Keitänkö sulle asti sumppia?

Grillauskauden alku taisi lipsahtaa tänä vuonna kohdallamme poikkeuksellisesti toukokuun puolelle. Vapun tienoon aurinkoisina päivinä loput lumet sulivat pihamaaltamme nopeasti ja pääsimme viimeinkin tarttumaan paitsi haravan myös grillipihtien varteen. Aluksi grilliin pääsi (mitäs muuta kuin) lammasta varrastettuna minitomaattien kanssa. Sarjassamme niin yksinkertaista ruokaa, ettei siitä saa postausta aikaiseksi millään ilveellä.

Jos joku lukijoistamme on tullut tapahtumiin mukaan vasta viime viikkojen tai kuukausien aikana, kerrottakoon sen verran, että jauhantaosastomme suhtautuu grillaukseen varsin intohimoisesti. Etenkin Pippurimylly vannoo (ikuisuuksia kestävän) barbecue-kokkauksen nimiin ja saattaa keskustella loputtomasti grillityypeistä, polttimista, epäsuorasta lämmöstä ja eri puista veisteltyjen savustuslastujen eroista.

Kävimme päivänä muutama katsastamassa grillivalikoimaa lähistöllä sijaitsevan rautakaupan kesäpihapuolella, ja uskoisin, että harva kaupan omista myyjistä olisi osannut antaa esillä olleista webereistä yhtä asiantuntevaa esitelmää kuin oma seuralaiseni. (Erityisenä selostuksen kohteena oli liikuteltava kaasugrilli, jossa oli oma telineensä pikkuriikkiselle kaasupullolle. Emme tosin ole aikeissa ostaa moista – mikäli minulta kysytään – kun meiltä kuitenkin löytyy viitisentoista vuotta uskollisesti palvellut mukana kulkeva hiiligrillikin.)

Vaikka grillauksestakin voi (näköjään) tehdä välineurheilua, ruoka on kuitenkin siinäkin se pääasia. Kävimme viikonloppuna grilliruokaan liittyen seuraavanlaisen keskustelun, jonka perusteella siippaseni on vajaan viiden avioliittovuotemme aikana oppinut jo jollakin lailla tuntemaan rouvansa ruokamakua:

P: Pitäisiköhän jonain päivänä tehdä grillissä semmoista ruokaa, jossa käärittäisiin broilerinfileeseen jotain täytettä?
R: PITÄISI! Millä me niitä täytettäisiin?
P: Oikeita vastausvaihtoehtoja taitavat olla aurinkokuivattu tomaatti, fetajuusto tai sinihomejuusto.
R: (hihitystä)

(Huomautettakoon vielä, että emme tokikaan puhu kirjakieltä vaan Oulun murretta, joskaan puheenpartemme ei välttämättä ole kaikkein puhdasoppisin versio kyseisestä aiheesta. En esimerkiksi osaa sanoa, että “menniikkö nää” tai “näkkiikkö nää”, mutta voin vannoa, että svaavokaalia käytämme suorastaan tuhlailevasti. Kahvia emme tosin nimitä kahaviksi vaan sumpiksi.)