen ruoanlaittajan oli mahdollista käyttää pakastettua voitaikinaa ja jotka oli mahdollista tehdä etukäteen lämmitystä vaille valmiiksi. Katkarapupasteijoista, portviinissä marinoidusta porsaanfileestä ja nougatpäärynöistä koostuvan aterian tarjoiluehdotuksessa oli luonnollisesti mukana myös punaviiniä.



1980-luvun keittokirjoista on nähtävissä myös ruokamaailman lisääntyvä kansainvälisyys. Yhä useammat suomalaiset olivat matkustaneet Välimeren maihin 1960-luvulta lähtien, ja matkoilla tutuiksi tulleita ruokalajeja haluttiin toisinaan kokeilla myös kotioloissa. Vuonna 1985 julkaistussa Herkutellen maapallon ympäri -kirjassa suomalaisia opastettiin tekemään muun muassa musakaa ja kreikkalaista talonpoikaissalaattia. Myös koulujen kotitaloustunnit alkoivat tuoda suomalaisten ulottuville kansainvälisiä makuja. Peruskoulun kotitalous -nimisen kirjan vuonna 1979 ilmestyneessä painoksessa oli ohje pikaleivonnaisiin lukeutuvaan pizzaan. Kirjassa oli ohje jauhelihapizzaan sekä lisäksi ”aitoon” pizzaan, joka syntyi kirjan mukaan vehnäjauhoista, haaleasta vedestä, hiivasta ja öljystä. Aidon pizzan pinnalle ohjeistettiin laittamaan ”tomaattisosetta, sardiineja, anjovista tms., oreganoa ja juustoraastetta”.

1990-luvun Suomeen mahtui sekä lamaa ja leipäjonoja että uudenlaista yltäkylläisyyttä. Suomen EU-jäsenyys (1995) edisti elintarvikkeiden vapaata liikkumista, mikä näkyi muun muassa ruokakauppojen valikoimien kasvamisena. Tässä vaiheessa esimerkiksi texmex-tuotteet tulivat osaksi monien suomalaisten ruokavaliota. Ravintoloissa syöminen arkipäiväistyi entisestään. Maahanmuuttajien lisääntyminen toi Suomeen entistä enemmän uudenlaisia tuotteita myyviä ruokakauppoja, ja ruokakauppojen tuotteista oli entistä helpompaa tehdä aterioita, koska 1990-luvulta lähtien ryhdyttiin julkaisemaan myös ennennäkemättömän paljon ruokalehtiä ja keittokirjoja. Muistan itse ostaneeni ensimmäisen ruokalehden kaupasta loppuvuonna 1999. Olin juuri hetkeä aikaisemmin valmistunut yliopistosta, vaihtanut opiskeluelämän työntekoon ja päättänyt ilmeisesti ryhtyä muutenkin elämään aikuista elämää. Myös Jamie Oliverin keittokirja Alaston kokki ilmestyi suomeksi vuonna 1999, mutta sen hankin omaan keittokirjahyllyyni vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

2000-luvun suomalaisesta ruokakulttuurista voisi nostaa esiin lisääntyvän ympäristötietoisuuden. Yhä useammat suomalaiset ovat huomanneet, että esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan on mahdollista taistella ruokavalintojen avulla, ja erityisesti 2010-luvulla erilaiset nyhtökauran kaltaiset lihaa korvaavat tuotteet ovat saaneet huomattavan paljon suosiota. 2000-luvulta haluan luonnollisesti nostaa esiin myös ruokablogit, jotka ovat olleet tietenkin omasta näkökulmastani yksi ruokahistorian keskeisistä käännekohdista. Suomen ensimmäinen ruokablogi (tai ainakin yksi ensimmäisistä) Mitä söin tänään perustettiin toukokuussa 2005.



Ruokablogeihin liittyen – tekstin kuvituksena on käytetty kuvia oululaisten ruokabloggaajien Suomi 100 -blogibrunssilta ja suomalaisten jäätelöiden makutestistä viime toukokuulta. Omana panoksenamme 70-luvun sipulipiiras ja salaatti suomalaisista juustoista.

Kirjallisuutta:
-Merja Sillanpää, Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys (1999).
-Merja Sillanpää, Säännöstelty huvi: Suomalainen ravintola 1900-luvulla (2002).
-Johanna Mäkelä, Päivi Palojoki & Merja Sillanpää, Ruisleivästä pestoon. Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003).
-Maarit Knuuttila, Kansanomainen keittämisen taito (2006).

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2017

Juhlapöydän kasviskunkku



Parin viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt ilahduttavan paljon keittokirjoja suomalaisilta ruokabloggaajakollegoilta. Ja miten mahtavan hyviä kirjoja ne ovatkaan!

Hannan soppa -blogin Hanna Hurtan syyskuussa ilmestynyt Kasvis-keittokirja on myös herkullisten ruokaohjeiden aarreaitta. Tilasin kirjan heti tajunnanräjäyttänyttä indonesialaista gado gado -salaattia maistettuani, ja nyt viikonloppuna kokeilemallani kukkakaaliohjeella sai niin ikään aikaan harvinaisen maistuvaa syötävää.

Halusin eilisiin ruokapitoisiin pikkujouluihin jotain kasvispitoista näyttävää syötävää ja saman tien mieleeni muistui tämä kukkakaali, jota Hanna luonnehtii kirjassaan illallispöydän kunkuksi:

Kokonaisena paahdettu kukkakaali

1 keskikokoinen kukkakaali
3 rkl tahinia
1/2 sitruunan mehu
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl vettä
1/2 tl suolaa
1 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl jauhettua paprikaa
1/2 tl jauhettua kurkumaa
1/4 tl jauhettua kanelia

Poista kukkakaalista lehtiruodit. Kuumenna iso kattilallinen vettä ja keitä kukkakaalia noin viisi minuuttia. Siirrä se sitten voideltuun uunivuokaan.
Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Sekoita keskenään tahini, sitruunan mehu, oliiviöljy, vesi, suola ja mausteet. Levitä seos kukkakaalin päälle. Paahda uunissa 30-45 minuuttia, kunnes kukkakaali on kypsää.
Tarjoile esimerkiksi pähkinöillä ja yrteillä maustetun keitetyn kvinoan tai riisin sekä granaattiomenan siemenien kanssa.

Vahva suositus. Kukkakaali on ollut muutenkin viime aikoina yksi suosikkiraaka-aineistani, ja taidankin kokeilla seuraavana Kasvis-ohjeena kukkakaalisandwichiä tai kukkakaalinachoja.

perjantaina, marraskuuta 24, 2017

Blinipannari



Marraskuu on ollut kokkailujen puolesta vähän hiljaista aikaa, etenkin mitä on tullut uusiin reseptikokeiluihin. Joulukuun puolella luvassa on sitten sitäkin enemmän kaikenlaista, kun olen lupautunut tekemään muun muassa Suomi 100 -juhliin suupaloja (hyviä vinkkejä otetaan vastaan) ja lisäksi luvassa on tietenkin ruokapitoisia pikkujouluja.

Meiltä on kyselty joskus mätiä sisältäviä ruokaohjeita, kun sellaisia on kuulemma ollut täällä blogissa vain harvakseltaan. Viime lauantaina oli sen verran juhlan aihetta, että tekaisimme pitkään kokeilulistalla olleen blinipannukakun. Mädillä päällystetty pannari syntyi Soppa365:n ohjeella:

Blinipannukakku

7 dl maitoa
200 g kermaviiliä
25 g tuorehiivaa
2 dl tattarijauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl suolaa
3 kananmunaa
25 g voita sulatettuna

Sitruunasmetana
1 (luomu)sitruunan kuori
1 rkl sitruunan mehua
1/2 ruukkua tilliä
240 g smetanaa
1/2 tl suolaa
ripaus mustapippuria myllystä

Lisäksi
1 punasipuli
300 g jokiravun pyrstöjä tai katkarapuja
100 g mätiä
tillin oksia
(luomu)sitruunan kuorisuikaleita

Lämmitä maito ja kermaviili kädenlämpöiseksi. Murenna joukkoon hiiva ja liuota sekoittamalla. Sekoita nesteeseen myös jauhot ja suola. Anna taikinan tekeytyä huoneenlämmössä leivinliinalla peitettynä noin tunti, kunnes taikina kuplii reilusti.
Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Huuhdo sitruuna, raasta sen kuori ja purista mehu. Hienonna tilli. Sekoita sitruunasmetanan aineet keskenään.
Kuori ja viipaloi punasipuli. Valuta jokiravunpyrstöt.
Sekoita pannaritaikinaan kananmunat ja sulatettu voi. Kaada taikina leivinpaperoituun reunalliseen uunipeltiin ja paista 25–30 minuuttia uunin keskitasossa, kunnes pannukakku on kullanruskea.
Levitä sitruunasmetana pannarille. Asettele pannarin päälle ravut, mäti, punasipuli, tilliä ja sitruunankuorisuikaleita.




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails