tiistaina, toukokuuta 22, 2018

Pikaruokaa Japanissa



Olemme syöneet täällä Japanissa asuessamme varsin monenlaisissa ravintoloissa, ja ruoka on sanalla sanoen erinomaista. Raaka-aineet ovat hyvälaatuisia, ja japanilaiset tunnetusti osaavat jalostaa kokkaustaidon huippuunsa.

Yksi merkittävä poikkeus on kuitenkin löytynyt: Hampurilaisia japanilaiset eivät välttämättä osaa tehdä tai maustaa niin hyvin kuin kaikkea muuta. Halusin testata Japanin-kotimme lähellä sijaitsevan McDonaldsin (täkäläisittäin Makku tai Makudo) hampurilaisen luettuani netistä, että ne ovat Japanissa suorastaan ylimaallinen kokemus (koska ne muun muassa näyttävät täsmälleen samalta kuin kuvissa), mutta kokemus paikan teriyaki-hampurilaisesta oli lopulta hiukan nihkeä. Japanilainen makumaailma ei jotenkin vaan toimi hampurilaisen väliin istutettuna.

Netflixistä löytyvässä mainiossa Ugly Delicious -ohjelmassa on sivuttu usein myös pikaruokaa. Ohjelmassa pohdittiin kerran myös sitä, miten hyvin KFC on menestynyt itäisessä Aasiassa: David Changin mukaan hampurilainen on jotain sellaista, joka on pitänyt Aasiassa erikseen selittää, mutta friteerattu kana oli täkäläisille tuttua syötävää jo ennen KFC:n voittokulkua.

Kentucky Fried Chicken eli KFC on tehnyt Japanissa taitavaa markkinointityötä: Moni ostaa joulun aikana (tavallaan joulukalkkunan vastineeksi) Japanissa paistettua kanaa KFC:stä. Pelkkä joulu ei tunnu riittävän, koska myös uuden vuoden aikaan täällä oli kuulemma ollut innokkaita mainoskampanjoita sen puolesta, että KFC:n ruokatarjonta sopisi hyvin myös vuodenvaihteen ateriaksi. Perinteinen uuden vuoden syötävähän on Japanissa ollut muun muassa mochi, tahmaisesta japonica-riisistä tehty riisikakku, jonka syömisessä pitää olla varovainen, jottei se juutu kurkkuun.



Monikansallisista ruokaketjuista täällä Sapporossa ovat parhaiten esillä McDonaldsin ja KFC:n ohella ainakin Starbucks ja PizzaHut. Ruokakulttuurissa on hyvin suuri merkitys aina myös sillä, minkälaisia ruoanvalmistus- ja ruokailuvälineitä ihmisillä on (ollut) käytössään(*. Japanilaista ruokatarjontaa määrittelee hyvin paljon se, että ihmiset ovat tottuneet syömään ruokansa syömäpuikoilla tai lusikalla. Esimerkiksi perunamuusia ei näyttäisi olevan täkäläisen KFC:n ruokalistalla ollenkaan. Pizzaa täällä toisaalta syödään paljon, mutta senhän voi valmiiksi viipaloituna syödä ilman veistä ja haarukkaa.

Hampurilaisiin palatakseni, Mos Burger -niminen hampurilaisketju perustettiin Japaniin vuonna 1972. En tiedä, mahtaako olla sattumaa, että samana vuonna pidettiin myös Sapporon olympialaiset. Amerikkalainen ruoka on usein seurannut olympialaisten mukana (ainakin jos miettii, että Suomessa on juotu Coca-Colaa alkaen Helsingin olympialaisista). Pitää joku kerta käydä Mos Burgerissa syömässä hampurilainen, jonka sämpylät on tehty riisistä.



Ruokailun pikaisuudesta kirjoittaminen on sinänsä vähän omituista japanilaisessa kontekstissa, koska täällä osataan vielä rauhoittua ruoan ääreen. Esimerkiksi kadulla kävellessä syömistä pidetään täällä omituisena tapana. Pidän paljon oman työpaikkani kaksi kertaa päivässä toistuvasta kahviseremoniasta: Kahvi valmistetaan huolella pavuista jauhamalla ja sen jälkeen suodattamalla se pour over -tekniikalla hitaasti houkuttelevaksi lämpimäksi juomaksi. Valmis kahvi jaetaan paikalla olijoiden kuppeihin ja sen jälkeen sanotaan vielä Itadakimasu, joka osoittaa mielestäni hienosti ruoan ja juoman kunnioittamista (se tarkoittaa tässä yhteydessä ”saada syödä ja juoda”).

--
((* Japanilaiset ovat sattuneista syistä myös todella hyviä hiilillä grillatun ruoan valmistajia. Mutta siitä aiheesta lisää joskus toisella kerralla.)

tiistaina, toukokuuta 08, 2018

Hanami-piknik Maruyama-puistossa



Japanissa on vuoden mittaan kaksi merkittävää viikon mittaista loma-aikaa, joista toista (kultaista viikkoa) vietettiin menneellä viikolla. Omasta viikostamme teki erityisen juhlallisen se, että kirsikkapuut alkoivat kukkia täällä Japanin pohjoisosassakin vihdoin muutamaa päivää ennen kultaisen viikon alkua.



Lisäksi saimme kutsun Maruyama-puistossa pidettyyn hanami-piknikkiin, mikä olikin aivan uskomattoman hieno kokemus. Kirsikankukat, auringonpaiste, puisto täynnä ihmisiä ja savuavia grillejä. Ei yhtään haitannut, ettei päässyt viettämään vappua Suomessa tänä vuonna.



Tarjolla ollut ruoka oli todella herkullista, kun seurueessa oli kaksi kokkaavaa ravintoloitsijaakin.





Tässä oman seurueemme grilli:









Kiotossa on myös Maruyama-niminen puisto, mutta suosittelen luonnollisesti kaikkia tulemaan mieluummin tänne pohjoiselle saarelle ja Sapporoon. The Japan Times -sivustolta juuri lueskelin, miten ilmeisesti juuri kiotolaiset ovat ahdistuneita ulkomailta liiaksi tulvivista turisteista.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2018

Pastanjauhantaa Sapporossa

Jauhantapaja on muuttanut hetkellisesti keisarikunnan alaisuuteen, Japanin pohjoisimmalle saarelle Hokkaidoon Sapporon kaupunkiin. Sapporo ja koko Hokkaido on kuuluisa nimenomaan ramen-nuudeliruoistaan. Keskustassa Susukinossa on 1950-luvulta asti toiminut kapea ramen-kuja, jonka varrella on lukuisia alan ravintoloita. Toki niitä on ympäri kaupunkia ja saarta muutenkin ja kuja sinänsä lienee melkoinen turistinähtävyys, mutta kävimme toki sen heti innolla koestamassa kuitenkin.





Asumme japanilaisittain hulppean kokoisessa 60 m²:n kaksiossa nelisen kilometriä Sapporon keskustasta pohjoiseen. Asumus on Hokkaidon yliopiston ulkomaalaisten tutkijoiden rakennuksessa, joten valmiina ollut kalustus on perus-ylikansallista tyyliä: lattialla ei tarvitse istua ja sängyssäkin on jalat. Sapporon kevät on suunnilleen samassa tahdissa Etelä-Suomen kanssa ja lämmitystä vielä tarvitaan. Asunnoissa ei täällä useinkaan ole keskuslämmitystä, vaan lämpöä kehräävät jokaisessa huoneessa pöhisevät kaasukamiinat.



Japanilaisilla ei ole keittiöissään kuulemma juuri koskaan uunia, mutta hellan alla on joka kodissa pieni kalagrilli, jota myös käytetään paljon. Meri on kapeassa saarivaltiossa aina lähellä ja kalaa syödään paljon. Suosittu kotiruoka on kaupasta puoliksi kuivattuna ostettu, aukaistu ja levitetty kala, joka grillataan tässä hauskassa kalagrillissä rapeaksi ja syödään riisin kanssa.

Oikeastaan ensimmäinen kohtaamamme erikoisuus (Suomeen nähden – täällä se tietenkin on tavallisuus ja meikäläinen systeemi kummallinen) oli kierrätys. Heti perille päästyämme ja kaasu- sun muut sopimukset tehtyämme talonmies antoi kierrätyskalenterin ja kävi tarkkaan läpi paikallisen jätehuoltojärjestelmän. Roskia ei nimittäin viedä pihalle miten sattuu, vaan ne lajitellaan erilaisiin pussukoihin ja viedään sitten tarkasti kukin omana aamunaan puoli yhdeksään mennessä pihalla olevaan jätekatokseen odottelemaan hakijaa. Lajittelukategorioita on niin monta, että käytännössä jokaiselle päivälle on jotain vietävää. Jos hakupäivän unohtaa, joutuu odottamaan seuraavaa kertaa, joka voi kyseiselle jätetyypille olla vasta viikon tai kahden päästä. Lajittelua kuulemma valvotaan naapuriperiaatteella tarkasti ja poikkeamista tulee herkästi sanomista.



Tuntuu, että systeemi toimii: jo kaupassa tulee mietittyä, miten kunkin tuotteen pakkaus kierrätetään ja millainen vaiva siinä kokonaisuutena on. Tulee ehkä ostettua vähemmän asioita puhtaasti fiilispohjalta. Hesarin mukaan suomalaisen roskapussissa jopa 80 prosenttia on tavaraa, jonka voisi kierrättää. Tällainen ei olisi mahdollista Japanissa. Pakkauksetkin tulee pilkottua osiinsa ja lajiteltua tarkoin materiaalinsa mukaisiin pussukoihin. Jätemaksut hoidetaan näppärästi siten, että osa jätteestä (sellainen, jota ei voi helposti kierrättää) on maksullista ja se täytyy jättää keräykseen erikoispusseissa, joiden hankintahinta on samalla jätteenkäsittelymaksu.



Kalagrillikala on vielä kokeilematta, mutta lähikauppojen valikoimiin on jo tutustuttu innolla. Meikäläisittäin on hassua, miten suurin osa hedelmistä on käsin valittuja, kuhmuttomia valioyksilöitä, jotka on yksittäispakattu muoviin ja vielä erikseen pehmustettu. Hinnat ovat tietenkin sen mukaisia. Hokkaidoa pidetään puhtaana ja arvostettuna kasvatusalueena ja täältä tulevia kasvi-, liha- ja maitotuotteita myydään premium-hintaan muuallakin Japanissa.

maanantaina, maaliskuuta 19, 2018

Ystävänpäivän lihapullat



Pohdin täällä Pastanjauhannassa taannoin ystävänpäivän kokkailuja. Toteutukseen valikoituivat lopulta Ghettokeittiön mozzarellalla täytetyt herkuttelulihapullat, jotka syntyivät reilusta kilosta jauhelihaa sekä muutamista muista aineksista:

Aluksi pehmitimme pannulla öljyssä kahvikupillisen verran hienonnettua sipulia sekä kolme valkosipulinkynttä. Jäähtynyt sipuliseos lisättiin jauhelihan sekaan yhdessä korppujauhojen, kananmunan, silputun lehtipersiljan, suolan ja pippurin kanssa. Sen jälkeen upotimme lihapullien sisään 100 grammaa paloiksi leikattua mozzarellaa ja paistoimme lihapullia 220-asteisessa uunissa niin pitkään, että olimme tyytyväisiä pullien kypsyyteen.

Kastikkeessa meidän hiukan tuli oikaistua; arki-iltaan sopi työpäivän päätteeksi vähän nopeammin valmistuva tomaattikastike, joka tosin maustettiin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan punaviinietikalla (2 rkl) ja ruskealla sokerilla (2 rkl). Annoksen koristeluun tarkoitetut oreganot sentään uppopaistettiin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan, ja pastaksi keitettiin tuorepastaa.

maanantaina, maaliskuuta 05, 2018

Talvipäivän juoma: Jägertee


Tänä vuonna hiihtolomakausi on anniskellut sopivan kylmiä pakkaspäiviä joka puolelle Suomea. Talvisen ulkoilupäivän päätteeksi voi lämmitellä vaikkapa itävaltalaiseen tapaan jägerteellä, koska heillä on Alpit ja he varmastikin tietävät, miten ulkoilupäivän jälkeen tulee lämmitellä – vähän samalla tavalla kuin sveitsiläiset tietävät, mitä talvipäivän päätteeksi tulee syödä (fondueta tai raclettea).

Jägerteetä saa Alkosta valmiina lisää vain vesi -tyyppisenä sekoituksenakin, mutta itse tehdyssä on aina enemmän tunnelmaa ja raikkaampi tuoreiden hedelmien maku. Kotona keitettyä ei kuitenkaan tule mennä myymään Jägertee-nimellä – ellei satu asumaan Itävallassa – sillä nimike nauttii EU:n alkuperämaasuojaa, eli sitä voi käyttää vain Itävallasta peräisin olevista tuotteista.

Juoma valmistuu todella nopeasti. Ainekset käytännössä vain lisätään kattilaan, keitetään hetki ja tarkistetaan maku. Ohje on Itävallan matkailutoimiston sivuilta.

Jägertee

250 ml punaviiniä
250 ml teetä
250 ml maustettua rommia (Stroh on se perinteinen)
250 ml luumuviinaa, muuta snapsia tai melkeinpä mitä tahansa viinaa (laitoin puolet jallua ja puolet votkaa)
250 ml appelsiinimehua
2 tai 3 neilikkaa
1/4 kanelitanko
2 sitruunanviipaletta
sokeria

Lisää kattilaan kaikki ainekset sokeria lukuunottamatta, kuumenna kiehuvaksi ja anna hautua miedolla lämmöllä viisi minuuttia. Vasten yleistä luuloa alkoholi ei katoa saman tien, vaikka juomaa pitäisi kiehumispisteen tienoilla hetken verran. Toki siitä hieman haihtuu, mutta vain vähän. Ota juoma lopuksi levyltä, maistele ja lisää sokeria makusi mukaan.

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2018

Ystävänpäiväruokaa



Hyvää ystävänpäivää! Päädyin tänä vuonna nostalgisena (ja toki myös hiukan nolona, nimim. aikamoinen koettelemus lukea yli kymmenen vuoden takaisia ruokapäiväkirjamerkintöjä) kurkistelemaan Pastanjauhannan menneiden helmikuiden ystävänpäiväpostauksiin:

Aivan ensimmäisenä jauhantaystävänpäivänä (helmikuussa 2006) olen fiilistellyt täällä sydänkäpyselle tarjottavan simpukkapadan parissa.

Tasan kymmenen vuotta sitten olen kirjoittanut herne-maissi-paprika -aiheisen postauksen maissikanaa sisältävästä linssisalaatista (olin näköjään kymmenen vuotta sitten myös leipäohjeiden lumoissa).

Yritän parhaillani pohtia, minkälainen ystävänpäivän ateria voisi tänä vuonna kenties olla. Aasian suunnan maut houkuttelevat, mutta suolaiset suupalatkin maistuisivat. Viime viikonlopun majava-aterialla saimme alkupalaksi hauskoja pikkusyötäviä, joiden kanssa tarjolla oli ystävänpäivää enteillen rosé-kuohuviiniä:

Rapu-mäticocktail (ohje Viinikellarista)

2 dl käsinkuorittuja tuoreita katkarapuja (tai sulatettuja pakastekatkarapuja)
10 cm pala varsisellerin vartta
1 pieni salottisipuli
0,5 dl ranskankermaa
0,5 dl majoneesia
0,5 tl tomaattipyreetä
puolikas appelsiini
tabascoa oman maun mukaan
2 rkl siianmätiä (tai esim. kirjolohenmätiä)
suolaa

Koristeeksi
mätiä
ruohosipulia hienonnettuna

Valuta ja kuivaa katkaravut. Valuta mäti.
Leikkaa varsiselleri ja kuorittu salottisipuli mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi.
Yhdistä kulhossa ranskankerma, majoneesi ja tomaattipyree.
Raasta appelsiinin kuori (vain oranssi osa) kastikkeen joukkoon. Purista noin 2 rkl appelsiinin mehua kastikkeeseen.
Mausta tabascolla. Kaada kastike rapujen joukkoon.
Lisää sipuli ja selleri, sekoita ja anna maustua jääkaapissa. Parhaimmillaan maustuneet ravut ovat seuraavana päivänä.
Lisää mäti rapujen joukkoon ennen tarjoilua. Maista ja lisää tarvittaessa ripaus suolaa.
Laita lusikallinen seosta keksikuppiin tai leivälle. Koristele mädillä ja ruohosipulilla.

tiistaina, helmikuuta 13, 2018

Matka Puerto de la Cruziin ja kokemuksia all inclusive -hotellista



Tämä vuosi ei alkanut ruokaharrastuksen kannalta (tai ylipäänsä muutenkaan) kovin suotuisissa merkeissä. Sairastuin nimittäin heti vuoden alkajaisiksi influenssaan, joka kehittyi vielä keuhkokuumeeksi seurauksella, että keuhkoja repivä yskä on edelleen seuralaisenani. En yleensä ole juuri koskaan kuumeessa tai menetä ruokahaluani, mutta nyt kun tammikuussa sairastin yhtä aikaa nielu-, silmä- ja korvatulehdusta, pystyin syömään lähinnä pakastemarjoista tehtyjä smoothieta ja kaupan pakastealtaasta ostettuja mehujäitä (sekä pakon sanelemana useampaa erilaista antibioottia). Kirjoitustyötkään eivät sujuneet suunnitellulla tavalla. Viime vuodenvaihteeseen sijoittunut Kanarian-matkakin on jäänyt vaille matkaraporttia, mutta nyt on aika korjata tilannetta.

Olen viimeisen vuoden ajan säästänyt lähitulevaisuudessa häämöttävää isompaa reissua varten, mutta vuodenvaihteessa meille tarjoutui tilaisuus matkustaa jauhantapuolison vanhempien kustantamana (isommalla porukalla) Teneriffalle Puerto de la Cruziin. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kanarian saarilla, ja etenkin Teneriffa on kuulostanut aina erityisen pahalta turistirysältä, mutta ennakkoluuloista luopuminen kannattaa, sillä reissukohde osoittautui kerrassaan mainioksi. En yhtään ihmettele, että Puerto de la Cruzin turismi yltää 1800-luvulle saakka. Kaupunki on ympäristöineen todella kaunis ja ilmasto oli keskitalvellakin hyvin miellyttävä (sadepäiviä ei sattunut omalle matkaviikollemme ollenkaan).



Hotellimme H10 Tenerife Playa sijaitsi kerrassaan mahtavalla paikalla (meren ja Lago Martianezin merivesialtaiden äärellä), ja viidennen kerroksen parvekkeelta oli hauska kuunnella aaltoja ja katsoa aloittelevien surffaajien harjoittelua. Samaten hotellin toisessa kerroksessa sijaitsevasta ravintolasta avautui huikaisevan hieno merinäköala. Sitä kelpasi katsella, kun söi aamiaiseksi paikallisia pieniä banaaneja:





Olin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni all inclusive -matkalla, joihin olen aina suhtautunut epäluuloisesti syystä, että niitä suosimalla rajoittaa paitsi omia ruokailumahdollisuuksiaan myös paikallisten toimijoiden mahdollisuutta ansaita elantoaan myymällä ruokaa matkailijoille. Myös alueen kulttuuriperintöön tutustuminen sekä muut paikalliset elämykset saattavat jäädä herkemmin väliin, jos hotellilla on rajattomasti tarjolla ilmaista (tai ennalta maksettua) ruokaa ja juomaa. Toisin sanoen all inclusive -matkojen suuri suosio vähentää myös paikallisten oppaiden, lipunmyyjien, autonkuljettajien ja monien muiden ammattiryhmien työmahdollisuuksia.

Etenkään suurten matkatoimistoketjujen all inclusive -hotelleissa en kovin mielelläni yöpyisi. Esimerkiksi Gambia yritti parikymmentä vuotta sitten kieltää all inclusive -matkojen myymisen kokonaan, koska matkailusta koituvien taloudellisten hyötyjen nähtiin valuvan liiaksi kansainvälisten matkanjärjestäjien taskuihin. Myös Teneriffan kaltaiseen haavoittuvaan saariympäristöön tekee mielellään matkan siten, että voi samalla olla jollain tavoin hyödyksi myös paikallisille asukkaille. En tosin tiedä, mistä suuret hotellitketjut hankkivat all inclusive -hotellien ruokansa; toiveissa olisi, että nekin voisivat suosia myös paikallisia tuotteita ainakin jossain määrin.



Oman espanjalaisen hotelliketjumme all inclusive -matka sopi oikein hyvin eri-ikäisistä matkaajista koostuneelle suurelle matkaseurueelle, ja elämyksiäkin riitti, kun hintaan sisältyi esimerkiksi uudenvuodenaaton hulppea gaalaillallinen. Paikallisiakin ruokalajeja oli tarjolla. Heti ensimmäisen matkapäivän aamiaisella oli tarjolla herkullista espanjalaista munakasta ja lounaalla pääsin maistamaan papas arrugadas -perunoita sekä kahdenlaista (korianterilla maustettua vihreää ja paprikaa sisältävää punaista) mojo-kastiketta. Tarjolla olisi ollut myös empanadoja (eli paikallisia suolaisia pasteijoita) ja paellaa. Ruokaa oli kaiken kaikkiaan tarjolla todella paljon, eli ruokahävikkiä syntyy varmasti väistämättä melkoisesti.





Kyselin täällä Pastanjauhannassa ennen reissua Kanarian ruokavinkkejä, jotka olivatkin oikein hyödyllisiä. Esimerkiksi G-Astronomiaa-blogin listaus Mitä Teneriffalla kannattaa syödä oli mahtavan kattava ja asiantunteva tietopaketti aiheesta.

Olisimme suosineet mielellämme enemmän myös paikallisia ravintoloita, mutta esimerkiksi banaaniviljelmien keskellä sijaitseva kiinnostava Restaurante Haydée oli kiinni juuri silloin, kun olisimme siellä vierailleet. Läheisessä La Orotavan pikkukaupungissa piti olla muutenkin runsaasti mielenkiintoisia ruokapaikkoja, mutta menimme sinne vuoden ensimmäisenä päivänä, jolloin mikään ravintola ei pitänyt oviaan auki. Sillä sipuli -bloggaajien suosittelemaan Tasca Ihüey -nimiseen paikkaan pääsimme sentään ruokailemaan ja maistelemaan myös paikallista kanarialaista valkoviiniä.

Huonoa tuuria oli mukana muutenkin. Kävimme yhtenä päivänä Teneriffan lounaisrannikolla valaiden katseluun keskittyneellä veneretkellä (lähtö Playa de las Américasista). Meidän kohdallemme sattui ainoastaan yksi delfiiniperhe, mutta pallopäävalaita ei sattunut reitille ollenkaan, vaikka niitä kuulemma yleensä näkee sataprosenttisella varmuudella. Myös tulivuori Teidelle nouseminen jäi harmillisesti väliin (protip: kannattaa ostaa lippu etukäteen netistä). Kokemista ja näkemistä jäi siis vielä mahdollisille tulevillekin Teneriffan-reissuille.

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2018

Ateria majavasta



Tuttavapariskuntamme kysyi meiltä vähän aikaa sitten, haluaisimmeko tulla kokkaamaan heidän kanssaan aterian majavanlihasta, jota pariskunnan toinen osapuoli oli saanut haltuunsa Kainuun suunnalla sijaitsevalta kotipaikkakunnaltaan.

Me olimme luonnollisesti heti valmiita siitä huolimatta, että monikaan majavanlihaa maistanut ei tuntunut pitävän makuelämystä kovinkaan mainiona. Eräskin majavaa metsästänyt tuttuni totesi, että majavanlihaa pystyy syömään ainoastaan pekoniin käärittynä ja savustettuna. Maku-lehden nettisivuilta löytyi pekonia ja savuaromeita sisältävä ohje, joka otettiin toteutukseen pienin muutoksin:

Pekonimajava

2 kg majavanlihaa (selkää)
1 tl suolaa
1 tl mustapippuria
340 g pekonia
1 dl tuoreyrttiseosta (hienonnettuna, esim. timjamia, salviaa, rakuunaa)
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Poista majavan selkälihasta mahdolliset kalvot (myös rasva poistettiin huolella). Suolaa ja pippuroi liha.
Nosta majavanselkä kinkkupussiin ja sulje pussi. Leikkaa pussin kulmaan reikä.
Kypsennä lihaa 120-asteisessa uunissa noin 3 tuntia. Anna jäähtyä.
Leikkaa lihat irti selkärangan molemmilta puolilta mahdollisimman isoina paloina. Irrota selkärangasta liha mahdollisimman tarkkaan.
Ota puolet pekoneista ja levitä pöydälle limittäin noin 30 × 30 cm:n kokoiseksi levyksi (me asettelimme pekonia ristikkäin niin, että se muodosti alla näkyvän pekonikudoksen). Ripottele puolet yrteistä pekonien keskelle. Nosta päälle majavanlihat pitkänomaiseksi keoksi. Lisää kasan päälle loput yrtit ja mausteet.
Kääntele pekonien reunat lihakeon päälle. Peitä keko lopuilla pekoneilla siten, ettei lihaa näy mistään. Kypsennä kääröä 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.









Alkuperäiseen ohjeeseen sisältynyt savustusvaihe jäi lopulta kokonaan pois, mutta se ei haitannut ollenkaan, koska majavan maku oli itsessäänkin oikein hyvä: se toi mieleen jonkin riistalinnun maun, eli maku oli kohtalaisen mieto, mutta siinä oli kuitenkin sopivasti metsäistä riistaisuutta.

Nyhtömajavan kanssa samalle lautaselle päätyi kanttarellirisotto, joka toteutettiin soveltaen täältä löytyvällä suppilovahverorisoton ohjeella.



Majavalle sopiva viini oli aiheuttanut paikallisen Alkon työntekijälle hiukan selvitystyötä, mutta kirjallisuutta tutkittuaan hänen suosituksensa oli espanjalainen Lan Gran Reserva 2010. Oikein onnistunut ilta ja ateria kokonaisuudessaan!

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2018

Pizzakierros Oulussa – Tour de känkky



Taannoisen grillikierroksen innoittamina tempaisimme oululaisten ruokabloggaajien voimin pizzakierroksen. Klassisten oululaispizzerioiden lisäksi kierrokseen sisällytettiin standardoitua tuotetta myyvä Kotipizza sekä uudempaa sukupolvea edustava keskustan känkkylaitos Da Max.

Söimme Aina nälkä -pesueen, Kärähtäneet-Heidin, Kokit ja potit -Hannelen sekä Kokkeillaan-kaksikon kanssa illan aikana yhteensä kymmenen pizzaa: jokaisessa viidestä paikasta tilattiin kalibrointiannokseksi margherita sekä peruspizzaa edustanut capricciosa lisäsalamilla tms. makkaralla, paikasta riippuen.



Hienoiseksi yllätykseksemme jokaisessa paikassa suhtauduttiin positiivisesti, iloisesti ja hyvällä hengellä normaalista poikkeavaan tilaukseemme – mukavaa myyntiä lupaillut yhdeksän hengen seurueemme kun tilasi paikoilleen asetuttuaan aina vain kaksi pizzaa ja joikin pelkkää vettä. Tarantellassa nähtiin jopa lähes uskomatonta asiakkaiden huomiointia: pizzat saapuivat pöytään pyytämättä yhdeksään viipaleeseen leikattuina. Kahdeksan viipaletta olisi vielä ymmärtänyt, koska pizza on helppoa ja symmetristä pilkkoa siten, mutta yhdeksän oli koko kierroksen asiakaspalveluhuipentuma.

Yleishuomiona totesimme, että tomaattikastike oli heikoin lenkki käytännössä kaikkialla. Juustoa oli runsaasti joka paikassa, ja se oli kaikkialla vähintään mukiinmenevää. Tomaattikastike sen sijaan maistui kalibrointiannoksena käytetyssä margheritassa vain harvoin. Tämä on suunnaton sääli, sillä tomaatin täyteläisyys ja hapokkuus olisi helppo keino kohottaa pizzan laatua huomattavasti. Onkohan tomaatti liian kallista halvan pizzan täytteeksi? Toinen selkeä makueroja luonut tekijä oli kinkun laatu. Kunnon kinkku leikkelesilpun asemesta paransi makua ja nosti käytännössä jokaiselta maistajalta saatuja pisteitä.



Kuten jo grillikierroksella, emme nytkään jättäneet arviointia pelkkään sanalliseen luonnehdintaan, vaan pisteytimme jokaisen pizzan ulkonäön ja maun sekä pizzat tarjoilleen henkilökunnan yleisasenteen. Tuiran perinteinen, jo vuonna 1985 perustettu Napoli veti tällä kierroksella pisimmän korren. Pizzat olivat maukkaimmat ja tunnelmakin mukavan mutkaton.

Toinen perinteinen, 1982 perustettu ja vanhimpana yhä toimivana oululaispizzeriana itseään mainostava Da Mario sen sijaan tuotti tällä kertaa pettymyksen. Sisustukseen ja atmosfääriin on panostettu huomattavasti keskivertopizzeriaa enemmän, salaattipöytä on kuin toisesta maailmasta muihin kierroksen pizzerioihin verrattuna ja listalta löytyy tuoretta rucolaa, ilmakuivattua kinkkua ja muita tyylikkäämpiä raaka-aineita sisältäviä erikoisuuksia, mutta peruspizzat jäivät tässä vertailussa Da Maxin kanssa hännille. Kotipizza pärjäsi pisteissä kohtalaisen hyvin, vaikka sen pizzoja luonnehdittiinkin kierroksen rasvaisimmiksi ja turhan suolaisiksi.

sunnuntaina, joulukuuta 31, 2017

Vuoden 2017 parhaat



Yksi ruokavuosi on taas päättymässä. Tämä vuosi ei pitänyt sisällään kovinkaan huimia kulinaarisia kokeiluita, mutta mukavan kotoisia ruokailutuokioita on ollut sitten sinäkin enemmän. Ensi vuonna on luvassa jonkinasteista maailmanvalloittamista ja aivan uudenlaisia ruokaan liittyviä töitä, joten pieni rauhoittuminen onkin ollut paikallaan. Tämäkin vuosi jätti kuitenkin jälkeensä monia hyviä ruokamuistoja:

Vuoden sykähdyttävin ruokamuisto: Iberico-porsaankyljykset (pannulla paistettuina) kanssajauhajan syntymäpäivänä vuoden alussa maukkaalla omenaisella kastikkeella:

Omenakastike (ohje)

1 rkl voita
3 omenaa (kuorittuina, siemenkodat poistettuina ja pilkottuina)
1,2 dl vettä
3 rkl sokeria
2 rkl sitruunasta puristettua mehua
1/8 tl suolaa

Sulata voi pannulla keskilämmöllä. Lisää omenat ja paista niitä neljän minuutin ajan silloin tällöin sekoittaen. Lisää vesi, sokeri, sitruunanmehu ja suola. Keitä 25 minuutin ajan, silloin tällöin sekoittaen. Peitä kannella ja keittele 25 minuutin ajan tai niin kauan, että omenat pehmenevät sopivasti. Painele lopuksi omenoita puukauhalla tms., jos kastike on vielä kovin möykkyistä.

Omana syntymäpäivänäni olin flunssassa, joten siitä päivästä ei jäänyt erityisiä ruokamuistoja.

Vuoden mykistävin reseptikokeilu: Hestonin kolmesti keitetyt ranskalaiset (Heston Blumenthal on todennut, että these chips are one of my proudest legacies! Kannattaa siis kokeilla kotonakin.)

Vuoden yleisimmin kokattu pikkusyötävä: Suupaloja-kirjan ilmakuivatusta kinkusta, uunikuivatuista kirsikkatomaateista ja savujuustosta tehdyt kupposet, josta en ole itse blogannutkaan

Vuoden paras (omatekoinen) juoma: Inkivääriolut

Vuoden paras ravintolakokemus: Vedetään kotiin päin ja vastataan Aanaar (Hotelli Kultahovi) Inarissa

Vuoden hullunkurisin ruokatempaus: Grillikierros Oulussa tammikuun pakkasissa

Vuoden nakkiyllätys: Hävikkiruokareseptikokkailujen yhteydessä valmistetut pizzadogit

Kuvassa Instagramin yhdeksän tykätyintä kuvaa tältä vuodelta. Alaoikealla hellyttävä lentokonekakku, joka on kuvattu 1980-luvun keittokirjasta lastenkutsujen tarjoiluehdotuksista ja joka kertoo hyvin siitä, kuinka huikeiksi syntymäpäiväkakut (ja niihin liittyvät odotukset) ovat 2000-luvun aikana muuttuneet.

Mukana myös blinipannukakku, joulupäivän aurinkoa aamupäivällä kello 11, ruokaa uumajalaisesta tapasbaarista, 12-vuotiaan blogin synttäripasta, euroviisuillan nachopaistos, kesäisen street food -ruokatapahtuman gyros pita, sienikeitto elokuisista illanistujaisista sekä harvinaisen hyvin onnistunut tomaattikastike.

keskiviikkona, joulukuuta 27, 2017

Jouluruoka 2017 - paahdetusta ruusukaalista cumberlandinkastikkeeseen



Jouluun mahtui tänä vuonna paljon lunta, pakkasta ja vuoden pimeimpien päivien tunnelmointia. Ruokaakin toki tehtiin. Piparkakkuja ja lanttulaatikkoa sain äidin varastoista, mutta kinkku paistettiin tietenkin itse. Ruokien määrät olivat kerrankin harvinaisen järkevästi mitoitettuja, eli tänään ei ole enää tarvinnut pohtia, tekisikö kinkusta jääneistä tähteistä kiusausta, piirakkaa vai karamellipossua.

Tässä kuitenkin joulun reseptisikermää. Ruusukaalit kuuluvat jauhajien joulupöytään ilman muuta - tällä kertaa paahdoimme kaalit uunissa ja maustoimme ne rosmariinilla, sitruunalla ja parmesaanilla:

Uunissa paahdetut sitruunaiset ruusukaalit (linkki ohjeeseen)

oliiviöljyä
sitruunan kuori ja mehu
1 valkosipulinkynsi, raastettuna
rosmariininnoksa
100 g ruusukaalia (puolita ja poista kannat sekä uloimmat huonot lehdet)
1 rkl parmesaanijuustoa
suolaa ja pippuria

Kuumenna uuni 220 asteeseen.
Pirskottele oliiviöljyä uunipannun pohjalle. Raasta sen jälkeen pannulle valkosipuli ja sitruunankuorta, revi rosmariinin lehdet mukaan. (Jos jätät rosmariininoksan vähän isompiin paloihin, voit poistaa ne ennen tarjoilua, jos haluat.)
Lisää ruusukaalit ja kääntele pannulla niin, että kaikkiin tulee öljyä ja mausteita.
Paista noin 20 minuutin ajan, niin että kaalit kypsyvät sopivasti, mutta eivät tule liian pehmeiksi. Purista päälle sitruunasta mehua ja raasta päälle parmesaania. Mausta suolalla ja pippurilla.



Pastanjauhannan alkuvaiheessa (viime vuosikymmenellä) oppimani punajuuripaistoksen ohje on kulkenut tähän asti mukanani jokaisena jouluna. Tällä kertaa päädyin kuitenkin kokeilemaan Helsingin Sanomien nettisivuilta ennen joulua löytämääni kasvislaatikon ohjetta:

Piparjuurella terästetty kasvislaatikko (resepti: Suvi Rüster)

400 g punajuuria
300 g bataattia
300 g palsternakkaa
1 tl suolaa
2 rkl rosmariinia hienonnettuna
200 g piparjuurituorejuustoa
2 dl kuohukermaa

Pinnalle:
(savustettua) sormisuolaa
1–2 rkl tummaa balsamicokastiketta

Kuori punajuuret, bataatti ja palsternakka. Leikkaa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Ripottele viipaleille suolaa. Hienonna rosmariini.
Lado juuresviipaleita, rosmariinia ja piparjuurituorejuustoa 1½ l vetoiseen uunivuokaan kerroksittain. Kaada päälle kuohukerma. Kypsennä 175-asteisessa uunissa 1 tunti 50 minuuttia.
Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua. Valuta päälle balsamicokastiketta ja ripottele päälle vielä sormisuolaa.

Hyvin maistui (vielä seuraavana päivänäkin lämmitettynä). Punajuuria jäi vielä sen verran varastoon, että perinteistä punajuuripaistosta voisi tehdä tänä vuonna vaikka loppiaisen aterialle.



Lisäksi teimme Jamie Oliverin ohjeella hunajaisia Hasselbackan perunoita.

Jälkiruokaan halusin tuoreita karpaloita, joten päädyin Suomalainen joulu -sivustolta löytyneeseen pannacottaan:

Karpalopannacotta

3 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
2 dl maitoa
1/2 dl sokeria
1 vaniljatanko
200 g turkkilaista jogurttia

Kiille
2 dl karpalojuomaa
1 dl hyytelösokeria
2 dl karpaloita

Koristeeksi
piparkakkuja

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä noin 10 minuuttia. Mittaa kerma, maito ja sokeri pinnoitettuun kattilaan. Halkaise vaniljatanko pitkittäin kahtia ja kaavi siemenet kermaseokseen veitsen kärjellä. Lisää vaniljatanko kattilaan ja kiehauta seos.
Nosta kattila liedeltä ja ota vaniljatanko pois kattilasta. Sekoita kuumaan kermaseokseen liotetut ja kuivaksi puristellut liivatelehdet. Anna kerman jäähtyä hetki ja lisää vasta sitten jogurtti. Mikäli kermaseos on liian kuumaa, jogurtti saattaa juoksettua. (Älä kuitenkaan anna kermaseoksen jäähtyä liikaa kattilassa, jotta se ei ehdi hyytyä).
Jaa pannacottaseos annoslaseihin ja hyydytä jääkaapissa noin 3 tuntia, mielellään yön yli.
Valmista kiille: Kuumenna karpalojuoma kattilassa ja lisää hyytelösokeri samalla sekoittaen. Nosta kattila pois liedeltä. Ripottele marjat pannacottien pinnalle ja kaada hiukan jäähtynyt mehuseos varovasti marjojen päälle. Hyydytä karpalopannacottia jääkaapissa vielä noin tunti ennen tarjoamista ja koristele annokset halkaistuilla piparkakuilla.



Toisena joulupäivänä piristimme ateriaa keittämällä cumberlandinkastiketta, joka sopi joulupöytään kuin nakutettu. Tämän voisi ottaa ohjelmaan tulevinakin vuosina. Kastiketta voi tarjota sekä kylmänä että lämpimänä, ja sen voi tehdä jo etukäteenkin valmiiksi. Ohje on otettu kirjasta Maailman parhaat kastikkeet (2004):

Cumberlandinkastike

1 appelsiini
1 sitruuna
1 salottisipuli silputtuna
2 rkl punaviinietikkaa
1 1/2 dl liha- tai kanalientä
3/4 dl portviiniä
5 rkl punaherukkahyytelöä
runsas hyppysellinen cayennepippuria
suolaa

Irrota pienellä terävällä veitsellä puolet appelsiinin kuoresta ja leikkele se suikaleiksi. Pane suikaleet kiehuvaan veteen ja kiehauta ja valuta.
Purista appelsiinin ja sitruunan mehu ja kaada pieneen paksupohjaiseen kasariin. Lisää sipuli, etikka, liemi, portviini, punaherukkahyytelö, cayennepippuri ja ripaus suolaa. Kuumenna kiehuvaksi, vähennä lämpöä ja anna kiehua hiljakseen noin 10 minuuttia, kunnes hyytelö on liuennut ja kastike alkanut muuttua siirappimaiseksi.
Lisää appelsiininkuorisuikaleet ja keitä miedolla lämmöllä pari minuuttia. Tarjoa lämpimänä tai kylmänä.

Kastikkeesta löytyy kuva Pastanjauhannan Instagram-tililtä.

Kantavana teemana tämän vuoden joulukokkailuissa tuntui olevan rosmariini. Sitä sai riipiä melkein kaikkiin tarjolla olleisiin ruokalajeihin.

lauantaina, joulukuuta 23, 2017

Tunnelmallista joulun aikaa!

perjantaina, joulukuuta 22, 2017

Kotitekoinen mysli, viime hetken syötävä joululahja?



Pääsen joululahjojen paketoimisessa tänä vuonna harvinaisen helpolla, koska aion antaa lahjaksi lähinnä lahjakortteja (esimerkiksi ravintoloihin ja äänikirjojen kuunteluun), eli käärepaperia ei kulu oikeastaan ollenkaan.

Syötävät lahjat ovat tietenkin luku sinänsä. Perinteisen lahjaksi tehtävän konjakkisinapin (tai meidän tapauksessamme jaloviinasinapin) lisäksi ajattelin, että kotitekoinen mysli voisi olla mukava ruokalahja jollekin antaumukselliselle aamupalojen ystävälle. Chocochili-blogin Elina Innasen tuoreesta Vegaanin aamupalakirjasta löysin ohjeen hauskaan kikhernemysliin. Kanelilla maustettuja kikherneitä paahdettaessa saa kotiin myös mukavaa jouluntuoksua:

Kikhernemysli

1 tlk kikherneitä
1 1/2 rkl rypsiöljyä
2 tl kanelia
1 tl (kookos)sokeria
3 dl isoja (gluteenittomia) kaurahiutaleita
1 dl auringonkukansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
1 1/2 dl rusinoita
1 1/2 dl kuivattuja karpaloita
2 rkl vaahterasiirappia

Kuumenna uuni 200 °C:seen. Huuhtele ja valuta kikherneet. Kuivaa ne huolellisesti talouspaperilla ja poista kaikki irronneet kuoret.
Pane kikherneet uunipellille leivinpaperin päälle. Sekoita kikherneiden joukkoon 1/2 rkl rypsiöljyä, 1 tl kanelia ja 1 tl (kookos)sokeria. Paahda uunissa noin 25 minuuttia välillä käännellen.
Nosta pelti hetkeksi uunista ja sekoita kikherneiden joukkoon kaurahiutaleet, siemenet, rusinat ja karpalot. Mausta lopulla kanelilla. Sekoita joukkoon vielä 1 rkl rypsiöljyä ja 2 rkl vaahterasiirappia.
Paahda mysliä uunissa noin 10-15 minuuttia. Kääntele mysliä pari kertaa paistamisen aikana ja pidä sitä silmällä palamisen estämiseksi. Anna jäähtyä ja säilö kannelliseen purkkiin.

Kikhernepurkin lientä ei kannata kaataa pois, koska siitä voi tehdä tietenkin vegaanisia marenkeja. Marengista saa jouluisen jälkiruoan tarjoamalla sitä vaikkapa karpaloiden ja kinuskikastikkeen kanssa. Kikherneliemestä tehdyt marengit ovat huippuidea siinäkin mielessä, ettei niiden kanssa tarvitse pohtia, mihin kananmunista erotetut keltuaiset keksisi käyttää.

PS. Jos hyviä joululahjavinkkejä mietitään, suosittelen tietenkin taitavien suomalaisten ruokabloggaajien keittokirjoja. Niistä riittää iloa ja inspiraatiota pitkäksi aikaa.

torstaina, joulukuuta 21, 2017

Persimonsalaatti



Käyn luvattoman harvoin ruokaostoksilla omassa lähikaupassamme (saan syyttää itseäni siinä vaiheessa, kun maaseudulta lakkaavat loputkin palvelut), mutta viimeksi kävin siellä ostoksilla sen verran antaumuksella, että tein kaupasta löytyvän reseptivihkon ohjeella jopa ruokaa sen saman kaupan hedelmähyllyn sesonkituotteesta eli persimonista.

Persimon ei ollut minulle entuudestaan kovinkaan tuttu hedelmä. Viime aikoina olen pohtinut sitä ennen kaikkea kieliopintojeni parissa: Olen nimittäin yrittänyt opiskella tänä vuonna ahkerasti japania, ja ensimmäisiä oppimiani japanin kielen sanoja oli persimonia tarkoittava kaki. Tosin kaki on lukemani perusteella nimenomaan japanilainen versio persimonista ja persimon-persimonit kasvavat ennen kaikkea Espanjan suunnalla, joten tästä salaatista ei voine käyttää termiä kakisalaatti:

Paahdettu persimonsalaatti

2 persimonia
2 rkl juoksevaa hunajaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1/2 tl suolaa
1/2 dl pinjansiemeniä (korvasin nämä cashewpähkinöillä)
1 rs punamangoldia
1 ruukku rucolaa
120 g prosciutto crudo ilmakuivattua kinkkua
125 g mozzarellaa

Basilikakastike
1 dl basilikanlehtiä
3/4 dl oliiviöljyä
1 rkl juoksevaa hunajaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1/2 tl suolaa
mustapippuria rouhittuna

Viipaloi persimonit uunivuokaan. Sekoita marinadi hunajasta, balsamiviinietikasta ja suolasta. Sekoita marinadi persimonviipaleisiin. Paahda persimonit 225-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.
Paahda pinjansiemenet kauniin kullanruskeiksi kuivalla paistinpannulla.
Sekoita basilikakastikkeen aineet sileäksi sauvasekoittimella
Huuhdo ja valuta punamangoldi ja rucola. Nostele niistä salaattipeti tarjoiluvadille tai kahdelle lautaselle. Kieputa salaatin päälle ilmakuivatusta kinkusta ruusukkeita ja revi joukkoon myös mozzarella. Viimeistele salaatti paahdetuilla persimoneilla, pinjansiemenillä sekä basilikakastikkeella.

Salaatista tuli oikein hyvää, mutta en oikein tiedä, miten suhtautuisin itse persimoniin. Se nimittäin näyttää harvinaisen häiritsevästi tomaatilta, joka ei harmillisesti ole juuri nyt sesongissa.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2017

Pasta mustatorvisienistä



Kokeilen joka joulu jotain uutta jouluruokaa (tänä vuonna olen pohtinut hiukan piparjuurella terästetyn kasvislaatikon valmistamista), mutta monessa suhteessa olen aika konservatiivinen joulukokki. Kuten aiemmin on todettu, jouluna olisi omituista syödä vaikkapa popcornia. (Jos joku muu on kiinnostunut joulupopcornin valmistamisesta, Jamie Oliverin reseptiarkistosta löytyy aiheeseen sopiva ohje.)

Taannoisena itsenäisyyspäivänä sen sijaan revittelin oikein kunnolla, kun päätimme valmistaa pastaa. Pastaan oli nimittäin tarjolla (omasta näkökulmastani) aivan uudenlainen raaka-aine: Työkaverini kyseli minulta muutama viikko sitten, haluaisinko hänen mökillä keräämiään kuivattuja suppilovahveroita. Otin luonnollisesti sienet mielelläni vastaan, ja suppilovahveroiden lisäksi sain vielä yllätyspussin kuivattuja mustatorvisieniä, joita en ole ikinä onnistunut omin silmin metsässä näkemään. Ehkä ne ovat enemmän eteläisen Suomen sieniä.

Etsin netistä mustatorvisieniä sisältäviä ruokaohjeita ja löysin torvisieni-pekonipastan, joka sopi oikein hyvin juhlistamaan jauhantapöydän itsenäisyyspäivää. Hiukan muotoilimme ohjetta saatavilla olleiden raaka-aineiden mukaan. Sieniä laitoin alkuperäistä ohjeistusta enemmän; pekonia ja kermaa puolestani vähemmän.

Torvisieni-pekonipasta

tuoretta tagliatelle-pastaa
muutama kourallinen mustia torvisieniä puhdistettuna ja pilkottuna
pekonia hienonnettuna
1 sipuli kuorittuna ja suikaloituna
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 rkl tuoretta timjamia hienonnettuna
2 rkl voita
0,5 dl valkoviiniä
(vajaa) 2 dl kuohukermaa
puolikas nippu ruohosipulia hienonnettuna
4 rkl parmesaanijuustoa raastettuna
suolaa ja mustapippuria

Laita isoon kattilaan vettä kiehumaan ja lisää reilusti suolaa. Freesaa voissa pannulla sienet, pekoni, sipulit ja timjami, kunnes sienistä irronnut neste on haihtunut. Lisää pannulle valkoviini ja anna kiehahtaa. Lisää lopuksi joukkoon kerma ja kiehauta. Mausta suolalla ja pippurilla.
Keitä pasta kattilassa ohjeen mukaan niin, ettei se mielellään mene täysin ylikypsäksi. Kaada pasta lävikköön ja valuta vedet pois. Kaada pasta takaisin kattilaan ja kaada kastike pastan päälle. Lisää joukkoon hienonnettu ruohosipuli ja sekoita kunnolla. Annostele pasta lautaselle tai vadille ja ripottele päälle parmesaaniraaste. Mausta mustapippurilla.




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails