tiistaina, joulukuuta 12, 2017

Tikkupullat kotanuotiolla


Olen pitkään pitänyt tikkupullia vähän ankeana syötävänä. Ensimmäiset tikkupulliin liittyvät muistoni ovat peräisin viime vuosituhannen puolella järjestetyltä rippileiriltä, jossa muistan syöneeni apeana päältä palanutta ja sisältä raakaa nuotiolla paistettua pullaa. En tainnut olla siihen aikaan kovinkaan innokas ulkoilmaihminen.

Olen vasta aivan hiljattain päässyt vihkiytymään tikkupullan saloihin. Jos tikkupullan paistaa maltillisesti (siten, että se ei esimerkiksi syty palamaan) ja mehevöittää lopputuloksen tarjoamalla sen omenahillon kanssa, on kyseessä kerrassaan mainio porukalla valmistettava nuotioruoka.

Viimeksi teimme tikkupullat lapsuudestani periytyvällä (ja aikoinaan paljon käytetyllä) Tule mukaan: Leivomme Anni-Helenan kanssa -leivontakirjan ohjeella, jonka avulla sai aikaan aikamoisen hyvää pullaa. Tikkupullataikinaa ei tarvitse aina välttämättä nostattaa, mutta meillä oli sen verran aikaa, että taikina ehti tekeytyä muutaman tunnin ajan ennen paistamista:

Tikkupullat hiilloksella

3 dl vettä
3/4 dl maitojauhetta
50 g hiivaa
1/2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 dl voisulaa
n. 10 dl vehnäjauhoja

Liuota kädenlämpöisen veden joukkoon maitojauhe ja hiiva. Lisää sokeri, suola ja voisula. Alusta jauhot taikinaan.
Taikinasta voi leipoa tikkupullia heti ilman taikinan kohottamistakin. Jos on aikaa kohottamiseen, tulee pullista pehmeämpiä.
Leivo taikinasta ohuita nauhoja. Kääri taikinanauhat tikkujen ympärille.
Kypsennä tikkupullat lähellä hiillosta käännellen vartaita, kunnes pullat ovat pinnalta ruskeita.
Syö tikkupullat heti lämpiminä.

Kun jokainen paistaja muotoilee itse oman pullansa, saa niihin mukavasti persoonallista ilmettä. Siskoni on taitava leipuri, ja vitsailimmekin, että hän voisi tehdä omasta tikkupullastaan neljällä letitetyn pullapitkon.

Yleensä käytämme blogissa ainoastaan omia kuviamme, mutta tällä kertaa kuvan on ottanut tikkupullan paistoon pari viikkoa sitten osallistunut siskonpoikani. Omalla puhelimellani en oikein onnistu saamaan kodan hämäryydessä julkaisukelpoisia kuvia.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2017

Joulupöydän paahdetut perunat



Ylistin täällä Pastanjauhannassa vuosi sitten Jamie Oliverin joulukeittokirjaa, jonka luonnollisesti kaivoin tänäkin vuonna esille samaan aikaan jouluvalojen, kynttilänjalkojen ja kaikkien muiden kokoelmiini sisältyvien joulukirjojen kanssa.

Tällä kertaa päätin valmistaa kirjan ohjeistuksella ankanrasvassa paahdettuja perunoita:

Paahdetut perunat

(kymmenelle lisukkeeksi)

2,5 kg keskikokoisia perunoita (mahdollisimman samankokoisia)
4 rkl ankanrasvaa tai suolatonta voita
oliiviöljyä
valkosipuli
puolikas puntti tuoretta salviaa

Esilämmitä uuni 180 asteeseen. Kuori perunat mutta älä lohko niitä. Esikeitä perunoita suolalla maustetussa vedessä 15 minuutin ajan. Valuta lävikössä ja anna perunoiden päästää enimpiä höyryjä pois parin minuutin ajan. Ravista lävikköä muutamaan otteeseen napakasti, jotta perunoiden pinta hiertyy hieman auki ja ankanrasva tarttuu niihin paremmin.
Laita ankanrasva (tai voi) ja 1 rkl öljyä isolle paahtopellille. Kaada sekaan perunat, lisää kunnon hyppysellinen suolaa sekä mustapippuria ja ravista niin, että perunat maustuvat kauttaaltaan. Levitä perunat tasaiseksi kerrokseksi siten, että perunoiden väliin jää hiukan väliä. Rusenna valkosipuli auki ja paina sitten jokainen kynsi hieman linttaan esim. veitsen lappeella ja lisää ne pellille. Paahda tunnin ajan tai niin pitkään, että perunat ovat rapeita ja kullankeltaisia.
Ota pelti uunista. Painele sen jälkeen kutakin perunaa hellästi survimella niin, että perunat painautuvat toisiaan vasten ja täyttävät pellin kokonaan. Roiskuttele perunoiden pinnalle öljyä ja ripottele salvianlehdet mukaan. Paahda vielä 20-25 minuuttia.

Perunat pystyi kirjassa annetun ohjeistuksen mukaan esivalmistelemaan jo edellisenä päivänä, ja mekin tekaisimme perunat uunivalmiiksi jo etukäteen. En tiedä, johtuiko siitä, että perunoista ei tullut aivan niin rapeapintaisia kuin suunnittelimme. Tai ehkä vielä viisi lisäminuuttia uunissa olisi saattanut tehdä ihmeitä.

Paahdettujen perunoiden ohjeesta muistuivat mieleeni vanhat kunnon lytätyt potut. Niitä ei ole taas hetkeen meillä tehtykään, mutta ties vaikka pääsisivät jopa joulupöytään jolloinkin.

torstaina, joulukuuta 07, 2017

Rosolli paahdetuista kasviksista



Keittokirjojen ja ruokablogien ystävillä on ollut tänä syksynä todelliset juhlaviikot: Myös Perinneruokaa prkl -blogin Mika Rampa on julkaissut keittokirjan, jossa on kiinnostavia sovituksia perinteisistä ruokalajeista. Olen korvamerkannut kirjasta kokeiltavaksi jo vaikka kuinka monta ruokaohjetta (mm. pikakaalikääryleet ja juuressämpylät), mutta ensimmäisenä tartuin paahdetuista juureksista tehtyyn rosolliin.

Rosollia tulee tehtyä itse varsin harvakseltaan, kun sitä kuitenkin saa joulukuun ajan aterioilla yleensä riittämiin, mutta uunijuuresten suurkuluttajana innostuin tästä paahtamiseen perustuvasta ohjeesta kovasti:

Paahdettu rosolli

3 punajuurta
3 porkkanaa
4 banaanisalottisipulia
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
1/4 tl suolaa
2 rkl punaviinietikkaa
1/2 hapokas omena
6 minisuolakurkkua (laitoin itse 2 maustekurkkua)

Kuori punajuuret ja porkkanat. Pilko kasvikset reiluiksi kuutioiksi uunipellille leivinpaperin päälle.
Kuori sipulit ja paloittele ne myös mukaan pellille. Mausta oliiviöljyllä, hunajalla ja ripauksella suolaa. Paahda 200 asteessa noin 1 tunti.
Kuutioi omena ja suolakurkut. Sekoita paahdettujen juuresten joukkoon. Mausta rosolli punaviinietikalla ja mustapippurilla.
Tarjoile lämpimänä tai kylmänä esimerkiksi joulupöydässä, mutta rosolli sopii tarjottavaksi myös muina vuodenaikoina.
(Valmista paahdetun rosollin seuraksi kastike maustamalla vaahdotettu kerma etikalla, suolalla ja sokerilla.)

Tämä oli ruokalaji, jonka kanssa tuli pitkästä aikaa sählättyä ihan tosissaan. Tapahtui se klassinen "apua, olen paahtanut kasviksia jo vaikka kuinka pitkään, mutta unohdin näköjään maustaa ne öljyllä, hunajalla, suolalla ja punaviinietikalla". No, ainahan puuttuvat ainekset voi lisätä vähän jälkikäteen ja jatkaa paistoaikaa - kunnes lisäsyventyminen ohjeeseen osoitti, ettei sitä etikkaa pitänytkään lisätä vielä paahtamisvaiheessa. Huoh. Pippurin sentään onnistuin lisäämään ohjeistuksen mukaisessa kohdassa.

Lopputulos onneksi maistui ruokailijoille ja sain itse hyvän syyn tehdä tätä pikaisesti uudestaan - tällä kertaa ohjetta tarkemmin noudattaen.

--

(Perinneruokaa prkl -kirja sekä aiheeseen liittyvä essu saatu ilmaiseksi.)

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2017

Suomi 100 -suolukkaa itsenäisyyspäivän juhlaan



Otimme tänä vuonna itsenäisyyspäivän vastaan illanistujaisissa, joihin sain tehtäväkseni tehdä suolaista pikkusyötävää. Ilta alkoi suomalaiskansallisesti makkaran grillaamisella ja glögillä, minkä jälkeen oli luvassa ohjelmaa ja sen jälkeen suolaista ja makeaa syötävää.

Viikonlopun pikkujouluista jäi sopivasti tähteeksi saaristolaisleipää, josta sain kätevästi valmistettua saaristolaisleipätikkuja. Saaristolaisleipätikkuihin laitetaan useissa ohjeissa valkosipulia, mutta itse päädyin tällä kertaa valkosipulittomaan versioon. Ohjetta katsoin Hannan sopasta eli voitelin tikut oliiviöljyllä, ripautin päälle suolaa ja paistoin niitä uunipellillä leivinpaperin päällä kahdeksan minuutin ajan samalla uunin ääressä tarkasti vahtien, koska en halunnut polttaa tikkujani 250-asteisessa uunissa.

Lisäksi tein siemennäkkileipää vanhalla luotto-ohjeellani ja ostin kaupasta Väinämöisen palttoonnappeja ja ruissipsejä. Leipänaposteltavien kaveriksi päätin tehdä erilaisia tahnoja, jotka syntyivät suurimmaksi osaksi suomalaisista raaka-aineista. Tosin heti ensimmäiseen ohjeeseen sisältyvä wasabi ei toki ole täkäläinen raaka-aine, mutta toisaalta piparjuurta on hyödynnetty suomalaisessa keittotaidossa hyvinkin pitkään:

Lohi-wasabitahna (ohje Kotiharmilta)

150 g kylmäsavustettua lohta
2 rkl ruohosipulisilppua
2 tl sitruunamehua
1-2 tl wasabitahnaa
1/4 tl mustapippuria rouhittuna
1,5 rkl majoneesia (ei kevytmajoneesia)
(1/2 tl hunajaa, jos haluat pyöristää makua)

Leikkaa lohi ihan pieniksi kuutioiksi. Sekoita kulhossa kaikki ainekset. Tarjoile esimerkiksi juusto-seesamikeksien tai saaristolaisleivän päällä.


Lihatäyte ruissipseille (ohje Virpiltä)

100 grammaa kylmäsavuhärkäleikkelettä
100 grammaa smetanaa
1 pienehkö punasipuli
rucolaa
mustapippuria myllystä

Silppua kylmäsavuhärkäleikkele pieneksi. Tee sama myös punasipulille ja rucolalle.
Sekoita smetanaan liha-, sipuli- ja rucolasilppu. Rouhi sekaan mustapippuria mausteeksi. Koristele rucolalla.


Savuporotahna (ohje Kodin kuvalehdestä)

100 g savuporoa
1/2 punasipuli
2 rkl ruohosipulia
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl kermaa
1/2 tl mustapippuria

Leikkaa savuporo pieniksi kuutioiksi. Kuori ja hienonna punasipuli ja ruohosipuli.
Notkista tuorejuustoa kermalla ja mausta mustapippurilla. Sekoita joukkoon poro ja sipulit.
Tarkista maku. Anna maustua jääkaapissa.



Suomi 100 -pikkusyötäviä suunnitellessani kaivoin tietenkin hyvissä ajoin kirjahyllystä esiin keittokirjojen kestosuosikkini eli Hannele Hyvärisen ja Johanna Myllymäen Suupaloja-kirjan, jonka ainoa vika tässä tilanteessa oli se, että Suomi-aiheisia suupaloja olisi saanut olla mukana enemmältikin (olen ehtinyt esittää jo toiveen Suupalojen jatko-osasta asianomaiselle tekijätiimille). Tästä Suupalojen punajuuritahnasta sain jälleen kerran uuden herkullisen luotto-ohjeen:

Punajuuri-cashewpähkinätahna

500 g punajuuria
3 rkl oliiviöljyä
1/2 tl suolaa
1 dl cashewpähkinöitä
1/2 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl hunajaa
1 rkl omenaviinietikkaa

Kuori ja lohko punajuuret. Pirskottele päälle noin ruokalusikallinen oliiviöljyä ja hieman suolaa. Paahda punajuurilohkoja 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia tai kunnes ne ovat kypsiä (tähän aikaan vuodesta kannattaa varautua hieman pidempään paahtoaikaan, toim. huom.).
Laita hieman jäähtyneet punajuuret, pähkinät sekä mausteet tehosekoittimeen ja aja tahnaksi. Rakenne saa jäädä hieman karkeaksi. Tahna säilyy jääkaapissa ilmatiiviissä rasiassa muutaman päivän.

maanantaina, joulukuuta 04, 2017

Mitä Suomi söi? – Suomen satavuotinen ruokahistoria



Kirjoitin aiemmin tänä vuonna Suomen sadan vuoden takaisesta ruokahistoriasta, ja nyt Suomen satavuotisen syntymäpäivän lähestyessä on luvassa jatko-osa suomalaisen ruokakulttuurin muuttumisesta viimeisen sadan vuoden aikana. Ruoka on oivallinen keino menneisyyden hahmottamiseen. Se on ollut toisaalta historiaa ohjannut tekijä ja toisaalta yhteiskunnallisten muutosten heijastaja. Teoksessa Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003) luonnehditaan ruoan suhdetta maailman muuttumiseen seuraavasti:

“Monet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten teollistuminen, kansainvälistyminen ja perheiden ja yhteiskunnan välisen työnjaon muuttuminen ovat vaikuttaneet siihen, mitä kotona tarjotaan ruoaksi. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta arjen perustarpeet eivät muutu. Ruokaa pitää tehdä ja syödä joka päivä. Enää ei syödä kauravelliä aamiaiseksi eikä porsasta paloitella pakastimeen kotikeittiössä. - - ruoan valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet lähes rajattomiksi, samoin myös yksilön mahdollisuudet toteuttaa itseään ja rakentaa omaa identiteettiään ruoan avulla.”

1900-luvulla suuria yhteiskunnallisia muutoksia on riittänyt, ja muutokset ovat heijastuneet myös siihen, mitä suomalaisten lautaselta on sadan vuoden aikana löytynyt. Paljon on pysynyt samanakin, mutta vielä sata vuotta sitten olisi ehkä ollut vaikea kuvitella tilannetta, jossa kaikkea mahdollista syötävää olisi saatavilla vuoden ympäri. Banaanilaivojen saapumista ei enää tarvitse erikseen odottaa, vaan koko maailma on nykyään tavallaan suomalaisten omana puutarhana.



Sata vuotta sitten eläneet suomalaiset olivat ehtineet tottua edellisten vuosikymmenien aikana sokerin ja kahvin kaltaisten eksoottisten tuotteiden yleistymiseen, mutta tasan sata vuotta sitten suomalaisten ajatuksia hallitsivat merkittävien poliittisten ratkaisujen ohella ruokapula ja paikoin jopa suoranainen nälänhätä. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset häiritsivät ruoan kulkua suomalaisten ulottuville. Monet joutuivat turvautumaan hätäravintoon heti itsenäisyyden alkuvaiheessa.

1910-luvun loppuvuosien ruokapula heijastui myös keittokirjoihin, joissa yritettiin kannustaa aikalaisia aiempaa runsaampaan kasvisten käyttöön. Vaikka vegetarismi oli saavuttanut tietyissä kansankerroksissa merkittävää suosiota 1910-luvun alkupuolella, etenkin talonpoikaiseen arvomaailmaan sisältyi uskomus siitä, että vain eläin- ja rasvapitoinen ruoka oli oikeaa ruokaa ja että vihannekset ja sienet olivat eläinten ravintoa. 1910-luvun keittokirjailijat suosittelivat käyttämään myös lihaa hyödyksi mahdollisimman monipuolisesti: myös sisälmyksistä (samoin kuin vaikkapa hevosenlihasta) oli mahdollista saada aikaiseksi maittavia aterioita.

1920-luvulla ravintotilanne alkoi kohentua, mutta vuosikymmenen lopulla Suomi suistui muun maailman mukana lamaan, joka toi mukanaan työttömyyttä ja pakkohuutokauppoja. Marttaliiton paikallisosastot ja muut vapaaehtoiselta pohjalta toimivat järjestöt pyrkivät kaikin keinoin taistelemaan ruokapulaa vastaan. Kansalaisia kannustettiin istuttamaan pihoilleen marjapensaita ja hyödyttämään muutenkin kotipuutarhojaan hyötykasvien kasvattamisessa. Esimerkiksi porkkanan ja punajuuren viljely yleistyi Suomessa 1900-luvun alkupuolella kansalaisjärjestöjen toimeliaisuuden takia. Suosittuja ruokia tässä vaiheessa olivat erilaiset keitot, puurot ja vellit, läskisoosi, suolakala ja perunat.

1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa suomalaista ruoka- ja erityisesti juomakulttuuria hallitsi kieltolaki (1919–1932). Kieltolain vaikutus suomalaiseen ruokakulttuuriin ei ole kuitenkaan niin suuri kuin voisi olettaa. Suomalainen ruoka- ja ravintolakulttuuri oli etenkin maaseudulla ja tavallisen kansan keskuudessa kokenut kovia jo ennen itsenäistymistä. Ravintoloissa käyminen oli vanhastaan liitetty Suomessa tuhlaavaisuuteen, laiskuuteen ja juoppouteen, eikä esimerkiksi maaseudun kestikievareihin ollut paikallisilla ihmisillä mitään asiaa. Suomessa ei toisin sanoen ollut englantilaistyyppisiä pubeja tai muita kylän yhteisiä kokoontumispaikkoja, jotka olisivat osaltaan pitäneet suomalaista ruokakulttuuria voimissaan.

Kaupungeissa toki oli ravintoloita, ja niissä ravintolaruokien taso mitä luultavimmin huononi kieltolain aikana ainakin sen perusteella, että ruokajuomina tarjoillut piimä ja (salaa tarjoillut) pirtusekoitukset eivät liene liiemmin innostaneet kulinaarisiin kokeiluihin. Kieltolain ajan ihanteet heijastuivat keittokirjoihin siten, että tunnetusta Kotiruoka-kirjasta (joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1908) poistettiin 1930-luvulla kotiviinien valmistusohjeet.

1930-luvun alun lamasta edettiin vuosikymmenen lopulla taas kohti vaurastumista, mikä tuli ilmi esimerkiksi ruokakauppojen valikoimien monipuolistumisena. Kehityksen katkaisi talvisodan syttyminen loppuvuonna 1939, ja vastaava elintaso saavutettiin sota-ajan jälkeen uudelleen vasta 1950-luvun lopulla. Uudenlainen elintaso näkyi myös suomalaisten vyötäröllä ainakin sen perusteella, että liikalihavuus alkoi tulla valistuksen kohteeksi. Esimerkiksi vuonna 1937 ilmestyi teos Miten vastustan liallista syömistä ja miten saan painoni pysymään normaalina. Sota-aikana 1940-luvun puolella suomalaiset palasivat takaisin terveellisempään ruokavalioon. Hoikkuutta alettiin ihannoida varsinaisesti vasta 1900-luvun jälkipuolella.



Toisen maailmansodan taistelut ulottuivat Suomeen loppuvuonna 1939 Neuvostoliiton hyökätessä maahan marraskuun 30. päivänä. Talvisodan ajan rintamakirjeistä voi seurata myös sotilaiden ruokaan liittyviä ajatuksia. Oulun läänin maaherrana toimineen E. Y. Pehkosen poika Ossi Pehkonen kirjoitti vanhemmilleen joulukuun puolivälissä 1939 saaneensa sodasta jo tarpeekseen:

”Teillä taitaa siellä olla kiireet ajat äidillä lotissa ja isällä virastossa. Jos teillä joskus olisi aikaa niin voisitte panna silloin tällöin pikku paketin sellaista pientä syötävää kuten korppuja, pikkuleipiä, suklaata ym."

Jouluna Ossi Pehkonen puolestaan kaipasi joulutorttuja. Viimeinen kirje ”rakkaille vanhemmille” oli päivätty maaliskuun 5. päivänä 1940. Muutamaa päivää myöhemmin Pehkonen sai kuolettavan luodin päähänsä Mustaojan suolla. Taistelut talvisodan rintamilla taukosivat 13. päivänä maaliskuuta 1940.

Talvisotaa seurasi jatkosota, ja 1940-luvun kuluessa suomalaiset pääsivät tutustumaan elintarvikesäännöstelyyn ja pula-ajan ruokaohjeisiin. Sokeria, rasvaa ja lihaa oli saatavilla niukat viralliset annokset, kun taas kahvi ja monet hedelmät katosivat kaupoista kokonaan. Liharuokien jatkamiseen suositeltiin ensimmäisen maailmansodan aikaisen ohjeistuksen tavoin kasvisten käyttöä, minkä osoituksena Kotiliedessä julkaistiin lindströminpihvien ohje vuonna 1940.

Vuonna 1943 ilmestyi Aarne Nissisen ja Eva Somersalon teos Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni, jossa annettiin opastusta ruoanlaittoon niukassa elintarviketilanteessa. Kirjan mukaan työpaikoilla oli nähty eväsvoileipien välissä ”vanhaan hyvään aikaan” voita, makkaraa, leikkelelihaa, munia ja vaikkapa sardiineja. Nyt saatavilla olevaa vähäistä makkaraa oli jatkettava punajuurella, sipulilla ja porkkanalla sekä voinkorvikkeella. Myös mausteet alkoivat olla lopussa, mutta siihenkin oli tarjolla ratkaisuja:

”Me saamme Unkarista voimakasta, vitamiinipitoista paprikaa. Sitä ei saa käyttää ruokaan liian paljon, vaan on pantava ensin vain veitsenkärjellinen tai teelusikan neljännes, sillä siitä tulee hyvin kirpeä maku, ja paprika espanjan- tahi turkinpippuri korvaa nykyisen pippurin useimmissa ruoissa.”

Suomi ja Unkari olivat tässä vaiheessa molemmat Saksan puolella sodassa, joten lieneekö tilanne vaikuttanut sitten myös Suomen maustetarjontaan. Ainakin Saksasta virtasi Suomeen sodan aikana hyvinkin monenlaisia elintarvikkeita. Jatkosodan rintamalla suomalaisilla sotilailla oli mahdollisuus päästä saksalaisten herkuista osalliseksi myymällä heille vastineeksi vaikkapa itse pyydystämiään riistalintuja. Joidenkin rintamamuistojen mukaan osa sotilaista onnistui myymään saksalaisille kynittyjä variksiakin metsoina ja teerinä.

Sotien jälkeen nähtiin Suomessa uudenlaista liikkuvuutta, kun luovutetuilta alueilta evakuoitu siirtoväki asettui asumaan eri puolille Suomea. Läntisessäkin Suomessa opittiin tässä vaiheessa sienestämään sekä valmistamaan karjalanpaistia ja -piirakoita. Vaikutteet kulkivat myös toiseen suuntaan, ja karjalaisten ruokapöytään saattoi päätyä vaikkapa hämäläinen imelletty perunalaatikko.



Ruokien säännöstely päättyi 1950-luvun alkupuolella. Kahvi vapautettiin viimeisenä vuonna 1954. Sodasta ja säännöstelystä vapautuminen näkyi myös suomalaisten lautasella, ja pulavuosien jälkeen siirryttiin taas runsaaseen rasvan ja sokerin käyttöön. Sotien jälkeen kysytyin ravintolaruoka-annos Suomessa oli kuvaavasti rasvainen siankyljys.

1950-luku oli merkittävä vedenjakaja perinteisen ja modernin keittotaidon välillä. Yksi merkittävä muutos – ja kaikkein merkittävin ruokaan liittyvä innovaatio koko 1900-luvulla – oli jääkaapin yleistyminen. Myös sähköliesi alkoi yleistyä, eli toisin sanoen 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa ruokaa alkoi olla mahdollista tehdä aiempaa helpommin ja aiempaa tuoreemmista raaka-aineista. Vaivattoman ruoanlaiton osoituksena markkinoille tuli myös eineksiä – Jalostajan hernekeitto vuonna 1952 ja Saarioisten maksalaatikko 1957. Myös televisiot alkoivat yleistyä ja muotoutua vähitellen uusien ruokaideoiden tarjoajaksi.

1950-luvulla suomalaisissa keittiöissä häärivät ennen kaikkea naiset, jotka eivät vielä juurikaan einesuutuuksiin turvautuneet. Myös 1950-luvun keittokirjoja leimasi vielä kiireettömyys. Ulpu Järvisen vuonna 1950 ilmestyneessä Joka kodin keittokirjassa oli ohje muun muassa keitettyyn kanaan, jossa hyvin puhdistettu kana sidottiin ja pantiin suolalla maustettuun veteen yhdessä sellerin, valkopippurin ja inkiväärin kanssa. Tämän jälkeen kana sai kiehua kannen alla noin kahden tunnin ajan eli niin pitkään, että se tuntui varvulla koeteltaessa pehmeältä. Kanan kypsyttyä se leikeltiin lämmitetyille vadeille ja tarjoiltiin vaikkapa keitetyn riisin kanssa.

Sota-aika oli osaltaan jo muuttanut naisten ja miesten välistä työnjakoa siten, että naiset olivat työskennelleet jopa ravintoloiden ovivahteina sillä välin, kun miehet olivat rintamalla. Osa miehistä oli puolestaan oppinut laittamaan sota-ajan olosuhteissa ainakin jonkin verran ruokaa, minkä ansiosta he osasivat tarttua kauhaan tarpeen vaatiessa kotioloissakin. Naiset alkoivat käydä etenkin 1960-luvulta alkaen taas yhä useammin töissä kodin ulkopuolella, mikä alkoi vähitellen näkyä myös kotikeittiöissä tasa-arvoisempana kokkausvuorojen jakamisena (tosin Kotiruoka-kirjassa luovuttiin keittämisen voimakkaasta sukupuolittamisesta tiettävästi vasta vuoden 1987 painoksessa).



Naisten työssäkäynti myös rentoutti suomalaista ruokakulttuuria, ja yhä nopeammin valmistuvat ruokalajit saavuttivat suosiota. Läskisoosin tilalle tuli jauhelihakastike (”murusoosi”), ja peruna korvattiin yhä useammin pastalla. Ruokaostosten tekokin nopeutui, kun ulkomaisten esikuvien mukaan perustetut valintamyymälät alkoivat yleistyä Suomessa 1960-luvun kuluessa. Myös ravintolat alkoivat vapautua maineestaan pahennuksen pesinä. Pizzerioiden yleistyminen 1960-luvulta alkaen madalsi kynnystä syödä ulkona, ja myös suomalaisten pöytätavat alkoivat vapautua. Kaupunkien pizzerioihin riitti myös entistä enemmän asukkaita, kun suomalaiset muuttivat 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa joukolla maaseudulta kaupunkeihin (ja Ruotsiin).

Myös teknologian kehittyminen toi helposti valmistuvia ruokalajeja kuluttajien ulottuville. Makkara oli ollut vanhastaan työläs maaseudun teurastusajan tuote, mutta 1960-luvulla nähtiin teollisen makkaran vallankumous. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin tuotanto aloitettiin vuonna 1963.

Makkaran suosio oli suurimmillaan 1970-luvun puolivälissä, minkä mahdollisti myös lisääntynyt vapaa-aika. Vuoden 1970 tienoilla säädettiin lomia pidentänyt vuosilomalaki ja siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon. Suosituksi osoittautunut lenkkimakkara muuntui samaan aikaan pätkityksi grillimakkaraksi, jonka laajempi valmistus käynnistyi vuosina 1973-74. Grillimakkarat suunniteltiin erityisesti camping-matkustajille, ja Camping-nimistä grillimakkaraa oli saatavilla jo tässä vaiheessa. Vuosi 1973 oli kuvaavasti myös suomalaisen leirintämatkailun huippuvuosi.



1970-luku oli myös viriävän terveysvalistuksen vuosikymmen. Vuonna 1972 tuli voimaan kansanterveyslaki. Tähän mennessä sokerin syöminen oli kasvanut Suomessa huippulukemiin, ja Suomessa lähdettiin taistelemaan sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta vastaan myös rasvaa vähentämällä ja kasvisten syöntiä lisäämällä. Siinä missä lihavuus oli ollut vielä 1950-luvulla ainakin jossain määrin tavoiteltavaa, 1970-luvulla markkinoille tuli muun muassa rasvaton maito. Pohjois-Karjala -projekti käynnistettiin vuonna 1972, ja ruokaympyrä tuli tutuksi vuonna 1977. Samaan aikaan yleistyvät autot, hissit ja kaukosäätimet vähensivät ihmisten luontaista liikkumista, ja suomalaisten ylipaino lisääntyi tehostuvasta ravitsemusvalistuksesta huolimatta. Valistustakin toki kuunneltiin, ja esimerkiksi margariini ohitti voin kulutuksen Suomessa 1980-luvun lopulla.

Synnyin itse 1970-luvun jälkipuoliskolla, ja kiinnostuneena kaivelin vähän aikaa sitten esille omana syntymäpäivänäni ilmestyneitä sanomalehtiä. Kyseisen päivän mainoksissa oli kuvaavasti tarjouksessa jauhelihaa ja valmista maksalaatikkoa, ja televisiosta tuli illalla puoli yhdeksältä Veijo Vanamon ja Jaakko Kolmosen ohjelma Asia on pihvi: Paljonko rasvaa, sokeria ja alkoholia on ravinnossasi. Myös ranskanleipä maistui suomalaisille oman syntymäpäiväni tienoilla.

1970-luvulla suomalaista ruokakulttuuria merkittävästi muuttanut innovaatio oli pakastimien yleistyminen. Tämä näkyi myös keittokirjamarkkinoilla, sillä vuonna 1972 julkaistiin Hilkka Janhosen ja Johanna Aution teos Perheen pakastekeittokirja: pakastimet, pakastaminen, pakasteruuat.

Pakastamalla säilöminen ei ollut vielä tuossa vaiheessa kovin yleistä, ja suomalaisten katsottiin tarvitsevan opastusta tämän kotisäilöntämenetelmän omaksumiseen. Pakastimet yleistyivät aluksi ennen kaikkea maaseudulla (ahkeramman marjastuksen, metsästyksen ym. takia), mutta myös kaupunkilaiset löysivät pakastamisen ilot. Samalla suomalaisten ruokapöytiin ilmestyivät pakastebroileri, sekavihannekset, pakastesei ja kaupan pakastealtaista poimitut jäätelöpaketit.



Aineellisen elintason kohentuminen jatkui 1980-luvun aikana, ja etenkin vuosikymmenen jälkipuoliskolla päästiin jopa suoranaisen kulutusjuhlan makuun. Elintason nousu näkyi myös keittiöiden varustelussa, ja esimerkiksi mikroaaltouunit alkoivat yleistyä tässä vaiheessa. Mikroaaltouunin ostajat saivat tuotteen kylkiäisenä yleensä mukaan myös mikroaaltouuniruokien valmistamiseen tarkoitetun reseptikirjasen: Ajatuksena oli saada ”hetkessä herkullista”, ja esimerkiksi kolmen kilon joulukinkun valmistaminen onnistui (erään reseptikirjan mukaan) mikroaaltouunissa alle kolmessa tunnissa haudutustehon, täyden tehon ja kypsennystehon välillä vuorotellen.

Mikroaaltouunin äärellä korostui tehokkuus, ja samalla ruokaan olennaisesti liittynyt yhteisöllisyys alkoi jäädä taka-alalle, koska mikroateria (1980-luvun Suomessa ehkä käytännössä vuonna 1981 markkinoille tullut mikropitsa) oli kätevä lämmittää ainoastaan yhdelle hengelle kerrallaan. Kiireisen elämäntavan yleistyminen näkyi suomalaisissa keittokirjoissa 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1970 ilmestyi Kiireisen keittokirja: Herkullista – tuossa tuokiossa, jossa opastettiin poikamiehiä, poikamiestyttöjä, virkaäitejä ja nuoria pareja valmistamaan tehokkaasti ruokaa säilykkeistä alle puolessa tunnissa ”sopivasti höystettynä, jännittävästi maustettuna”.

Kiireisille tarkoitettuja keittokirjoja ilmestyi myös 1980-luvulla, ja samalla makaronipaistokset ja lämpimät juustovoileivät saapuivat suomalaisiin ruokapöytiin. Samaan aikaan suomalaisilla oli kaipuu vanhaan talonpoikaiskulttuuriin, ja 1980-luvulla oli runsaasti harrastusta pitäjäruokien ja suomalaisten perinneruokien kartoittamiseen.



Ruoka oli merkinnyt vuosisatojen ajan useimmille suomalaisille välttämätöntä ravintoa, jonka avulla jaksoi tehdä raskasta työtä. 1970-luvulta lähtien yhä useampi alkoi kuitenkin suhtautua ruokaan kiinnostavana harrastuksena. Keskioluen vapauttaminen (1969) ja ylipäänsä vapautunut ilmapiiri toivat mukanaan niin sanotun kostean sukupolven, joka alkoi viihtyä ruoan parissa. Mausteiden käyttö monipuolistui, ystäviä kutsuttiin kotiin ruokailemaan (aiemman kahvittelun sijasta), ja ruokajuomanakin alkoi olla yhä useammin viiniä.

Suomen ensimmäinen viinilehti perustettiin vuonna 1989, mistä voisi päätellä, että 1980-luvun lopulla Suomessa oli lehdelle tarpeeksi lukijoita. Keittokirjat olivat raivanneet lehdelle tietä: Esimerkiksi vuonna 1979 ilmestynyt teos Kutsutaan ystäviä (ruotsinkielinen alkuteos Kalas) opasti jo lukijoitaan drinkkien, aperitiivien, oluen sekä ruoan kanssa tarjoiltavien viinien maailmaan.

Anna-Maria Lautmannin vuonna 1989 ilmestyneestä teoksesta Kutsut kotona (ruotsinkiel. alkuteos Bjudningsboken) on nähtävissä monet vuosikymmenelle ominaiset ihanteet. Porsaanfileen alkuruoaksi suositeltiin kirjassa katkarapupasteijoita, joihin kiireisen ruoanlaittajan oli mahdollista käyttää pakastettua voitaikinaa ja jotka oli mahdollista tehdä etukäteen lämmitystä vaille valmiiksi. Katkarapupasteijoista, portviinissä marinoidusta porsaanfileestä ja nougatpäärynöistä koostuvan aterian tarjoiluehdotuksessa oli luonnollisesti mukana myös punaviiniä.



1980-luvun keittokirjoista on nähtävissä myös ruokamaailman lisääntyvä kansainvälisyys. Yhä useammat suomalaiset olivat matkustaneet Välimeren maihin 1960-luvulta lähtien, ja matkoilla tutuiksi tulleita ruokalajeja haluttiin toisinaan kokeilla myös kotioloissa. Vuonna 1985 julkaistussa Herkutellen maapallon ympäri -kirjassa suomalaisia opastettiin tekemään muun muassa musakaa ja kreikkalaista talonpoikaissalaattia. Myös koulujen kotitaloustunnit alkoivat tuoda suomalaisten ulottuville kansainvälisiä makuja. Peruskoulun kotitalous -nimisen kirjan vuonna 1979 ilmestyneessä painoksessa oli ohje pikaleivonnaisiin lukeutuvaan pizzaan. Kirjassa oli ohje jauhelihapizzaan sekä lisäksi ”aitoon” pizzaan, joka syntyi kirjan mukaan vehnäjauhoista, haaleasta vedestä, hiivasta ja öljystä. Aidon pizzan pinnalle ohjeistettiin laittamaan ”tomaattisosetta, sardiineja, anjovista tms., oreganoa ja juustoraastetta”.

1990-luvun Suomeen mahtui sekä lamaa ja leipäjonoja että uudenlaista yltäkylläisyyttä. Suomen EU-jäsenyys (1995) edisti elintarvikkeiden vapaata liikkumista, mikä näkyi muun muassa ruokakauppojen valikoimien kasvamisena. Tässä vaiheessa esimerkiksi texmex-tuotteet tulivat osaksi monien suomalaisten ruokavaliota. Ravintoloissa syöminen arkipäiväistyi entisestään. Maahanmuuttajien lisääntyminen toi Suomeen entistä enemmän uudenlaisia tuotteita myyviä ruokakauppoja, ja ruokakauppojen tuotteista oli entistä helpompaa tehdä aterioita, koska 1990-luvulta lähtien ryhdyttiin julkaisemaan myös ennennäkemättömän paljon ruokalehtiä ja keittokirjoja. Muistan itse ostaneeni ensimmäisen ruokalehden kaupasta loppuvuonna 1999. Olin juuri hetkeä aikaisemmin valmistunut yliopistosta, vaihtanut opiskeluelämän työntekoon ja päättänyt ilmeisesti ryhtyä muutenkin elämään aikuista elämää. Myös Jamie Oliverin keittokirja Alaston kokki ilmestyi suomeksi vuonna 1999, mutta sen hankin omaan keittokirjahyllyyni vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

2000-luvun suomalaisesta ruokakulttuurista voisi nostaa esiin lisääntyvän ympäristötietoisuuden. Yhä useammat suomalaiset ovat huomanneet, että esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan on mahdollista taistella ruokavalintojen avulla, ja erityisesti 2010-luvulla erilaiset nyhtökauran kaltaiset lihaa korvaavat tuotteet ovat saaneet huomattavan paljon suosiota. 2000-luvulta haluan luonnollisesti nostaa esiin myös ruokablogit, jotka ovat olleet tietenkin omasta näkökulmastani yksi ruokahistorian keskeisistä käännekohdista. Suomen ensimmäinen ruokablogi (tai ainakin yksi ensimmäisistä) Mitä söin tänään perustettiin toukokuussa 2005.



Ruokablogeihin liittyen – tekstin kuvituksena on käytetty kuvia oululaisten ruokabloggaajien Suomi 100 -blogibrunssilta ja suomalaisten jäätelöiden makutestistä viime toukokuulta. Omana panoksenamme 70-luvun sipulipiiras ja salaatti suomalaisista juustoista.

Kirjallisuutta:
-Merja Sillanpää, Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys (1999).
-Merja Sillanpää, Säännöstelty huvi: Suomalainen ravintola 1900-luvulla (2002).
-Johanna Mäkelä, Päivi Palojoki & Merja Sillanpää, Ruisleivästä pestoon. Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003).
-Maarit Knuuttila, Kansanomainen keittämisen taito (2006).

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2017

Juhlapöydän kasviskunkku



Parin viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt ilahduttavan paljon keittokirjoja suomalaisilta ruokabloggaajakollegoilta. Ja miten mahtavan hyviä kirjoja ne ovatkaan!

Hannan soppa -blogin Hanna Hurtan syyskuussa ilmestynyt Kasvis-keittokirja on myös herkullisten ruokaohjeiden aarreaitta. Tilasin kirjan heti tajunnanräjäyttänyttä indonesialaista gado gado -salaattia maistettuani, ja nyt viikonloppuna kokeilemallani kukkakaaliohjeella sai niin ikään aikaan harvinaisen maistuvaa syötävää.

Halusin eilisiin ruokapitoisiin pikkujouluihin jotain kasvispitoista näyttävää syötävää ja saman tien mieleeni muistui tämä kukkakaali, jota Hanna luonnehtii kirjassaan illallispöydän kunkuksi:

Kokonaisena paahdettu kukkakaali

1 keskikokoinen kukkakaali
3 rkl tahinia
1/2 sitruunan mehu
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl vettä
1/2 tl suolaa
1 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl jauhettua paprikaa
1/2 tl jauhettua kurkumaa
1/4 tl jauhettua kanelia

Poista kukkakaalista lehtiruodit. Kuumenna iso kattilallinen vettä ja keitä kukkakaalia noin viisi minuuttia. Siirrä se sitten voideltuun uunivuokaan.
Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Sekoita keskenään tahini, sitruunan mehu, oliiviöljy, vesi, suola ja mausteet. Levitä seos kukkakaalin päälle. Paahda uunissa 30-45 minuuttia, kunnes kukkakaali on kypsää.
Tarjoile esimerkiksi pähkinöillä ja yrteillä maustetun keitetyn kvinoan tai riisin sekä granaattiomenan siemenien kanssa.

Vahva suositus. Kukkakaali on ollut muutenkin viime aikoina yksi suosikkiraaka-aineistani, ja taidankin kokeilla seuraavana Kasvis-ohjeena kukkakaalisandwichiä tai kukkakaalinachoja.

perjantaina, marraskuuta 24, 2017

Blinipannari



Marraskuu on ollut kokkailujen puolesta vähän hiljaista aikaa, etenkin mitä on tullut uusiin reseptikokeiluihin. Joulukuun puolella luvassa on sitten sitäkin enemmän kaikenlaista, kun olen lupautunut tekemään muun muassa Suomi 100 -juhliin suupaloja (hyviä vinkkejä otetaan vastaan) ja lisäksi luvassa on tietenkin ruokapitoisia pikkujouluja.

Meiltä on kyselty joskus mätiä sisältäviä ruokaohjeita, kun sellaisia on kuulemma ollut täällä blogissa vain harvakseltaan. Viime lauantaina oli sen verran juhlan aihetta, että tekaisimme pitkään kokeilulistalla olleen blinipannukakun. Mädillä päällystetty pannari syntyi Soppa365:n ohjeella:

Blinipannukakku

7 dl maitoa
200 g kermaviiliä
25 g tuorehiivaa
2 dl tattarijauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl suolaa
3 kananmunaa
25 g voita sulatettuna

Sitruunasmetana
1 (luomu)sitruunan kuori
1 rkl sitruunan mehua
1/2 ruukkua tilliä
240 g smetanaa
1/2 tl suolaa
ripaus mustapippuria myllystä

Lisäksi
1 punasipuli
300 g jokiravun pyrstöjä tai katkarapuja
100 g mätiä
tillin oksia
(luomu)sitruunan kuorisuikaleita

Lämmitä maito ja kermaviili kädenlämpöiseksi. Murenna joukkoon hiiva ja liuota sekoittamalla. Sekoita nesteeseen myös jauhot ja suola. Anna taikinan tekeytyä huoneenlämmössä leivinliinalla peitettynä noin tunti, kunnes taikina kuplii reilusti.
Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Huuhdo sitruuna, raasta sen kuori ja purista mehu. Hienonna tilli. Sekoita sitruunasmetanan aineet keskenään.
Kuori ja viipaloi punasipuli. Valuta jokiravunpyrstöt.
Sekoita pannaritaikinaan kananmunat ja sulatettu voi. Kaada taikina leivinpaperoituun reunalliseen uunipeltiin ja paista 25–30 minuuttia uunin keskitasossa, kunnes pannukakku on kullanruskea.
Levitä sitruunasmetana pannarille. Asettele pannarin päälle ravut, mäti, punasipuli, tilliä ja sitruunankuorisuikaleita.

tiistaina, lokakuuta 24, 2017

Ruokaisa syysrieha



Järjestimme pari viikkoa sitten tiluksillamme perinteisen ruokariehan, josta raportoiminen jäi harmillisesti työkiireiden ja reissujen jalkoihin. Ilta oli kuitenkin harvinaisen antoisa, ja sain reseptikokoelmiini vaikka kuinka monta uutta ruokaohjetta. Onnekkaita olemme, kun tuttavien joukossa on niin paljon ihmisiä, jotka ovat toisaalta aivan mahdottoman mukavaa seuraa ja toisaalta aivan loistavia kotikokkeja.

Tässä kuitenkin muutamia kuvallisia ruokapoimintoja illasta niiltä osin, kun kamera ehti kokkauksiin mukaan. Aivan kaikkialla se ei ehtinyt tai (hämärien olosuhteiden vuoksi) pystynyt osallistumaan - osa illasta kului grillikodassa lohta halstratessa ja vielä illan lopuksi tikkupullan paistossa. Tässä hiukan todistusaineistoa siltä osin:



Alla näkyvissä leivissä oli siikaa ja munakokkelia. Kuulemma klassinen yhdistelmä, johon en ole itse kuitenkaan muistaakseni koskaan törmännyt:





Syksyisiä piirakoita oli tarjolla parikin kappaletta. Yllä oleva taisi olla poropiirakkaa. Myös salaatteja oli pariakin kappaletta, muun muassa kotitekoinen caesarsalaatti.







Yksi tuttavapariskuntamme toi mukanaan ihan täydellistä keittoa, jota jo visioin tekeväni tulevana talvena mukaan hiihtoretkille (tässä vaiheessa voi vielä suunnitella kuluttavansa tulevan talven vapaa-ajat ihan kokonaan hiihtoladulla). Pyysimme keittoon ohjeenkin, joka pitää ottaa kokeiluun pikimmiten:

Chorizo-juustokeitto

oliiviöljyä
1 sipuli, pilkottuna
1 jalapeno pilkottuna
1 punainen makea paprika, pilkottuna
4 perunaa, kypsänä, pilkottuna
1-2 ruokalusikallista cajun-maustetta (chipotlet jne. toimivat kuulemma myös varmasti)
suolaa ja mustapippuria maun mukaan
2-3 rkl vehnäjauhoja
3 rkl voita
0,33-0,5 l olutta (alkup. suositus pale ale, mutta bulkkilagerikin kuulemma toimii)
350-450 g juustoa raasteena (esim. cheddar, ja vähän vähemmälläkin pärjää)
150 g chorizoa, kypsänä

Paista pilkottua sipulia, paprikaa ja perunaa oliiviöljyssä keskilämmöllä 6-7 minuuttia niin että ne hieman pehmenevät. Lisää mausteet ja jauhot. Paista pari minuuttia ja lisää voi. Sekoittele ja paista niin että jauhot ottavat hieman väriä. Lisää olut ja sekoita. Keitä muutama minuutti sekoitellen, kunnes keitos hieman paksuuntuu. Lisää juustot vähitellen, sekoittaen pieni annos kerrallaan kunnes juusto on täysin sulanut ja sekoittunut. Jos menee liian paksuksi, ohenna esim. kanaliemellä. Mausta tarvittaessa. Lisää chorizot siivutettuna tai pilkottuina keittoon tai pilko ne koristeiksi keiton päälle.

Cheddar on kuulemma keittoon takuuvarma juustovalinta, mutta tähän voi hyvin käyttää jämäjuustoja myös muista resepteistä. Kuva ei tee tälle ollenkaan oikeutta, mutta tältä se suurin piirtein näytti:



Kokit ja potit -blogin Hannele oli kokannut Hannan soppa -blogin Hanna Hurtan uudesta Kasvis-keittokirjasta jumalaisen ihanaa indonesialaista gado gado -salaattia myskikurpitsalla toteutettuna. Erittäin vahva suositus sekä salaatille että sen kanssa tarjolla olleelle maapähkinävoikastikkeelle:



Myös nämä pienet ruusukaaliburgerit olivat peräisin Hannelen keittiöstä:



Kärähtäneet-blogin Heidi toi mukanaan aasialaistyylistä munakoisoruokaa - olipahan harvinaisen koukuttava kokemus:





Syysriehamme on ollut sesonkeja kunnioittava ainakin siinä mielessä, että omenaisia jälkiruokia on ollut toisinaan tarjolla parikin kappaletta.

Tämä vuosi ei ollut poikkeus - nämä Aina nälkä -blogin Millan kinuskilla (+ suolalla), Oreo-kekseillä ynnä muilla herkuilla höystetyt omenat saivat aikaan runsaasti kehuja ja onnellisia huokauksia:





Kiitos taas kaikille, jotka tulivat tänne haja-asutusalueelle juhlistamaan lokakuista lauantai-iltaa. Kylänperän juhlailtaan kuului lisäksi perinteinen taskulamppugrillaus ja villasukkadisco - vanhassa talossa vetää aina sen verran, että kokeneet kävijät vetävät aina saman tien villasukat laukustaan.

sunnuntaina, lokakuuta 01, 2017

Tahmaista aprikoosi-hoisinbroileria grillistä



Monet ovat viime aikoina konmarittaneet keittokirjojaan, mutta meidän kodissamme kirjoja kasaantuu hyllyihin samaa tahtia kuin aina ennenkin (viimeksi eilen oli pakko hankkia pari uutta kirjahyllyä, ja keittokirjahyllykin vaatisi laajennusta).

Tänä vuonna innostuin huhtikuun lopun keväthuumassa tilaamaan useampia uusia grillauskirjoja. Yksi sisälsi japanilaisia grillausohjeita (sikäläiset ruokaohjeet kiinnostavat sattuneista syistä juuri nyt harvinaisen paljon, mutta siitä aiheesta joskus toiste lisää) ja yksi oli tietenkin Siskot kokkaa -blogin Nellen mainio Savu nousee: Kotipihan BBQ.

Tämä ohje on peräisin kirjasta Weber's American BBQ: A Modern Spin on the Classic, josta löytyy muun muassa brisket-ohjeita sekä resepti kotitekoiseen pastramiin. Arki-iltakokkaukseen sopi kuitenkin vähän nopeampi reseptivalinta:

Broileria makealla aprikoosi-hoisinglaseerauksella


Rub:
1½ tl merisuolaa
1½ tl valkosipulijauhetta
1 tl jauhettua juustokuminaa
¾ tl mustapippuria myllystä
½ tl mietoa chilijauhetta
½ tl jauhettua inkivääriä
1/8 tl jauhettua kanelia

8 broilerin luullista ja nahallista reisipalaa, kukin 140-175 g (poista ylimääräinen rasva, taputtele kuivaksi)

Glaseeraus:
150 g aprikoosihilloa
4 rkl hoisinkastiketta
1 rkl sitruunasta puristettua mehua
2 tl hienonnettua inkivääriä (tuoreesta, kuoritusta inkivääristä)

koristeluun: tuoretta korianteria

Liota savustuslastuja vedessä vähintään puolen tunnin ajan.
Valmistele grilli kahdelle lämpöalueelle (sekä suoralle että epäsuoralle grillaukselle, eli hiiligrillissä hiilet toiselle laidalle) matalahkolle keskilämmölle (180-200°C).
Yhdistä rubiainekset ja mausta broileripalat tasaisesti rubiseoksella.
Yhdistä glaseerausainekset pienessä kattilassa tai pannussa. Laita kattila hellalle keskilämmölle ja keittele noin kolmen minuutin ajan tai niin pitkään, että kastike paksunee sopivasti. Sekoittele silloin tällöin. Poista kattila levyltä.
Valuta savustuslastut vedestä ja lisää ne suoraan hiilille tai kaasugrillissä esim. savustuslaatikkoon. Kun savua alkaa muodostua, lisää broilerinpalat grilliin suoralle lämmölle, aluksi nahkapuoli alaspäin. Grillaa noin 16 minuuttia, kansi suljettuna, kunnes liha ruskistuu sopivasti. Käännä välillä kerran. Nosta sitten lihat alumiinivuokaan ja laita vuoka epäsuoran lämmön puolelle. Sivele lihoihin jonkin verran glaseerauskastiketta. Sulje kansi ja anna kypsyä vielä 15-20 minuutin ajan, kunnes kana on kypsää (lihasneste on kirkasta eikä liha ole enää vaaleanpunaista luunkaan vieressä). Penslaa glaseerauskastiketta lihojen pinnalle muutamaan otteeseen grillauksen edetessä. Jos glaseeraustahna paksuuntuu liikaa viiletessään, kuumenna sitä levyllä hetki uudestaan. Sivele loppu glaseerauskastike lihoihin juuri ennen kuin poistat ne grillistä. Tarjoile lämpimänä, korianterilla koristettuna.

perjantaina, syyskuuta 29, 2017

Kymmenen minuutin pizzakastike



Meillä on ollut tapana järjestää jo useamman vuoden ajan jonkinlaiset isommat nyyttikestit Pastanjauhannan synttärien aikoihin tai käytännössä lokakuun puolella, kun syyskuun loppu on yleensä töiden puolesta harvinaisen kiireistä aikaa.

Viime vuoden kekkereissä oli tarjolla muun muassa sieni-pähkinäkeittoa, korealaisia wingsejä, nuudelisalaattia ja omena-kinuskipiirakkaa. Lisäksi teimme pizzaa Glorian ruoka&viini -lehden ohjeella. Nopeasti valmistuvan tomaattikastikkeen ohje on jäänyt minulla vakkarikäyttöön, mistä syystä päätin tallettaa ohjeen tänne bloginkin puolelle:

Tomaattikastike


1 prk (400 g) laadukasta tomaattimurskaa (esim. Mutti)
2 valkosipulinkynttä
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl vaaleaa balsamietikkaa
1 tl sokeria
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria myllystä

Kaada tomaattimurska pieneen kattilaan. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet ja lisää ne kattilaan öljyn, balsamietikan, sokerin, suolan ja mustapippurin kanssa. Keitä 10 minuuttia hiljaa poreillen. Anna kastikkeen jäähtyä.

Pizzasta puheen ollen: Tulin yhtenä päivänä ajatelleeksi, että luotto-ohjeeni pannupizzan valmistamiseen on peräisin yli kahdenkymmenen vuoden takaa (ja linkkaamani pannupizzapostauskin yli kaksitoista vuotta vanha).

Parikymmentä vuotta sitten netistä ei voinut etsiä vielä ruokaohjeita nykyiseen tapaan, ja mietinkin, että nyt voisi olla korkea aika päivittää pannupizzaohje tälle vuosituhannelle. Pitänee siis käydä tutkailemassa aitoja amerikkalaisia pannupizzaohjeita. Myös vinkkejä otetaan vastaan!

tiistaina, syyskuuta 26, 2017

Mitä tehdä variksenmarjoista?



Olen viime aikoina puolukoiden ja tattien (ja osin geokätköjenkin) perässä metsässä rämpiessäni pohtinut maahan jääviä variksenmarjoja.

En ole koskaan tottunut variksenmarjoja keräämään tai niistä ruokaa tekemään, mutta viime aikoina variksenmarja on tullut esiin moneen otteeseen, kun olen lueskellut pohjoisten alueiden marjoista ja niiden perinteisistä hyödynnystavoista. Flavonoidipitoinen variksenmarja (tai kaarnikka) on ollut vuosisatojen ajan pohjoisten alueiden asukkaiden tärkeä C-vitamiinin lähde, ja sitä on myös säilötty talven varalle.

Jos blogimme lukijoilta sattuisi löytymään ideoita variksenmarjan hyödyntämiseen, niin kuulisin mielelläni. Jos vaikka tänä syksynä innostuisin niitä itsekin poimimaan. Ainakin voisin keittää marjoista alkuun pienen satsin hilloa tai hyytelöä. Olen nimittäin tainnut kaupasta kaarnikkahyytelöä joskus ostaakin.

lauantaina, syyskuuta 23, 2017

Tattipasta



Tänään minulla on ollut erityisen juhlallinen olo, koska Pastanjauhantaa täytti kokonaista 12 vuotta!

Juhlan kunniaksi valmistimme herkullista tattipastaa omasta pihapiiristä löytyneistä lehtikuusentateista. Ruokaan toivat väriä ja pirteyttä myös pihan pihlajanmarjoista tehdyt kaprikset, joita valmistin taannoin Kipparin morsiamen ohjeella. Mutta tässä itse pasta:

Tattipasta

oliiviöljyä
4 valkosipulinkynttä (viipaloituna)
vähän chiliä (meillä noin puoli teelusikallista kuivattuja chipotlechilihiutaleita)
100-150 g luomupekonia (viipaloituna)
250 g tuorepastaa
tatteja (meillä noin neljä reilua kourallista viipaloituna)
mustapippuria myllystä
2 dl lihalientä
vajaa desi kermaa
pihlajanmarjakapriksia (muutama lusikallinen)
lehtipersiljaa
(suolaa ei laitettu, kun aineksissa oli sen verran paljon suolaisia elementtejä)

Kuumenna öljy pannulla. Lisää viipaloidut valkosipulinkynnet, chili ja viipaloitu pekoni. Paista niin pitkään, että valkosipuli ja pekoni saavat mukavasti väriä. Laita sivuun odottamaan. Laita tuorepasta kiehumaan (pari minuuttia riittää – ei kannata keittää liikaa, koska pasta kypsyy vielä myöhemmässä vaiheessa) ja paista sillä välin pannulla tatteihinkin kaunis väri. Mausta mustapippurilla.
Valuta tuorepasta ja kippaa pannulle. Lisää tattien ja pastan joukkoon pekoniseos, lihaliemi, kerma ja pihlajanmarjakaprikset. Sekoita ja koristele lehtipersiljalla.

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2017

Täytettyä patonkia nuotiolla



Hävikkiviikko on hetken päästä päättymässä, mutta ennen sitä ehdin vielä blogata tämän viikon parhaan hävikkiruokareseptin.

Ohje on peräisin vähän aikaa sitten ilmestyneestä Minna Jakosuon kirjasta Parempaa retkiruokaa (Gummerus 2017), jonka harrastelevana nuotiokokkina hankin tietenkin saman tien itselleni. Kirjasta löytyy tietoa villiyrteistä sekä retkiruokasuosituksia eri vuodenajoille. Syksyisiksi resepteiksi kirjaan on valittu muun muassa härkistortillat, kaalipiiraat sekä nokipannukahvi, mutta minä tartuin tällä kertaa yhteen kirjan talviohjeista: Herkkupatonkeihin, koska kaapissamme oli parhaillaan vanhenemassa esipaistettu patonki, ja juuston ja oliivien jämiä löytyy jääkaapista aina.

Herkkupatongit on suositeltu kirjassa valmistettavaksi kaupan kuivahtaneista patongeista, jotka ovat ennättäneet saada jo alennustarran kylkeensä. Patonkien täytteeksi voi käyttää melkein mitä mieleen juolahtaa, esimerkiksi aurinkokuivattujen tomaattien loput tai vaikka jääkaappiin unohtuneen ylijäämänyhtöpossun. Me paistoimme patongin kanssa nuotiolla grillimakkaraa, jota oli ostettu muutaman viikon takaiselle Syötteen mökkiviikonlopulle mutta kulkeutui avaamatta takaisin kotiin.

Patongit

haluamasi määrä alennuspatonkeja
kovaa voimakasta juustoa
oliiveja

Tee patonkiin viiltoja tai ristikoita terävällä sahalaitaisella veitsellä ja tunge täytteet koloihin. Kääri patonki sitten folioon ja lämmitä se nuotion loimussa. Älä paista herkkupatonkia liian kuumassa, sillä juusto voi jämähtää folioon kiinni.

Patongista tuli aivan ällistyttävän hyvää, vaikka patongin koloihin tunkemani juustonpalat eivät olleet kaikilta osin aivan sulavinta sorttia. Tämä oli mukava piristys siinäkin mielessä, että ohjeen ansiosta tuli hakeuduttua aivan tavallisena arki-iltanakin nuotion ääreen.

sunnuntaina, syyskuuta 10, 2017

Nälkäpäivän hävikkiruokareseptit



Kuten elokuun puolella jo vihjaisin, lähdimme SPR:n Oulun osaston ehdotuksesta osallistumaan nälkäpäiväkeräykseen sekä kamppailemaan ruokahävikkiä vastaan.

Valtakunnallista Nälkäpäivää vietetään 14.-16.9.2017, ja kampanjan avulla kerätään varoja Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Tänä vuonna on haluttu tuoda esiin rahaston merkitystä myös täällä kotikulmilla: Monessa suomalaisessa kodissa kokataan juuri tälläkin hetkellä aterioita ruoka-avun aineksista. SPR:n Oulun osasto jakaa ruoka-apua maanantaisin Toppila-Centerissä, ja jaettavat ruoat ovat paikallisten kauppiaiden lahjoittamia viimeisen käyttöpäivän tuotteita. Alkamassa on myös maksuton hävikkilounas vähävaraisille Oulun keskustassa.

Lähdin haasteeseen mukaan mielelläni, koska keinoja ruokahävikin torjumiseen kannattaa pohtia tietenkin säännöllisesti. Olin aiemmin tarkempi ruokapakkausten päivämäärämerkintöjen kanssa, mutta nykyään olen rentoutunut huomattavasti. Esimerkiksi ruisleivän päiväysmerkintöjä en ole katsonut enää pitkään aikaan, koska leipä on kokemusteni mukaan syötävää aina vaikka kuinka pitkään pussiin merkityn päivämäärän jälkeenkin.

Sain hävikkiruokakassin käsiini kohtalaisen myöhään eräänä elokuisena maanantai-iltana. Alussa meinasi iskeä pieni epätoivo – minkälaisia ruokia on mahdollista kehitellä viimeisen käyttöpäivän leivästä, eri tavoilla maustetuista jogurteista, nakeista ja pinaattiletuista? Onneksi perheen yhteinen WhatsApp-kanava auttoi ideoinnissa (isosiskolle tässä kohtaa erityiskiitos), ja kohta olivat suunnitelmat selvillä.

Ajatuksenamme oli, että kaupasta ei saisi ostaa hävikkiruokakokkauksia varten mitään uutta, mutta ruokakaappien sisältöjä (onneksi edellisen viikon pizzapäivästä oli jäänyt hiukan juustoraastetta!) ja ulkoa löytyviä sieniä ja marjoja sai hyödyntää mielin määrin. Siksi kipaisin saman tien ulos ämpäreiden kanssa ja haalin pihalta ja lähimetsästä ruokaa varten pihlajanmarjoja, vadelmia, punaviinimarjoja ja mustikoita. Tatteja ei juuri sillä hetkellä löytynyt etsiskelyistäni huolimatta, mutta onneksi jemmassa oli aiemmin kuivattuja suppilovahveroita, joista saatiin vedessä liottamalla erinomaista pinaattilettujen täytettä.

Tällaisia ruokia saimme parin seuraavan tunnin aikana aikaiseksi:

Pizzadogit


paahtoleipää tai muuta vaaleaa leipää
nakkeja
tomaattikastiketta (jonka voi sekoitella esim. tomaattipyreestä, ketsupista, jauhetusta mustapippurista ja pizzamausteesta)
juustoraastetta
oreganoa

Levitä kullekin leivälle ensin tomaattikastike, aseta päälle nakki ja ripottele pinnalle juustoa. Kiinnitä leipien laidat toisiinsa esim. cocktailtikulla. Ripottele päälle kuivattua oreganoa.
Paista 200-asteisessa uunissa niin pitkään, että juusto sulaa ja saa vähän väriä.

Koska nakeissa oli meneillään viimeinen käyttöpäivä, tekaisin loppunakeista jääkaappiin vielä makkara-spagettivuokaa, jota meillä sitten syötiin parina seuraavana päivänä.



Sienitäytteiset pinaattilettutornit


1 isohko sipuli
1 valkosipulinkynsi puristettuna tai hienonnettuna
muutama kourallinen puhdistettuja sieniä (esim. suppilovahveroita)
öljyä paistamiseen
suolaa ja pippuria
valmiita pinaattilettuja
pinnalle: pihlajanmarjahilloa (ja meidän tapauksessamme myös mustikkaviiliä)

Hienonna sipuli ja valkosipuli. Viipaloi sienet. Pari sientä voi säästää koristeeksi. Paista sienet ja sipulit pannulla öljyssä. Mausta suolalla ja pippurilla. Halutessaan mausteita voi käyttää monipuolisemminkin.
Kokoa uunivuokaan kerroksittain pinaattilettuja ja sieniseosta. Lämmitä 200-asteisessa uunissa niin pitkään, että letut lämpenevät sopivasti. Lusikoi päälle pihlajanmarjahilloa, jonka valmistamisessa voi soveltaa esimerkiksi hillosokeripussin kyljestä löytyvää ohjetta.



Hunajainen jogurttipannacotta

(mukailtu Valion ohjeesta)

3 liivatelehteä
5 dl täysmaitoa
3 rkl sokeria
400 g hunajajogurttia

pinnalle: tuoreita marjoja

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
Kuumenna maito ja sokeri kiehuvan kuumaksi kattilassa. Nosta kattila sivuun. Lisää puristetut liivatelehdet. Sekoita, kunnes seoksesta tulee tasaista. Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi. Yhdistä sen jälkeen jogurtti maitoseokseen ja sekoita tasaiseksi. Annostele tarjoilumaljoihin. Peitä kelmulla ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään kolmen tunnin ajan.
Lusikoi päälle ennen tarjoilua marjoja.



Hävikkiruokaviikosta muodostui varsinainen jälkiruokaviikko, kun jogurttipannacottaakin riitti useammaksi päiväksi. Lisäksi siinä vaiheessa, kun aineksista oli jäljellä enää leipää ja jogurttia, tein kuvassa näkyvää pappilan hätävaraa, johon käytin myös aiemmin samalla viikolla keittämäni pihlajanmarjahillon jämät. Hätävara onnistuu oikein hyvin siis myös vaaleasta paahtoleivästä:



Viikon lopulla kaivelin vielä syötäväksemme pakastimeen säilöttyjä ruispaloja, (joita olen syönyt useampana aamuna myös aamupalaksi). Ruispaloista syntyi samanlainen makoisa pikkusyötävä, jota maistelimme muutama vuosi sitten Liettuassa.

Valkosipuliset ruisleipäsnacksit


ruisleipää
valkosipulia (laitoin itse pellilliseen tikkuja kolme aika isoa kynttä)
rypsiöljyä
suolaa

Leikkaa leipä sopiviksi tikkumaisiksi suupaloiksi. Purista valkosipulinkynnet kulhossa leipätikkujen päälle ja roiskuttele sekaan öljyä sen verran, että kaikissa leivissä on tasainen öljykerros. Pyöräytä halutessasi suolamyllystä päälle hiukan suolaa.
Kaada tikut tasaiseksi kerrokseksi pellille leivinpaperin päälle. Paista 250-asteisessa uunissa 5 minuuttia. Vahdi uunin edessä tarkasti, koska leipätikut palavat herkästi.



Ruokabloggaajat ovat jo pitkään taistelleet ruokahävikkiä vastaan. Erinomaisia resepti-ideoita löytyy esimerkiksi Hävikistä herkuksi -facebooksivulta.

Ravintolaruokien hävikkiä vastaan taisteleva ResQ toimii myös Oulussa. En ole itse testannut, mutta vaikuttaa hyvinkin toimivalta konseptilta.

Kokkaan myös tulevan viikon aikana ainakin parina iltana hävikkiruokaa, joten pysykää kanavalla. Lisää reseptejä luvassa.

(Yhteistyössä: SPR:n Oulun osasto.)

perjantaina, syyskuuta 08, 2017

Hestonin kolmesti keitetyt ranskalaiset ja aioli



Kulinaarimurulan Jaana vieraili elokuun lopulla Oulussa, minkä kunniaksi piti tietenkin järjestää ruokapitoiset illanistujaiset. Illan aikana herkuteltiin muun muassa ilmakuivatusta kinkusta ja savujuustosta tehdyillä suupaloilla, kantarellikeitolla, sitruunarisotolla sekä ranskankerma-ananaspiirakalla.

Varsinaisen pääruoan virkaa ajoivat Weberin simpukkasaunassa kypsennetyt simpukat, joiden kanssa päätettiin tarjoilla Heston Blumenthalin hifistelyranskalaisia, aiolia (josta tuli ihan kunnolla valkosipulista) sekä kavereiden omassa kotipanimossaan tekemää tummaa luostariolutta.

Ranskalaisten valmistelu aloitettiin jo edellisenä iltana, ja vaikka askartelemista oli jonkin verran, lopputuloksena oli herkullisimmat ranskanperunat missään koskaan. Tällä ohjeella syntyy nimittäin erittäin rapeita ja maukkaita ranskalaisia ilman mitään erikoislaitteita. Friteerauksen voi vallan hyvin hoitaa tavallisessa, riittävän korkeareunaisessa kattilassa. Lämpömittari on kuitenkin suositeltava apuväline, koska öljyn lämpötilan arvioiminen on muuten hankalaa. Yksinkertaisen digitaalimittarin avulla tarkkailemalla lämmön saa pidettyä melko tarkasti ohjeen arvoissa.

Hestonin kolmesti keitetyt ranskalaiset

(Heston Blumenthal's triple cooked chips, linkki ohjeeseen)

1 kg perunoita, kuorittuna ja suikaloituna ranskalaiskokoon (2 cm x 2 cm x 6 cm)
öljyä (meillä rypsiöljyä)
suolaa

Pane leikatut perunat kulhoon ja pidä niitä juoksevan veden alla viiden minuutin ajan tärkkelyksen poistamiseksi.
Laske sitten 2 litraa (tai riittävästi, että perunat kunnolla peittyvät) kylmää vettä suureen kattilaan ja lisää perunat. Laita kattila keskilämmölle ja keitä niin kauan, että perunat alkavat melkein hajota (noin 20-30 minuuttia perunasta riippuen – meillä ehkä vähän vähemmän, koska perunat olivat uutta satoa ja niihin pystyi jättämään vielä ohuen kuorenkin päälle). Poista perunat vedestä varovasti, jotteivät ne katkeilisi, ja aseta ne jäähdytysritilälle kuivumaan. Laita ritilä pakastimeen vähintään tunnin ajaksi. Pakkasilmassa kosteutta haihtuu huoneenlämpöä tehokkaammin ja perunat kuivuvat paremmin.

Kuumenna öljyä rasvakeittimessä tai korkeareunaisessa kattilassa, josta enintään puolet on täytetty öljyllä (noin 10 cm:n syvyyteen tai ylikin, jos kattila on kunnolla korkea) 130°C:hen. Paista ranskalaisia öljyssä pienissä erissä noin viiden minuutin ajan tai siihen saakka, että ne saavat aavistuksen verran väriä ja rapeutta (alkuperäinen englanninkielinen termi "light crust" on tässä kuvaavampi). Nosta perunat öljystä reikäkauhalla ja aseta valumaan lautaselle taiteltujen talouspapereiden päälle.
Nostele valutetut perunat taas jäähdytysritilälle ja aseta uudelleen pakastimeen vähintään tunniksi. (Meillä tähän vaiheeseen saatetut perunat olivat pakkasessa seuraavaan päivään asti.)

Kun sitten olet valmis nauttimaan perunat, kuumenna taas öljyä rasvakeittimessä tai syvällä pannulla, mutta tällä kertaa 180°C:hen. Paista perunat rapean keltaisiksi ja meheviksi. Tämä kestää noin 7 minuuttia, mutta riippuu perunoista ja niiden paksuudesta, joten pintaväriä kannattaa tarkkailla. Nostele perunat jälleen talouspaperin päälle kuivumaan. Mausta suolalla esim. hölskyttelemällä niitä ravintolatyyliin suolan kanssa kulhossa ja tarjoile heti.




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails