tiistaina, helmikuuta 26, 2019

Kuumat mojitot



Kävin helmikuun alkupuolella Sapporossa ja samalla tietenkin Sapporo Snow Festival -alueella, jossa pääteoksena oli tänä vuonna lumesta tehty Helsingin tuomiokirkko.

Samalla ehdin tietenkin katsella lumifestareiden ruoka- ja juomatarjontaa. Erityisesti kuumia mojitoja myyvä koju kiinnitti huomioni, ja ajatuksena oli käydä kojun kuumaa juomaa myöhemmin myös maistelemassa. Ajatus jäi kuitenkin sikseen, kun seuraavalla käyntikerralla satoi runsaasti kosteaa vaakaräntää, eikä alueella seisoskelu liiemmin houkutellut.



Kotona talvimojitoja oli joka tapauksessa päästävä saman tien testaamaan:

Hot mojito (kuuma mojito)

4-6 cl vaaleaa rommia
puoli limeä per kuppi
tuoretta minttua, muutaman oksan lehdet per kuppi
sokeria (ehkä se sama 4–6 cl kuin rommiakin, tai jopa hieman reilummin)
kuumaa vettä

Teimme kuumat mojitot aika lailla täsmälleen samalla tavalla ja samoista aineista kuin perinteiset kylmätkin – korvasimme vain soodaveden kuumalla vedellä vesipannusta. Ehkä pienoinen säätöoperaatio kannattaa kuitenkin tehdä. Mielestämme ruokien ja juomien happamuus korostuu kuumassa, jolloin tarvitaan enemmän sokeria tms. vastamakua tasapainottamaan sitä, jottei kokonaisuudesta tule liian kirpeä. Niinpä näihin kuumiin versioihin laitettiin jopa tuplamäärän sokeria viileän version ohjeistukseen nähden.

Laita siis kupin pohjalle lohkottu puolikas lime, rommi, sokeri ja mintunlehdet ja survo seosta puunuijalla hetken aikaa niin, että limen mehu vapautuu. Kaada sitten päälle makusi mukainen määrä kuumaa vettä.

Sokeria voi vielä hyvin lisätä lopuksi, jos tuntuu, että tuli kuitenkin yhä liian kirpeää. Limen määrää ei kuitenkaan kannata pienentää, koska silloin juoman mojitomainen raikkaus kärsii. Lopuksi mojitot koristeltiin vielä pakastekarpaloilla.



Kuumalla mojitolla ehtii vielä osallistumaan uudelleen virkistettyyn #kuukaudenruokahaaste'eseen, jonka aiheena ovat tässä kuussa sitrukset.

lauantaina, helmikuuta 02, 2019

Onigirit hokkaidolaisesta riisistä



Riisi on japanilaisille äärettömän tärkeä asia. Kotimainen riisinviljely on haluttu varmistaa runsain tukiaisin, ja riisilajikkeiden ominaisuuksia pohdiskellaan samaan tapaan kuin viininviljelystä Keski-Euroopassa. Japanissa myös painotetaan ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta sanomalla onaji kama no meshi o kuu silloin, kun syödään samasta riisikattilasta jonkun kanssa.

Hokkaido on Japanin suurista saarista kaikkein pohjoisin, eikä alueella ole kasvatettu riisiä kovinkaan pitkään. Muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana on onnistuttu kehittämään kuitenkin kylmyyttä kestäviä riisilajikkeita, ja nykyään Hokkaido on Japanissa jo erityisen merkittävä riisintuottaja.



Hokkaidolainen työkaverini perehdytti minut alueelle tyypillisiin riisilajikkeisiin ja hankki niitä minulle Suomeenkin tuotavaksi. Lajikkeet olivat nimeltään Nanatsu boshi ja Yumepirika.

Suomeen rahtaamastani riisistä halusin tehdä ilman muuta onigirejä, joka on yksi kaikkein yleisimmistä ruokalajeista Japanissa. Onigiri on helppo napata kaupan hyllyltä mukaan äkkinälkään tai pikkunälkään.

Onigirit ovat myös loistava hävikistä herkuksi -ruoka. Jos tulee keittäneeksi liikaa riisiä, loppuriisi kannattaa pyöräyttää palloksi ja syödä se seuraavan päivän lounaalla. Esimerkiksi tässä tapauksessa lohenjämät upposivat oikein hyvin riisipallon sisään (lohta jäi harvinaisen herkullisesta ruokalajista, johon pitää muistaa palata myöhemmin):



Tyypillisiä onigirin täytteitä ovat (kokemusteni mukaan) muun muassa seuraavat:
-lohi
-tunamayo eli purkkitonnikala ja japanilainen majoneesi
-umeboshi
-mäti
-katsuobushin ja soijan yhdistelmä
-keitetty kananmuna

Onigireihin ei tarvitse oikeastaan sen kummempaa ohjetta. Japanilaiseen tapaan huuhdotusta ja keitetystä (ja sopivasti jäähtyneestä) riisistä otetaan sopivankokoisia nokareita. Nokareita muotoillaan vedessä kostutetuin ja sen jälkeen suolassa dipatuin sormin kolmiomaiseksi. Samalla kolmion sisälle on mahdollista sujauttaa pieni määrä täytettä, ja lopuksi koko komeus kääräistään merileväarkkiin.

Me suosimme emojeista tuttua pienellä norisuikaleella varustettua mallia, mutta Japanissa asuessani söin enimmäkseen onigirejä, jotka oli kauttaaltaan kääritty nori-merilevään. Tässä Just One Cookbook -videossa onigirit näyttävät siltä kuin ne käyttäisivät pikkuruisia frakkeja.

En ennen Japaniin muuttamistani tiennyt, että noriakin on saatavilla monessa eri hintaluokassa, ja sitä on erikseen juhlaan ja arkeen. Ja että sitä syödään usein ihan paljaaltaankin.

perjantaina, helmikuuta 01, 2019

Leipomus työkavereille: Herkullinen banaanikakku



Työkavereita tulee harvoin julkisesti kehuttua, vaikka ainakin omassa tapauksessani kyllä kannattaisi. On etuoikeutettua, kun saa viettää päivänsä kannustavien, hauskojen ja lämminsydämisten ihmisten parissa.

Ja sitten ovat vielä ne työkaverit, jotka ilmestyvät työpaikalle silloin tällöin jotain itse leivottua mukanaan. Viime vuoden aikana pääsin nauttimaan Japanissa työskennellessäni (paitsi sikäläisten työkavereiden ystävällisyydestä myös) yhden ihanan työkaverin leipomasta mehevästä banaanikakusta, jota hän valmisti tällä ohjeella:

Banaanileipä

2,4 dl (1 cup) muusattua banaania
2,4 dl (1 cup) sokeria
2 munaa
1,2 dl (1/2 cup) ruokaöljyä
1 tl suolaa
1 tl vaniljauutetta
3,6 dl (1 1/2 cups) vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa

Yhdistä kaikki kuivat ainesosat: jauhot, sokeri, suola ja ruokasooda. Sekoita huolellisesti.
Lisää muut aineet (munat, banaanit, ruokaöljy, vaniljauute) ja sekoita ne hyvin kuiviin ainesosiin.
Voitele leipävuoka ja kaada taikinaseos sinne.
Paista leipää 175-asteisessa uunissa tunnin ajan. Anna leivän jäähtyä jonkin aikaa ennen tarjoilua.

Minäkin testasin ohjetta melkein heti Suomeen saavuttuani. Mukavan kätevä ohje, jossa voi hyödyntää mahdolliset pehmenneet banaanit. Aivan yhtä mehevää siitä ei omassa keittiössäni tullut, mutta pitää harjoitella lisää ja viedä tätä joku kerta työkavereille täällä Suomessakin.




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails