sunnuntaina, syyskuuta 09, 2018

Taifuunista maanjäristykseen - erilainen viikko Hokkaidolla



Japani on ihan mahtava maa asua. Ihmiset ovat ystävällisiä, ruoka herkullista ja melkein jokainen päivä tarjoaa uusia elämyksiä. Kääntöpuolena ovat täkäläiset luonnonvoimat, jotka saattavat tuntua todella rajuilta ihmiselle, joka ei ole niihin pienestä pitäen tottunut.

Japani on tunnetusti hyvin maanjäristys- ja taifuuniherkkää aluetta, ja esimerkiksi Honshun saarella on nähty tänä kesänä luonnonmullistus toisensa perään. Hokkaido on yleensä vakaampi ja rauhallisempi. Taifuunit eivät yleensä yllä täydellä voimallaan kotikaupunkiini Sapporoon asti, ja maanjäristyksetkin ovat huomattavasti harvinaisempia kuin monessa muussa osassa Japania.

Tällä viikolla pääsin kuitenkin kokemaan molemmat vieläpä peräkkäisinä päivinä. Ensimmäinen ankarampi taifuuni (Japanissa asumiseni aikana) iski lähiympäristööni keskiviikon vastaisena yönä. Valvoin yöllä tuntikausia kuunnellen ulkona puhaltavaa kovaa tuulta ja ryskettä, joka osoittautui seuraavana aamuna tarkasteltuna asuntoni edustalla kaatuneiksi puiksi. Pääsin seuraavana päivänä töihin ongelmitta, kun asun kuitenkin kävelymatkan päässä töistä (junalla kulkevat työkaverini olivat suuremmissa ongelmissa, koska monet olivat joutuneet vaihtamaan suunnitelmat lennossa bussimatkailuksi). Työmatkalla pääsin ihmettelemään uusia kaatuneita puita, muutamassa kohden repsottavia sähköjohtoja ja puuhakkaita, katuja siivoavia paikkakuntalaisia.

Seuraavana yönä menin helpottuneena nukkumaan ajatuksena nukkua kunnon yöunet, mutta ne katkesivat noin kolmen tunnin unien jälkeen äkillisesti, kun puhelin alkoi hälyttää villisti maanjäristystiedotetta ja samaan aikaan huomasin jo sängyn/huoneen heiluvan. Kokemus oli kuin jossain edestakaisin heiluvassa huvipuistolaitteessa (paitsi että olo ei ollut ollenkaan huvittunut). Sähköntulo lakkasi melkein saman tien, mutta onneksi auringonnousuun oli järistyksen hetkellä enää pari tuntia aikaa.

Pian selvisi, että järistyksen keskus oli noin 70 kilometrin päässä sijaitsevan Chitosen suunnalla (jossa sijaitsee muun muassa Sapporon keskeinen lentokenttä) ja että sen voimakkuus oli 6,7 magnitudia. Kyse oli täkäläisittäin jopa historiallisen voimakkaasta maanjäristyksestä. Asun Sapporon pohjoisosassa, jossa järistys ei aiheuttanut onneksi minkäänlaisia silmin havaittavia vaurioita rakennuksiin tms. Minulta ei mennyt myöskään mitään tavaroita rikki (lähinnä varmasti siitä syystä, etten omista juuri mitään rikki menevää). Taifuunin jäljet olivat toki edelleen tässä vaiheessa näkyvissä. Esimerkiksi läheisellä evakuointipaikalla (joita on Sapporossa siellä täällä ympäri kaupunkia) näytti tältä:





Minun on ollut pitkään tarkoituksena varautua mahdollisiin luonnonmullistuksiin. Täälläpäin maailmaa monilla on uloskäynnin lähellä ilmeisesti evakuointireppu, johon on pakattu vettä, säilykkeitä tai muuta pitkään säilyvää syötävää, vessapaperia sun muuta vastaavaa. Nyt pystyin sitten torstaiaamun valjetessa motkottamaan itselleni perustarvikkeiden puutteesta tilanteessa, jossa sähköt ja vesi (ja pian myös nettiyhteys) katkesivat kokonaan. Kokemattomana katastrofi-ihmisenä en edes hoksannut kiirehtiä täyttämään kylpyammetta vessanhuuhteluvedellä, ja taifuunin varalle jemmaamani juomavedet olin käyttänyt edellisenä iltana ruuanvalmistukseen.



En lähtenyt torstaina töihin, koska en tiennyt, olisiko sinne päässyt ilman sähköä edes sisään (ainakaan en olisi ilman sähköä pystynyt töitä tekemään), mutta sen sijaan lähdin metsästämään juotavaa ja syötävää. Testasin varmuuden vuoksi viereisen korttelin juoma-automaatit, mutta nekin tarvitsevat tietenkin sähköä toimiakseen. Normiarjessa tulee ylipäänsä harvoin ajateltua, mihin kaikkeen sähköä tarvitaan. Bensapumppujen toiminta loppui, ja samaten metrot ja junat eivät päässeet kulkemaan. Vedentulokin loppui asunnossani nimenomaan sen takia, että vesipumput vaativat vähänkään uudemmissa taloissa sähköä toimiakseen. Onneksi Japani on sen verran käteisyhteiskunta, että minullakin sattui olemaan tarpeeksi rahaa nostettuna. Ensimmäisenä päivänä järistyksen jälkeen kaupoissa eivät toimineet sähkön puutteessa kassakoneetkaan, eli luottokortilla maksaminen oli täysin pois laskuista.



Syömisen ja juomisen järjestäminen ei käynyt ihan niin helposti kuin olin kuvitellut, koska muutama muukin oli saanut sattumalta saman idean. Jonotin helteisellä parkkipaikalla kolmen tunnin ajan kauppaan, jossa kullekin asiakkaalle myytiin tietty määrä juotavaa, ja lisäksi ostin jemmaan muutaman CalorieMate-muonapakkauksen:





Monen tunnin jonottaminen tuntui vähän hölmöltä siinä vaiheessa, kun illemmalla huomasin, että toisella suunnalla sijaitseviin kauppoihin pystyi kävelemään tuosta vaan sisään ja ostamaan juomaakin niin paljon kuin halusi (hamstraamaan ei toki kannata ryhtyä, että syötävää ja juotavaa riittäisi mahdollisimman monelle). Parin talon päässä sijaitsevaan talonmiehen asuntoon tuli onneksi vettäkin, eli sain sieltä kannettua ämpäreillä vettä vessanhuuhteluun + samalla täytin tietenkin saatavilla olevia pulloja juomavedellä.

Torstai-ilta oli hiukan ankea, koska pääasiallisena aktiviteettina oli pimeässä istuminen. Tulipahan ainakin unohdettua hetkeksi kaikki työkiireet ja katseltua tähtitaivasta ja niitä lähipuita, joita taifuuni ei ollut onnistunut kaatamaan. Seuraavana päivänä sähköt olivat palautuneet siinä määrin, että omallakin asuinalueellani kaupat olivat pystyneet avaamaan kassakoneensa + suurimmissa risteyksissä toimivat jo liikennevalotkin (vielä torstaina joka puolella oli poliiseja ohjaamassa liikennettä).

Hokkaidolle sähköä tuottavat ydinvoimalat lopettivat järistyksen jälkeen toimintansa, ja fossiilisilla polttoaineilla toimiva voimala puolestaan vahingoittui järistyksessä. Sähköpula koetteli siis koko saarta, ja ankea ajatella, kuinka paljon koko Hokkaidolla jouduttiin heittämään sulavista jääkaapeista ja pakasteista ruokaa roskiin. Perjantaina kauppojen valmisruokatiskeistä huomasi, kuinka nerokkaasti henkilökunta oli yrittänyt tehdä asiakkaille ruokaa hyvin säilyvistä aineksista. Itse ostin lounaaksi satsin friteerattuja sieniä, ja lisäksi tarjolla olisi ollut esimerkiksi friteerattua juustoa. Sen sijaan esimerkiksi broilerista tehtyjä yakitori-vartaita ei näyttänyt olevan saatavilla.



Kauppojen hyllyt alkoivat olla tässä vaiheessa jo osin hyvinkin tyhjillään. Alkoholijuomia olisi ollut tosin runsaasti saatavilla:



Perjantaina alkuillasta sain lähikaupassa sen verran netistä kiinni, että ehdin saada suomalaisen ystäväni kutsun lähteä tämän tuttavan ravintolaan illalliselle. Ravintola oli saanut sähköä ja onnistunut avaamaan ovensa, mutta monet asiakkaat olivat peruneet tulonsa, mistä syystä ravintoloitsija oli vaarassa joutua heittämään ruokaa hukkaan. Onneksi pääsin itse mukaan, sillä hyvä seura ja ruoka tekivät harvinaisen hyvää. Bonuksena sain ladattua ravintolassa kaikki mahdolliset akut (maanjäristysdinnerin tunnisti tässä tapauksessa siitä, että kaikki etsivät heti alkuun vapaana olevia pistorasioita).

Tässä (+ kaikkein ylimmässä kuvassa) muutamia pöytäseurueen kanssa jaettuja ruokalajeja. Ensimmäinen tofuannos oli tosin jokaisella oma:







Ylemmän kuvan grillattu hokke oli todella maukasta, samoin tämä munakoisoa ja tofua sisältävä kiinalaisvaikutteinen mabo nasu oli aivan huippuhyvää. Pitää opetella tekemään vastaavanlaista kotona viimeistään siinä vaiheessa, kun palaan taas Suomeen:



Yksinkertainen, mutta herkullinen jälkiruoka. Kirin Lemonissa marinoitua persikkaa (eli japanilaisittain momoa):



Viikonloppuna sähköt palasivat kotitalouksiinkin, ja sähköjen palattua pääsin onnekseni pitkästä aikaa suihkuunkin. Pienet asiat tuntuvat äkkiä suurelta ylellisyydeltä. Olen iloinnut runsaasti muun muassa siitä, että olen voinut käydä vessassa ilman taskulamppua. Jälkijäristysten vaara on edelleen olemassa, mutta nyt olen varautunut juoma- ja vessanhuuhteluvedellä sekä lisäksi täydentämällä hyvin säilyvien ruokien varastoja.

Ajatus tavallisesta harmaasta arjesta (ja jopa siitä kaikkein väsähtäneimmästä maanantaiaamusta) tuntuisi joka tapauksessa tällä hetkellä aivan mahtavalta.

lauantaina, syyskuuta 01, 2018

Okonomiyaki kotikeittiössä



Okonomiyaki on sellainen japanilainen ruoka, joka ei liity oman kotisaaremme eli Hokkaidon ruokaperinteeseen oikein ollenkaan, mistä syystä sitä ei tule syötyä täkäläisissä ravintoloissakaan. Siksi se sopiikin hyvin kotikeittiössä valmistettavaksi.

Okonomiyaki on japanilaisille pizzaa vastaava tuote esimerkiksi siinä mielessä, että siihen voi laittaa kaikenlaista, mitä kaapista löytyy (okonomiyakin nimikin tarkoittaa suomeksi "miten haluatte"). Japanin kielen opettajani ohjeisti, että ruokalajiin voi laittaa mitä tahansa, esimerkiksi juustoa, katkarapuja ja mitä mieleen juolahtaa. Okonomiyaki-kastike on pakollinen raaka-aine, mutta esimerkiksi majoneesiksi voi soveltaa ketsupin ja majoneesin sekoitusta.

Valitsimme tämän ohjeen muun muassa sen takia, että ohjeistukseen ei sisältynyt tässä tapauksessa dashi-lientä, jota ei suomalaisissa kotikeittiöissä ole aina kovinkaan helposti saatavissa. Toisaalta okonomiyaki-kastikettakaan ei taida saada yleisesti suomalaisista ruokakaupoista, ja ilman kyseistä kastiketta tätä ruokalajia ei kannata (kuten mainittua) oikeastaan ryhtyä edes valmistamaan.

Okonomiyakin tunnetuimmat versiot Japanissa ovat hiroshimalainen ja osakalainen versio, joista päädyimme jälkimmäiseen sen takia, että se lienee kotikeittiössä helpompi toteuttaa. Hiroshiman versio tarvitsee oman näppituntumani perusteella isomman paistolevyn, koska okonomiyakin eri kerrokset paistetaan siinä erikseen ja kasataan vasta paistamisen loppuvaiheessa. Me valmistimme oman osakalaisversiomme okonomiyakista hiiligrillin valurautaisella paistoalustalla, jossa ohimennen mainittuna on mahdollista valmistaa myös oikein hyvää pannupizzaa.



Okonomiyaki

100 g okonomiyaki-jauhoja (meillä ihan normaalia vehnäjauhoa)
1,6 dl vettä
2 munaa
300 g kaalia, suikaloituna
2 kevätsipulia varsineen, ohueksi suikaloituna
6 viipaletta pekonia (voi leikellä pienemmiksikin paloiksi)

päällysteet:
Kewpie-majoneesia
okonomiyaki-kastiketta
aonoria (kuivattuja merilevähiutaleita)
katsuobushia (bonito-lastuja)

Vispaa isossa kulhossa sekaisin jauhot ja vesi niin, että seos on mukavan tasaista.
Lisää munat, suikaloitu kaali ja sipuli. Sekoita (ei kuitenkaan liikaa).
Öljyä (200°C:seen) esilämmitetty pannu/paistolevy ja jaa okonomiyaki-seos kahdeksi pannukakuksi. Kotikeittiössä okonomiyakit joutuu todennäköisesti paistamaan parissa eri erässä, koska kotoa harvoin löytyy kovin laakeaa paistoalustaa.
Tasoita pannukakku paistinlastan avulla ja muotoile se niin, että siitä tulee noin 1,5 cm paksu ja halkaisijaltaan noin 30 cm:n kokoinen pyörylä.
Lisää pekoniviipaleet/palat kunkin pannukakun päälle.
Käännä pannukakku noin kolmen minuutin kuluttua (pekonipuoli alaspäin) ja jatka paistamista vielä neljän minuutin ajan.
Käännä uudelleen (pekonipuoli ylöspäin) ja kypsennä kolme minuuttia tai kunnes pannukakku on kiinteä ja sopivan ruskistunut.
Siirrä lautaselle. Levitä päälle kunnon kerros okonomiyaki-kastiketta. Koristele Kewpie-majoneesilla ja ripottele päälle aonoria ja katsuobushia. Tarjoile heti.


lauantaina, elokuuta 18, 2018

Market-IPA:t vertailussa



Asun tätä nykyä kaupungissa, joka tunnetaan maailmalla ennen kaikkea samannimisestä olutmerkistään. Japanissa onkin tähän mennessä tullut maisteltua lähinnä Sapporoa, Yebisua ja muita peruslagereita, jotka toki maistuvatkin varsin hyvin Japanin helteissä ja sopivat yleensä hyvin myös japanilaisten ruokien kaveriksi. Suomessa olutvalintani sen sijaan on yleensä sopivasti humaloitu IPA.

IPA eli Indian pale ale kehitettiin alkujaan 1700-luvun lopulla kestämään pilaantumatta pitkä merimatka Englannista Intiaan. Imperialistisesta asenteesta on ollut maailman ruoka- ja juomavalikoimalle siis jotain hyötyäkin. IPA:t ovat toisin sanoen ale-oluita, joissa on tavallista enemmän humalaa – ja samalla enemmän makua ja raikkautta. Suomen alkoholilainsäädäntö ei vielä mahdollista kaikkien IPA-oluiden myymistä ruokakaupoissa, koska kaupoissa myytävien juomien enimmäisalkoholimäärä saa olla tällä hetkellä 5,5% ja esimerkiksi tuttavapiirissäni suurta suosiota nauttivan Lagunitas IPA:n alkoholipitoisuus on 6,2%.

Yhtenä kesälomapäivänä innostuimme joka tapauksessa ottamaan jauhantaraadin makutestiin Oulun keskustassa sijaitsevasta ruokakaupasta ostettuja tölkitettyjä suomalaisia IPA-oluita, joista suurin osa oli uusia tuttavuuksia. Olisiko niitä sitten ilmestynyt hyllylle taannoisen alkoholiuudistuksen jälkeen, tai sitten ei ole tullut muuten vaan kiinnittäneeksi asiaan huomiota. Iisalmi Pale Alea olimme maistaneet näistä jo aikaisemminkin, eikä näköjään suotta, koska se oli myös sokkotestimme voittaja. Tässä sokkotestivertailumme tulokset:

1. Iisalmi (Indian) Pale Ale
2. Lahden Erikois-IPA
3. Pirkka/Saimaa IPA
4. Laitilan Kukko IPA
5. Nokian Keisari IPA
6. Pyynikin American IPA

Raadin kommentit:

Iisalmi (Indian) Pale Ale
-Tuoksussa sivuhajua, mutta maku raikas ja hallussa. Hyvä Suomi-IPA.
-Houkutteleva ulkonäkö. Humalan puraisua saisi olla enemmän.

Lahden Erikois-IPA
-Neutraali, mieto mutta maukas. Humaloinnissa selvää IPA-maisuutta.
-Aika kevyt IPA.

Pirkka/Saimaa IPA
-Makea tuoksu. Nyt on mallasta. Ei kovin IPA-mainen. Tulee mieleen tummemmat oluet, enemmän jouluolut. Karamellinen, paahteinen, liian vähän humalaa. Ei sinänsä ollenkaan huono, mutta väärässä seurassa nyt. Kinkun kanssa jouluna voisi toimia. Tämän oluen makeus ja sinapin sähäkkyys voisivat olla oikeinkin hyvä yhdistelmä.
-Jouluolutmainen. IPA-maisuus tulee paremmin esille, kun olut lämpenee.

Laitilan Kukko IPA
-Tummempi tapaus taas, vähän liian laiskasti humaloitu ollakseen IPA.
-On tässä häivähdys IPA-maisuutta.

Nokian Keisari IPA
-Alku raikas mutta melko nulju; liikaa tai liian kitkerää humalaa. Vähän mallasta, paljon humalaa?
-Ei oikein toimi IPA:na tämä. Ei tarpeeksi raikas.

Pyynikin American IPA
-Ei tuoksu oikein miltään. Itse tehdyn kotikaljan oloinen.
-Ihan ok muuten, mutta ei kuitenkaan oikein IPA-mainen.

Kävin lukemassa muutamia muita arvioita näistä samoista oluista, ja näköjään kokeneempien olutbloggaajien kuvaukset ovat huomattavasti hienojakoisempia. Pitää yrittää itsekin tavoittaa seuraavalla maistelukerralla vaikkapa yrttistä sitruksisuutta ja paahtoleipäistä mallaksisuutta.

Missäköhän vaiheessa Suomeen on edes tullut näin valtavan paljon kiinnostavia olutblogeja.

lauantaina, elokuuta 04, 2018

Kesän paras BBQ-kastike



Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, kesäloma ei sujunut tänä vuonna ollenkaan suunnitellulla tavalla. Lopulta pääsimme kuitenkin viimein käynnistämään grillikauden. Järjestimme myös perinteeksi muodostuneen talkoopäivän (vanhalla maatilalla riittää aina tekemistä muillekin), jolloin pääsin maistamaan myös tämän kesän parasta BBQ-kastiketta.

BBQ-kastike oli siskoni Kiusauksessa-blogista talteen ottama luottoresepti. Kun päätimme tehdä talkoisiin hodaribuffan, hän kaiveli ohjeen esiin ja huolehti vielä kokkaamisestakin:

Olikin aika täydellinen hetki, kun koko päivän helteessä talkoiltuani ja vielä viimeisiä kottikärrykuormia illalla kuskatessani keittiön ikkunasta alkoi kantautua BBQ-kastikkeen yltiöherkullinen tuoksu. Maku oli vielä parempi: Teki melkein mieli itkeä onnesta, kun pääsin tomaattista soosia ensimmäisen hodarin välissä maistamaan.

Mahtava barbecuekastike

200 g paseerattua tomaattia
4 valkosipulinkynttä
3/4 dl fariinisokeria
2 rkl valkoviinietikkaa
2 rkl soijakastiketta
1 tl savupaprikajauhetta
1 tl nestesavua (liquid smoke)
1 tl chilihiutaleita
3/4 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria

Mittaa kaikki kastikkeen ainekset kattilaan ja keitä hiljalleen kuplien ilman kantta noin 10 minuuttia, kunnes seos on sakeutunut.

Muutama huomio:

-Hodaribuffan järjestäminen on nykyään aika helppoa, kun erilaisia hyvälaatuisia nakkeja on kauppojen valikoimissa vaikka millä mitalla. Myös sämpylävalikoima on parantunut.

-Hodaribuffaa emme ehtineet taaskaan talkookiireiden keskellä kuvata. Postauksen kuva on otettu vihoviimeisestä jääkaappiin jemmatusta jämänakista ja -sämpylästä.

-Kastikkeen jämät toimivat seuraavana päivänä oikein hyvin kukkakaaliwingsien mausteena.



lauantaina, heinäkuuta 07, 2018

Hiilloksella paistetut sipulit



Tähän kesään on mahtunut harvinaisen monta yllättävää muuttujaa. Emme ole vielä päässeet avaamaan edes grillikautta, joten pitää fiilistellä yhden kuvan verran viime kesän kokkauksia.

Kyseessä on Jamie Purviancen hiiligrillaamisen klassikko-ohje Melted Onions, johon löytyy ohjeistusta netistä sekä kirjoitetun reseptin että videon muodossa:

Hiillossipulit

6 suurta keskikokoista keltaista sipulia (kuorineen)
n. 50 g suolatonta voita
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria myllystä
1 tl sherryetikkaa
1 rkl persiljaa hienonnettuna

Aseta sipulit kuorineen grilliin hiilien päälle. Sulje kansi ja kypsennä sipuleita, kunnes ne ovat pinnalta mustuneita ja sisältä hyvin pehmeitä. Tähän menee aikaa 1-1,5 tuntia sipulien koosta riippuen. Sipuleita voi välillä käännellä, esimerkiksi liiaksi mustuneet kohdat kannattaa kääntää poispäin hiilloksesta.
Poimi pihtien avulla sipulit pois grillistä ja anna niiden jäähtyä. Puolita sen jälkeen sipulit, ota pois mustuneet kuoret sekä ehkä hiukan myös sipulin ulointa osaa.
Asettele puolitetut sipulit alumiinivuoalle yhdessä kuutioidun voin kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla. Laita vuoka grilliin. Kun sipulit ovat karamellisoituneet, roiskuttele niihin hiukan etikkaa ja ripottele pinnalle persiljaa. Tarjoile grillatun ruuan lisukkeena.

lauantaina, kesäkuuta 16, 2018

Sapporon ravintolat



Ruoka on japanilaisille kaikki kaikessa, ja monet japanilaiset kotimaanmatkailevat nimenomaan paikallisiin ruokiin perehtyäkseen. Esimerkiksi Hiroshimasta tulee mieleen alueelle tyypillinen okonomiyaki (japanilainen kaalimunakas) ja Osakasta takoyaki (mustekalapallot).

Japanin viidenneksi suurin kaupunki Sapporo tunnetaan maailmalla varmasti parhaiten Sapporo-oluestaan, mutta kaupungin ruokapuoleen kannattaa myös ehdottomasti perehtyä. Sapporossa on suorastaan hätkähdyttävän paljon Michelin-noteerattuja ravintoloita, joista osa hyvinkin edullisia. Ruoka on herkullista ja huolellisesti tehtyä, ja Japanissa myös hyvä palvelu kuuluu asiaan. (Mieleeni jäi heti Japaniin tullessa Nagoyan lentokentältä yksi kioskin työntekijä, joka vesipulloa myydessään onnistui vaikuttamaan siltä, että kyseessä oli hänen elämänsä merkittävin kohtaaminen.)



Huomionarvoista on myös se, että Japanissa ei tarvitse huolehtia tarjoilijoiden tippaamisesta. Ylipäänsä Japanissa ei kannata tipata, syödä kävellessään tai kävellä päin punaisia valoja. Myös kengät otetaan joissakin ravintoloissa pois ja laitetaan ne vaikkapa lähellä ulko-ovea sijaitseviin numeroituihin kaappeihin. Lisäksi käyntikortteja kannattaa pitää mukana ja suhtautua toisten antamiin kortteihin hyvin kiinnostuneesti.



Sapporon ruokatarjonnassa on luonnollisesti paljon sellaista, jota Japani ylipäänsä tarjoilee: sushia, tempuraa, yakitoria ja niin edelleen. Suurimpien metro/rautatieasemien yhteydessä on runsaasti ravintoloita ja ravintola-alueita, kuten Japanin muissakin suurissa kaupungeissa. Muunkin maailman makuja on luonnollisesti tarjolla. Japanilaiset syövät mielellään esimerkiksi pizzaa ja spagettia, ja Sapporossakin on lisäksi muun muassa kiinnostavia korealaisia ja kiinalaisia ravintoloita.



Sapporon ruokavalikoimista löytyy myös runsaasti omaleimaisia piirteitä. Paikallisten suosimista ruokalajeista minulle on suositeltu (ja olen luonnollisesti kokeillutkin) soup currya (kotoisemmin soppakarri) ja ramenia, joka täkäläisittäin höystetään vaikkapa maissilla ja voinokareella.



Yakiniku ja tšingis-kaani ovat niin ikään suosittuja ravintolakokemuksia. Yakinikussa lampaanliha (ynnä muu pöytään tilattu syötävä) paistetaan tasaisella alustalla, kun taas tšingis-kaanissa alusta on kuperampi. Matkailijoille suositellaan poikkeuksetta vierailemista Sapporo Beer Museumin tšingis-kaani -ravintolassa, mutta itse en valitettavasti voi yhtyä suosituksiin. Liha ei ollut turistien suosimassa suuressa ravintolassa ollenkaan yhtä hyvälaatuista kuin vaikkapa vähemmän tunnetuissa yakiniku-paikoissa.

Tässä kehutussa sukiyaki-paikassa lammasta leikattiin ruokailijoiden silmien alla:



Ravintoloiden henkilökunta puhuu Sapporossa kokemusteni mukaan hyvin harvoin englantia, mutta jo muutamalla peruskohteliaisuudella (kiittää voi sanomalla arigatou gozaimasu tai arigatou gozaimashita) ja Googlen kääntäjällä pääsee jo pitkälle. Ei kannata kuitenkaan hätkähtää, jos yakiniku-ravintoloiden ruokalistalla lukee heti ensimmäisellä rivillä jotain hormoneista (ホルモン, horumon). The Japan Timesin mainiossa japanilaista ruokaa käsittelevässä artikkelissa "To know Japan, its people and its story, know its grub" mainitaan aiheesta seuraavaa:

"Horumon aren’t really hormones - - it’s believed to have its origins in the phrase 放るもん (hōrumon, throwaway stuff), meaning animal intestines and other innards that were usually trashed."

Toisen maailmansodan jälkeisessä ruokapulassa Japanissa käytettiin kaikki mahdolliset proteiininlähteet huolella hyödyksi ja esimerkiksi sydämen ja mahalaukun kaltaiset sisäelimet kelpasivat lautaselle ilman muuta. "Hormonin" suosio on jatkunut nykypäivään asti, ja monissa ravintoloissa ne ovat kuulemma edelleenkin ihan ykköstarjottava.



Erityisen kattava valikoima hyviä ravintoloita löytyy täkäläisestä yöelämän keskuksesta Susukinosta. Susukinosta löytyy myös tunnettu ramen-kuja, jossa on paljon pieniä ramen-ravintoloita. Toinen hyvä paikka tutustua Sapporon moninaiseen ramen-tarjontaan on Sapporon aseman yhteydessä sijaitseva Ramen Republic (Sapporo Esta, 10. kerros).

Susukinon ohella voin suositella lämpimästi myös niin sanottua pikku-Susukinoa eli Namboku-linjan metroaseman Kita-Nijūyo-Jōn (北24条) ympäristöä. Alueella on muun muassa monta leppoisaa izakayaa eli pubimaista ravintolaa. Yksi omista suosikeistani on sympaattinen osteriravintola Gotsubo (五坪 北24条店).



Yksi Sapporon keskeinen käyntikohde on mereneläviin keskittynyt Nijo-tori. Lisäksi Sapporossa on myös ilahduttavan paljon tapahtumia, joiden yhteyteen pystytetään monenlaisia ruokakojuja. Missasimme harmillisesti helmikuussa järjestettävän Sapporo Snow Festivalin, mutta näin kesäaikaan on tarjolla esimerkiksi Odori Beer Garden, josta saa oluen lisäksi luonnollisesti myös syötävää.

Tässä yhteydessä voisi mainita Sapporon mainiot kahvilat, esimerkiksi Maruyama-puiston lähistöllä sijaitseva Cafe Morihikon. Teetä ei ole tullut kodin tai työpaikan ulkopuolella juotua muuten kuin silloin tällöin ruokailun yhteydessä. Kahvi on selvästi liian hyvää.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2018

Ruokavinkkejä Ahvenanmaalle?



Kesälomaa olisi tarkoitus viettää tänä vuonna osin myös Suomessa. Kesälomareissun kohteeksi on kaavailtu Ahvenanmaata ja ennen kaikkea Maarianhaminaa, jossa emme ole koskaan vierailleet (ruotsinlaivalla satamassa piipahtamista ei lasketa).

Mikäli joku on tietoinen Maarianhaminan kiinnostavista ruokakohteista, jakakaahan vinkkinne (ja blogilinkkinne) vaikka kommenttilaatikon puolella.

--
(Kuva on viime kesän reissulta Kokkolan Tankariin. Tankar oli harvinaisen leppoisa kesälomakohde. Samoin toissa kesän reissu Saimaan kanavan kautta Viipuriin oli kerrassaan mainio.)

torstaina, kesäkuuta 14, 2018

Hokke-kalaa ja japanilaista riisiä kotikeittiössä



Aiemmassa Sapporo-postauksessa jo mainitsimme, että Japanin-kodin keittiöstämme löytyy hauska kalagrilli, jota olen testannut jo useaan otteeseen. Enimmäkseen olen kypsentänyt grillissä lohta (lohi on olennainen osa Hokkaidon perinteistä ruokakulttuuria), mutta myös tuntemattomampiin kalalajeihin on otettu alustavaa tuntumaa hokke-nimisen kalan muodossa. Riisin ja lisukkeiden kanssa tarjoiltava grillattu kala on kuulemma täkäläisissä kodeissa hyvinkin yleistä syötävää.

Ohotanmerestä pyydettävä hokke ilmeisesti pilaantuu helposti, minkä takia sitä usein myydään osittain kuivatettuna. Grillissä hokkea ei tarvitse kovin monta minuuttia kypsentääkään. Kokemus on opettanut, että kaasulla toimivan kalagrillin äärellä kannattaa päivystää käytännössä koko ajan, koska ruoka saattaa kärähtää helposti.



Japanilaisilla on ihan erityinen suhde riisiin, ja itsekin olen ennättänyt kehittää syvän kunnioituksen päivittäistä riisiannosta kohtaan (pyydystän puikoilla aina viimeisenkin riisinjyvän kulhon pohjalta). Riisiä merkitsevä japaninkielinen sana gohan tarkoittaakin paitsi keitettyä riisiä myös ateriaa laajemminkin. Esimerkiksi aamiainen on japaniksi asa-gohan ja lounas hiru-gohan.

Meillä ei ole Sapporon kodissamme japanilaisen kodin perustarviketta eli riisinkeitintä. Riisin keittäminen onkin tuottanut hiukan pulmia, kun kaupoissa on ensinnäkin myytävänä hyvin monenlaisia riisilaatuja, joista on puutteellisella japanin kielen taidolla haastava valita tarkoitukseen parhaiten sopivaa. Kattilassa keittäminenkään ei ole aina sujunut aivan toivotulla tavalla. Tällekin aterialle keitetty riisi jäi hiukan kosteaksi, mutta olen sittemmin jättänyt riisin keittämisen jälkeen hetkeksi vetäytymään keittiöpyyhkeen alle Hirame-no-me -blogissa ohjeistetulla tavalla.

En halua ostaa Japanissa ollessani (enkä toki muutenkaan) mitään ylimääräistä roinaa, mutta haaveilin kyllä alkuun Zojirushin riisinkeittimestä. Japanin sähkössä toimivat keittimet eivät ilmeisesti vaan toimi Suomessa, joten luovuin suosiolla ajatuksesta. Japanilaisen kokkiveitsen ostamista olen myös pohtinut, mutta toistaiseksi olen tyytynyt keittiöstä löytyviin kehnohkoihin veitsiin. Kattauksetkin ovat aina mukavan sekalaisia, kun yrittää tulla toimeen sillä, mitä väliaikaiskodin valikoimista löytyy:



Pieneen kulhoon voi jokainen ruokailija tehdä oman sekoituksen soijasta, etikasta sekä rāyu-chiliöljystä, jota myydään täällä pienissä pulloissa mutta jota näköjään voi tehdä myös itse.

Japanissa etsitään tietenkin myös runsaasti ruokaohjeita netistä. Cookpad.com on esimerkiksi suosittu sivusto. En ole asunut vielä Japanissa kovinkaan monta kuukautta, mutta ilmeisesti ihan tarpeeksi pitkään, kun yhtenä päivänä huomasin kirjoittavani Cookpadin hakukenttään "nattō spagetti". Pastanjauhanta näyttää saavan Japanin suunnalla kokonaan uudenlaisia ulottuvuuksia.

Täkäläisistä kotikokkauksista suosikkejani ovat toistaiseksi olleet yakisoba, takoyaki, sekä japanilaiset gyoza-nyytit, jotka ovat herkullisimmillaan dipattuna edellä mainittuun chiliöljy-etikka-soijakastikkeeseen. Täältä saisi myös todella hyvää tofua, eli pitäisi etsiskellä netistä hyviä tofureseptejäkin.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2018

Ekiben - japanilainen juna-ateria



Kaikki tuntevat japanilaisen bento-kulttuurin (ne mukavasti sommitellut eväsrasiat, joita myydään myös konbineissa ynnä muissa kaupoissa), mutta aivan kaikki eivät ole välttämättä tietoisia siitä, että Japanissa on erikseen oma kulttuurinsa junaeväsrasioille: Ekiben (駅弁) tarkoittaa rautatieasemalta mukaan ostettavaa valmista eväsrasiaa.

Ekibenit ovat Japanissa pitkillä junamatkoilla tarpeen siinäkin mielessä, että junissa ei ole yleensä ravintolavaunuja, mutta ne ovat myös keino päästä perehtymään eri paikkakuntien ruokakulttuuriin ja raaka-aineisiin. Jokaisella Japanin asemalla on nimittäin omanlaisensa ekibenit. Esimerkiksi Sapporon ekibeneissä on edustettuna mäti ja ylipäänsä Hokkaidon moninaiset merenelävät.

Viime vuosikymmeninä, kun junat ovat tulleet vauhdikkaammiksi eivätkä esimerkiksi shinkansen-luotijunat pysähdy läheskään jokaisella asemalla, ekibenejä ei ole tietenkään voinut välttämättä ostaa enää kovin helposti kaikkein pienimmiltä asemilta. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan kokoamalla eri asemien eväsrasioita myyntiin muun muassa Tokion rautatieasemalle. Lisäksi Japanissa järjestetään tapahtumia, joissa on eri alueiden ekiben-aterioita myynnissä.





Japanissa tarjolla oleva ruoka vaihtelee myös vuodenaikojen mukaan. Tai ainakin arvelemme, että esimerkiksi huhtikuussa monissa bentoissa näkyneet vaaleanpunaiset elementit saattaisivat viitata kevääseen ja kirsikankukka-aikaan.

Monet japanilaiset ruuat maistuvat hyvin kylminäkin, mistä syystä ekibenit toimivat tilanteissa, joissa ei ole mikroaaltouunia tai muunlaista lämmitysmahdollisuutta. Perheemme insinöörihenkisempi osapuoli halusi testata Sapporon asemalla olevista vaihtoehdoista ekibenin, jossa oli lämmitysmekanismi omasta takaa. Tämä ekiben muistuttaa Sapporossa hyvin yleisestä syötävästä, tšingis-kaanista (jingisukan, ジンギスカン), jossa lampaanlihaa paistetaan itujen ynnä muiden kasvisten kanssa maistuvaksi kokonaisuudeksi:



Ekiben-annoksia valitessaan kannattaa ottaa huomioon, että Japanissa on todella vähän julkisilla paikoilla olevia roskiksia. Automaatista junaan ostetun juomapullon saa yleensä kohtalaisen helposti pullonkeräykseen, mutta esimerkiksi me olemme tulleet puistosta piknik-roskien kanssa kotiin ja kierrättäneet ne siellä ohjeistetulla tavalla.



Jos junamatkailu Japanissa kiinnostaa enemmältikin, kannattaa harkita erityisen Japan Rail Passin ostamista (ostettava ennen Japaniin tuloa). Japanissa asuvana en itse pääse turisteille tarkoitettua passia testaamaan, mutta tarkoitus olisi joka tapauksessa junamatkailla Japanissa vuoden mittaan enemmänkin.

lauantaina, toukokuuta 26, 2018

”Pahinta kaikista on kuitenkin se, että ruoka on syötävä puutikuilla”


Aika monella tulee Itä-Aasian ruokakulttuureista ensimmäisenä mieleen puikoilla syöminen, ja enemmän kuin viidesosa maailman väestöstä käyttääkin syömäpuikkoja säännöllisesti ruokaillessaan. Kiinalaisten, korealaisten ja muiden aasialaisten ravintoloiden voittokulku maailmalla on levittänyt puikoilla syömisen taitoa myös sellaisille alueille, jotka eivät varsinaisesti kuulu maailman syömäpuikkovyöhykkeeseen. Myös Japaniin puikkojen käyttäminen ruokailuvälineenä on omaksuttu alkujaan Kiinasta siitä huolimatta, että syömäpuikot eivät ole japanilaisessa ruokakulttuurissa yhtä välttämättömät kuin Kiinassa (ruoka syödään Japanissa usein viileämpänä ja sitä on mahdollista syödä myös käsin).

Puikkoja on käytetty ensimmäistä kertaa Kiinassa arviolta 5000 vuotta sitten. Tosin ei ole tietoa, käytettiinkö puikkoja alkujaan ruokailemiseen vai ruoan valmistamiseen (täällä Japanissakin monet käyttävät puikkoja myös keittiötyövälineenä esimerkiksi sekoittaessaan ruokaa pannulla). Tutkijoiden mukaan puikkojen käyttämisessä ruokailuvälineenä on runsaasti etuja. Puikkojen avulla syöminen rauhoittaa, ja puikoilla tulee syötyä vähemmän kuin veitsellä ja haarukalla. En tiedä itse tuosta, mutta sen olen huomannut, että puikoilla ruokailtaessa tulee keskityttyä lautasen (tai kulhon) sisältöön huomattavasti yksityiskohtaisemmin, jolloin ruoasta tulee nauttineeksi enemmän.

Katsoin huvikseni digitoitujen suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kokoelmasta, mitä syömäpuikoilla syömisestä on kirjoiteltu sadan vuoden takaisissa lehdissä. Japanissa oli sata vuotta sitten Meiji-restauraation jäljiltä jo varsin paljon Euroopasta tulleita matkailijoita ja pysyvämpiäkin asukkaita, mutta kovin moni suomalainen ei kuitenkaan päässyt vierailemaan ”auringonnousun maassa” vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Japanilaisia astioita tuotiin kuitenkin toisinaan Suomeen ihmeteltäväksi, kuten käy ilmi tästä heinäkuussa 1907 Lasten ystävä -lehdessä julkaistusta artikkelista ”Kirje Jaappanista”:

”Setä Salmi näet piti havainnollisen esitelmän Jaappanin kansasta ja sen elämästä. Se oli loistonumero - - - Setä oli muassaan tuonut, Jaappanista vai mistä lie tuonut, emme rohenneet kysyä, paljon esineitä. - - Oli jaappanilaisia lautasia syömäpuikkoineen, joilla he syövät, he kun ei näet käytä veistä ei kahvelia sen vähemmin lusikkaa, vaan kahta puikkoa. Sitte oli siinä laatikossa, josta Setä esineitä otti, vielä päivänvarjoja, - - jaappanilaisten epäjumalain kuvia, suitsutus-tikku, jolla he suitsuttivat epäjumalia palvellessaan.”

Muutamaa vuotta aikaisemmin, tammikuun 1. päivänä 1904 Työmiehen illanvietto: Suomen työväen viikkolehti -nimisessä lehdessä pohdittiin (artikkelissa "Jaappanin sivistys"), miten Japanissa valmistettiin asuntoja tai esineitä harvoin niin, että ne olisivat kestäneet pitemmän aikaa. Syömäpuikotkin nähtiin japanilaisen kertakäyttökulttuurin kuvastajina:

”Järjestäessämme elämämme, koetamme tehdä kaikki niin, että se kestää kauvemman aikaa, ettemme tarvitse sitä uudistaa taas huomenna. Me halajamme pysyväisyyttä. Jaappanilaisten laita on päinvastoin. Pysyväisyydestä ei jaappanilainen välitä; ennemmin näyttää siltä, kuin hän tahallaan välttäisi juuri tätä. Harvoin Jaappanissa valmistetaan joka päivä tarvittavia esineitä niin, että ne kestäisivät pitemmän aikaa. Jalkineita täytyy muuttaa joka lepopaikassa matkan varrella; puku, joka on laitettu muutamista harvoista, höllästi toisiinsa kiinnitetyistä kangas- tai paperipalasista, ei kestä paljo enempää; syömäpuikot heitetään pois joka aterian jälkeen; kevyet paperilla peitetyt bambukehykset, jotka muodostavat huoneen seinät, peitetään kahdesti vuodessa uudella paperilla; nämät ovat esimerkkejä lukuisista pikkuesineistä, jotka jaappanilaisessa kodissa myötäänsä ovat uudistettavat, vaihdettavat, esimerkkejä siitä, miten mainiosti jaappanilainen viihtyy, vaikk’ei esineillä pysyväisyyttä olekaan.”

Ajankohtainen kirjoitus siinä mielessä, että viime vuosina on herätty huomaamaan, kuinka paljon metsää joudutaan kaatamaan vuosittain kertakäyttöisten syömäpuikkojen takia.

Porilaiseksi työläiseksi itseään nimittävä kirjoittaja kuvaili Hokkaidon Hakodatessa vierailtuaan kokemuksiaan ”geishojen valtakunnassa” lokakuussa 1920 sanomalehdessä Uusi Aika. Hän kuvasi myös, kuinka kömpelöä syöminen oli puikoilla, joiden japaninkielisen hashi-nimityksen (箸) hän oli oppinut matkansa aikana:

”Japanilaisten vierailu-, seurustelu- ja tervehdystavoista emme olleet silloin selvillä - -, joten emme oikein tienneet, ollako kyljin tahi kontillamme. Kuitenkin päätämme nyökytellen toivotimme ”kunnitsevaa” hyvääpäivää vastatervehdykseksi iloisille tyttärille, jotka nähtyään kömpelyytemme sydämensä pohjasta nauraa hihittivät. - - Olimme aikeissa syödä päivällistä, joten meidät siinä tapauksessa johdettiin suoraan yhteen ravintolassa olleista ruokasaleista. Se ei kuitenkaan mitenkään muistuttanut ruokailuhuonetta meikäläisessä tarkoituksessa. Neljä seinää ovineen ja akkunoineen laattia ja katto kyllä olivat, mutta jotain kuitenkin puuttui. Minkäänlaisista huonekaluista ei ollut merkkiäkään nähtävänä. Ainoastaan laattian kokonaan peittämät olkimatot, seinille kiinnitetyt tahi niihin maalatut kuvat ja sähkölamput katossa, olivat huoneen ainoina lisätavaroina. Sellaiset ruokasalin kalustoon kuuluvat tavarat, kuten pöydät; tuolit, astiakaapit y.m. tuotiin sinne vasta perästäpäin. Ensin tuotiin tuolit, noin 70 cm. kuhunkin suuntaan olevat tyynyntapaiset, joille asetuimme jalat ristissä allamme istumaan ja jos jonnekin päin tupaantulijais-tervehdyksiä suorittamaan. Sen jälkeen saimme kukin eteemme noin 30 cm. korkeat, neliskulmaiset reunoilla varustetut pöydät, joilta ensi-ravinnnoksemme nautimme teetä ilman sokeria. Pian senjälkeen karttui pöydille muutakin ruokaa, kuten kalaa, soppaa, keitettyä riisiä, hedelmiä y.m. Aterian kestäessä lisääntyi ruokalajeja loppumattomiin, joten nimistä ja lajeista ei selvää saanut, puuttui ainoastaan leipää, mitä herkkua ei japanilaisessa pöydässä koskaan näe. Otimme lusikat käteemme alkaen popsia riisiä ja kalaa soijaan kastettuna, mutta syönti oli vaivalloista ja tökeröä. Kahden puurassin avulla, kooltaan kuten tavalliset lyijykynät, täytyi kaikki kulettaa suuhunsa. ”Hasit”, kuten lusikkain japanilainen nimi kuuluu hoidetaan oikean käden peukalon ja kahden etusormen avulla ja johon toimeen japanilaiset, kuten kiinalaiset ja korealaisetkin ovat mestareita. Haseilla he lusikan ja haarukan asian kuittaavat ja ryyppäämällä tyhjentävät liemen kupista. Veitsiä ei myöskään tarvita, sillä keittiössä ovat ne lahtarit, jotka lihankin silpovat siksi pieniksi että heittämällä ne saa suuhunsa menemään. Aterian ohella maistelimme japanilaista kansallisjuomaa ”sakea”. Se ei kyllä ole niin sakeata kun nimi edellyttää, muistuttaahan vähän ”korven kyyneltä” maultaan ja väriltään, ollen kuitenkin paljon miedompaa, joten täytyy kymmenittäin sellaisia pikkukupposia tyhjentää jollaisia japanilaiset käyttävät, ennenkuin on edes puolipäätä pöydän alla.”

Japanissa useampia vuosia asunut Elma Ramstedt ei hämmästellyt monien muiden kirjoittajien tavoin syömäpuikkojen hankaluutta Otavainen-lehdessä tammikuussa 1924 julkaistussa artikkelissa ”Yhtä ja toista Japanista”:

”Voi olla niinkin että europalainen Japaniin tultuaan joutuu kutsutuksi johonkin japanilaiseen perheeseen. Sisääntullessa talon emäntä ja isäntä pää maahan asti kumartuneena lausuvat vieraat tervetulleiksi. Monien monimutkaisten kohteliaisuuksien jälkeen viedään vieras arkihuoneiden läpi talon perällä olevaan hienoimpaan huoneeseen. - - Huoneen keskellä on pieni, matala pöytä, jonka vieressä olevassa hiiliastiassa palavat hiilet pitävät teekattilan veden aina kuumana. Heti tarjotaankin sisään tullessa teetä, vihreätä ja väkevää, jota juodaan ilman sokeria tai muita mausteita. Teetä juodessa puhellaan ilmoista, jokapäiväisistä asioista, viimeaikojen tapauksista, - mitään persoonallista keskustelua ei koskaan kohteliaisuussyistä saa syntyä.
Emännän poistuttua täyttämään velvollisuuksiaan, alkaa talossa olevien esineiden ihailu - - Pian emäntä jo saapuukin palvelijoiden seuraamana, polvistuen ensin siirtäessään paperiovea syrjään ja taas pannessaan kiinni sen – osoittaen täten, ettei hän millään lailla ole korkeammalla kuin hänen kunnioitetut vieraansa, - kantaen pöytää jolle höyryävät ruokakupit ovat asetetut. Jokaiselle vieraalle asetetaan pieni pöytä eteen ja he alkavat syödä syömäpuikoillaan liemissä uiskentelevia leviä ja herneitä, aina väliin ottaen riisikupista läpinäkyvää tahmeaa riisiä. Uusia ruokia tuodaan sisään japanilaisessa, kitkerähajuisessa kastikkeessa paistettuja äyriäisiä, linnunlihaa, kalaa – ruokalajien lukumäärä yleensä riippuu varallisuudesta ja vieraan arvosta. Muutamia lajeja saattaa ottaa useampiakin kertoja, muutamia vain kerran, aina sen mukaan, mikä ruoka on kysymyksessä. Kohteliaisuudesta isäntää kohtaan ja osoittaakseen miten suurella halulla syö heidän erinomaista ruokaansa, vaatii hyvä tapa, että koko ajan on syötävä äänekkäästi suullaan maiskutellen ja juomat hörpittävä hyvin kuuluvasti. - -
Maassa, jossa konsertteja ja teattereja, oopperoita ja taidetilaisuuksia on sanomattoman vähän rajoittuu kaikki huvittelu etupäässä pöydän antimien nauttimiseen. Ainoat japanilaisten omat huvittelupaikat, joissa eurooppalaisetkin joskus käyvät, ovat japanilaiset teatterit.”

Tälle ”Tuokiokuvia Japanista” Nykyaika-lehteen elokuussa 1925 kirjoittaneelle ei kaikesta päätellen jäänyt Japanista kovinkaan hyviä makumuistoja, ja puikoilla syöminen teki kokemuksesta kaksin verroin kamalampaa:

”Mutta sillä välin on talon emäntä tullut tervehtimään kaukaa tullutta vierasta ja hetken kuluttua tuodaan sisälle pienet, punaisiksi maalatut tarjottimet, joilla on muutamia isompia kuppeja puusta ja posliinista. Tuodaanpa vielä pikku tarjottimet lisää, joilla on paistettua kalaa ja jotain munaruoan tapaista. Rouvan eteen on ilmestynyt höyryävä puuastia, josta näkyy valkoinen höyryssä keitetty riisi.
’Ei ole mitään erikoista valmistettu, mutta ehkäpä mielellänne maistaisitte japanilaista ruokaa,’ näin sanoo ystävällinen emäntä ja ottaa punaiselta tarjottimelta tyhjän valkean kupin täyttääkseen sen lapion tapaisella kauhalla höyryävällä riisillä.
Japanilaiset syövät miltei kaikkia maansa antimia. Heillä kasvaa paljon outoja kasveja, juuriksia, hedelmiä. He osaavat kaikesta laittaa omituisia ruokia itselleen. Pääravintona on kuitenkin riisi, joka tekee leivän virkaa ja joka tarjotaan maustamattomana. Sen ohella saa japanilainen pääliemensä herneestä valmistetusta hapatetusta muhennoksesta ”misosta”, jota sekoitetaan kuumaan veteen. Särpimenä on vielä tavallinen ”iso-juuri”, eräs turnipsilaji, joka sekin hapatettuna soijassa aterian ohella tarjotaan ja jota ilman japanilainen ruoka ei sulaisi vatsassa. Kastikkeena on kuuluisa ”shoju” eli soija, joka valmistetaan soijapavusta ja on suolaisen makeata. Sitä japanilaiset käyttävät mausteena suolan asemasta. Liha on hyvin kallista, sillä karjanhoito ei ole Japanissa yleistä, kalaa saadaan paljon ja ovat muutamat lajit varsin maukkaita. Niinpä eräs ”tai” kala lumivalkeine lihoineen on mitä suurinta herkkua. Kalaa syödään myöskin raakana, soija-kastikkeen kera. Leipää ei japanilaiseen ruokaan voida käyttää, vaikkakin sen käyttö varsinkin viime vuosina on lisääntynyt. Japanissa on sitäpaitsi muitakin ruoanvalmistustapoja. Etenkin niinkutsutut ”domburi” ruoat tuntuvat eurooppalaisistakin maukkailta. Niissä riisi astiassaan tarjotaan yhdessä paistettujen ankeriaitten tai keitetyn linnunlihan ja munien kanssa.
Pahinta kaikista on kuitenkin se, että ruoka on syötävä puutikuilla. Mutta niiden käyttämiseen tottuu pian. Liemiruoka juodaan puu- tai posliinikupin laidalta. Kun kuitenkin koko ajan on istuttava polvillaan ja pala toisensa jälkeen on vaivalla astioista saatava, tuntuu varsin hyvältä kun ateria loppuu. Päällepäätteeksi syödään joku hedelmä ja juodaan japanilaista teetä, ja niin on ateriamme suoritettu. Mutta sen jälkeen on kotona kohta otettava kunnon eurooppalaista ruokaa, että liemen, merilehvien ja daikonjuuren paha maku suusta lähtisi.”

Edelliseen kirjoitukseen en voi samaistua ollenkaan, mutta sen sijaan Kansan kuvalehdessä maaliskuussa 1927 julkaistusta artikkelista ”Japanissa on kaikki toisinpäin kuin meillä” löysin sen sijaan jotain tuttua (nimim. aloitan japanilaisten kirjojen lukemisen edelleenkin aivan väärästä päästä)

”Täydellinen harhakäsitys on, että Japani olisi eurooppalaistunut. Niin ei suinkaan ole laita, vaikka hovi ja virkamiehistö pukeutuvat eurooppalaiseen tapaan; pakollista tämäkin on vain erinäisissä tilaisuuksissa. Mutta muuten ei japanilaisten ole helppoa irtautua vanhoista tavoistaan, eivätkä he sitä edes tahdokaan.
Kiinalaistyylistä kirjaimistoa, joka on kuvakirjoitusta, ei käy vain käden käänteessä toisenlaiseksi muuttaminen. Yhä vielä täytyy pienokaisten siveltimellä ja tushilla oppia piirtelemään aapiston ikivanhoja kuvamerkkejä. Kun eurooppalainen saapuu ensimmäisen kerran Japaniin, ei hän ole selvitä ällistyksestään. Kaikki näyttää hänestä siellä nurinkuriselta, koska se on hänelle itselleen uutta ja outoa. Itä-Aasiassa suhtaudutaan ulkomaailmaan aivan toisella tapaa kuin meillä. Puuseppä ei kuljeta höyläänsä itsestään poispäin, vaan vetää sitä itseään kohti - - Märkä sateenvarjo asetetaan kuivamaan kädensija alaspäin. Kirjan nimi on viimeisellä sivulla eikä selässä. Kirjoittaessa eivät rivit kulje vaakasuorasti vaan ylhäältä alaspäin. Sisälle tullessa jätetään jalkineet oven eteen ja kynnyksen yli astutaan sukkasilla. Pöytiä ei ole eikä tuolejakaan – istuminen ja syöminen käy kyykkysiltä - - Kirjeessä liitetään päiväys ja arvonimet loppuun, sukunimi ennen ristimänimeä. - -
Aletaanpa vaikka ruokapöydästä. Pöytähän se ei oikeastaan olekaan, matala jakkara vain, jolle lautasien ja juomalasien asemesta asetetaan pieniä lakeerattuja puukupposia ja veitsen ja kahvelin sijasta pari puupuikkoa. Leivän asemesta syödään riisiä – leivälle ei japanin kielessä ole edes sanaakaan. Eurooppalaisia oudoksuttaa aterian pääosa, raakana syöty kala.”


Lähteenä käytetty mm. Q. Edward Wangin teosta Chopsticks: a cultural and culinary history (Cambridge University Press 2015).

tiistaina, toukokuuta 22, 2018

Pikaruokaa Japanissa



Olemme syöneet täällä Japanissa asuessamme varsin monenlaisissa ravintoloissa, ja ruoka on sanalla sanoen erinomaista. Raaka-aineet ovat hyvälaatuisia, ja japanilaiset tunnetusti osaavat jalostaa kokkaustaidon huippuunsa.

Yksi merkittävä poikkeus on kuitenkin löytynyt: Hampurilaisia japanilaiset eivät välttämättä osaa tehdä tai maustaa niin hyvin kuin kaikkea muuta. Halusin testata Japanin-kotimme lähellä sijaitsevan McDonaldsin (täkäläisittäin Makku tai Makudo) hampurilaisen luettuani netistä, että ne ovat Japanissa suorastaan ylimaallinen kokemus (koska ne muun muassa näyttävät täsmälleen samalta kuin kuvissa), mutta kokemus paikan teriyaki-hampurilaisesta oli lopulta hiukan nihkeä. Japanilainen makumaailma ei jotenkin vaan toimi hampurilaisen väliin istutettuna.

Netflixistä löytyvässä mainiossa Ugly Delicious -ohjelmassa on sivuttu usein myös pikaruokaa. Ohjelmassa pohdittiin kerran myös sitä, miten hyvin KFC on menestynyt itäisessä Aasiassa: David Changin mukaan hampurilainen on jotain sellaista, joka on pitänyt Aasiassa erikseen selittää, mutta friteerattu kana oli täkäläisille tuttua syötävää jo ennen KFC:n voittokulkua.

Kentucky Fried Chicken eli KFC on tehnyt Japanissa taitavaa markkinointityötä: Moni ostaa joulun aikana (tavallaan joulukalkkunan vastineeksi) Japanissa paistettua kanaa KFC:stä. Pelkkä joulu ei tunnu riittävän, koska myös uuden vuoden aikaan täällä oli kuulemma ollut innokkaita mainoskampanjoita sen puolesta, että KFC:n ruokatarjonta sopisi hyvin myös vuodenvaihteen ateriaksi. Perinteinen uuden vuoden syötävähän on Japanissa ollut muun muassa mochi, tahmaisesta japonica-riisistä tehty riisikakku, jonka syömisessä pitää olla varovainen, jottei se juutu kurkkuun.



Monikansallisista ruokaketjuista täällä Sapporossa ovat parhaiten esillä McDonaldsin ja KFC:n ohella ainakin Starbucks ja PizzaHut. Ruokakulttuurissa on hyvin suuri merkitys aina myös sillä, minkälaisia ruoanvalmistus- ja ruokailuvälineitä ihmisillä on (ollut) käytössään(*. Japanilaista ruokatarjontaa määrittelee hyvin paljon se, että ihmiset ovat tottuneet syömään ruokansa syömäpuikoilla tai lusikalla. Esimerkiksi perunamuusia ei näyttäisi olevan täkäläisen KFC:n ruokalistalla ollenkaan. Pizzaa täällä toisaalta syödään paljon, mutta senhän voi valmiiksi viipaloituna syödä ilman veistä ja haarukkaa.

Hampurilaisiin palatakseni, Mos Burger -niminen hampurilaisketju perustettiin Japaniin vuonna 1972. En tiedä, mahtaako olla sattumaa, että samana vuonna pidettiin myös Sapporon olympialaiset. Amerikkalainen ruoka on usein seurannut olympialaisten mukana (ainakin jos miettii, että Suomessa on juotu Coca-Colaa alkaen Helsingin olympialaisista). Pitää joku kerta käydä Mos Burgerissa syömässä hampurilainen, jonka sämpylät on tehty riisistä.



Ruokailun pikaisuudesta kirjoittaminen on sinänsä vähän omituista japanilaisessa kontekstissa, koska täällä osataan vielä rauhoittua ruoan ääreen. Esimerkiksi kadulla kävellessä syömistä pidetään täällä omituisena tapana. Pidän paljon oman työpaikkani kaksi kertaa päivässä toistuvasta kahviseremoniasta: Kahvi valmistetaan huolella pavuista jauhamalla ja sen jälkeen suodattamalla se pour over -tekniikalla hitaasti houkuttelevaksi lämpimäksi juomaksi. Valmis kahvi jaetaan paikalla olijoiden kuppeihin ja sen jälkeen sanotaan vielä Itadakimasu, joka osoittaa mielestäni hienosti ruoan ja juoman kunnioittamista (se tarkoittaa tässä yhteydessä ”saada syödä ja juoda”).

--
((* Japanilaiset ovat sattuneista syistä myös todella hyviä hiilillä grillatun ruoan valmistajia. Mutta siitä aiheesta lisää joskus toisella kerralla.)

tiistaina, toukokuuta 08, 2018

Hanami-piknik Maruyama-puistossa



Japanissa on vuoden mittaan kaksi merkittävää viikon mittaista loma-aikaa, joista toista (kultaista viikkoa) vietettiin menneellä viikolla. Omasta viikostamme teki erityisen juhlallisen se, että kirsikkapuut alkoivat kukkia täällä Japanin pohjoisosassakin vihdoin muutamaa päivää ennen kultaisen viikon alkua.



Lisäksi saimme kutsun Maruyama-puistossa pidettyyn hanami-piknikkiin, mikä olikin aivan uskomattoman hieno kokemus. Kirsikankukat, auringonpaiste, puisto täynnä ihmisiä ja savuavia grillejä. Ei yhtään haitannut, ettei päässyt viettämään vappua Suomessa tänä vuonna.



Tarjolla ollut ruoka oli todella herkullista, kun seurueessa oli kaksi kokkaavaa ravintoloitsijaakin.





Tässä oman seurueemme grilli:









Kiotossa on myös Maruyama-niminen puisto, mutta suosittelen luonnollisesti kaikkia tulemaan mieluummin tänne pohjoiselle saarelle ja Sapporoon. The Japan Times -sivustolta juuri lueskelin, miten ilmeisesti juuri kiotolaiset ovat ahdistuneita ulkomailta liiaksi tulvivista turisteista.




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails