perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Ruokakirjojen kirjasitaatit

Olen lukenut tänä keväänä ennätysmäärän erilaisia ruokakirjoja, joista on jäänyt mieleen melkoinen määrä hupaisaa pikkutietoa, jos ei muuta. Ensimmäinen Brezel-pätkä on otettu Jussi Talven Gastronomian historiasta (1989):
Brezeliä leivottiin leipomossa luostarin olutpanimon vieressä. Tarina kertoo, että väsyneet maallikkoveljet ja munkit seisoivat jonossa raskaan peltotyön jälkeen ja odottivat päivän olutannostaan. He seisoivat kädet ristissä rinnalla, pää painuksissa, rukousasennossa. Joku leipuri näki sen ja teki heille tuon asennon mukaisen olutleivän – niin syntyi Brezel. Ristityt käsivarret olivat munkkilatinaksi brachitum, josta Brezel. Tämä rinkeli on pienikokoinen, mutta se on antanut koko leipuriammattikunnalle tunnusmerkin; ilmeisesti Hansan mukana Brezel saapui Viipurin Harmaiden veljesten kadulle ja saavutti siten pysyvästi Suomen. Se sai nimen Viipurin rinkeli.

Viime vuonna ilmestyneessä Valkokankaan herkkuja -kirjassa esitellään – kuten kirjan nimestäkin voinee kenties päätellä – ruokaa käsitteleviä elokuvia, ja kustakin käsitellystä elokuvasta on laadittu kirjaan myös resepti. Mikäs sen hauskempaa. Poimin kirjasta talteen paistettujen vihreiden tomaattien ohjeen, jota voisi koestaa kenties joskus syksymmällä, kun vihreiden tomaattien kasvatus tuntuu olevan erityisalaani. (Lisäksi taru kertoo, että tomaattileffa oli ensimmäisiä jauhantakaksikkomme yhdessä näkemiä elokuvia.) Tämä sitaatti kertoo kuitenkin kotimaisten elokuvien ruokatarjonnasta:
Puheen kääntyessä kotimaisen elokuvan ruokapuoleen ajatus lyö helposti tyhjää. Ensimmäisenä voi tulla mieleen Tuntematon sotilas: kuinka Hietanen käy pyytämässä kiljunjuonnin jälkeisenä krapulapäivänä saidalta Mäkilältä keittiöstä muutamaa silakkaa – ja saa pitkän maanittelun jälkeen yhden ”nälkään kuolleen onnettoman kiutiaisen”. Suomalaisen elokuvan unohtumattomin ruokakohtaus? Ja kuvaavin.

Seuraava lainaus on kirjasta nimeltään Ruisleivästä pestoon. Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003):
Entisten sukupolvien syömästä ruoasta eli perinneruoasta on voinut tulla turmeltumattoman ja aidon ruoan symboli. Joku saattaa tuntea tuskaa siitä, etteivät suomalaiset enää syö omia perinteisiä ruokalajejaan vaan ovat omaksuneet pizzat ja pastat arkipäiväisen ruokakulttuurinsa osaksi. Mitään aitoa alkuperäistä ”alkuruokaa” ei kuitenkaan edes ole olemassa, vaan ruokakulttuuriin on aina kuulunut olennaisena osana muutos. Nykypäivän perinneruoka on todennäköisesti ollut oman aikansa uutuus.

Merja Sillanpään kirjoittamassa Happamasta makeaan -nimisessä teoksessa (1999) esitellään suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitystä. Tämä kohta huvitti minua ihan erityisesti:
Vihannesten kulutus alkoi lisääntyä Suomessa 1930-luvulla. Vihanneksista tärkeimmät olivat kaali ja sipuli. Ruoka-aineita arvosteltiin niiden energiapitoisuuden perusteella, minkä vuoksi vihanneksia saatettiin pitää vähempiarvoisina elintarvikkeina niiden hintaan verrattuna. Tomaatti oli työläisperheissä 1930-luvulla outo tulokas, jonka makuun totuteltiin siten, että tomaatti nielaistiin urhoollisesti suolalla, sokerilla ja pippurilla höystettynä. Työläisperheissä vihanneksia saatettiin pitää myös herrojen ”heininä”, joilla ei työmiehen nälkä lähtenyt.

Nichola Fletcherin laatimasta Kaarle Suuren pöytäliina. Juhlapitojen historia -kirjasta tykkäsin paljon. Mukavia juhlatarinoita eri puolilta maailmaa höystettynä kirjoittajan omilla kokemuksilla. Hääkakunkaan historia ei ole niin yksiselitteinen kuin äkkiseltään saattaisi luulla:
Toinen hääpöydän aines, jonka suunnitteluun käytetään paljon aikaa ja vaivaa, eikä kustannuksissa säästellä, on hääkakku. Kunkin maan perinteestä riippuen se voi olla makea kakku tai pullan tyylinen vehnänen, ja sen muoto symboloi hedelmällisyyttä: yleisiä ovat tuulihatuilla täytetty sarvi, kakkutorni tai pyöreä kranssi. Myös vohveli on tavallinen: se voidaan murtaa morsiamen pään yllä ja palaset jakaa hääväelle.

Tämä lainaus puolestaan valottaa hiukan hot dogin historiaa (Peter Englund: ”Ray Krocista ja hampurilaisen historiasta” kirjassa Hiljaisuuden historia, 2004):
Hampurilainen oli pitkään muitten ruokalajien, etenkin erilaisten makkaroitten varjossa. Kierteleviä, pienistä kärryistä makkaroita myyviä kauppiaita oli jo 1800-luvun puolivälissä. Modernin, lämpimän makkaran keksijäksi mainitaan Yhdysvaltoihin muuttanut baijerilainen Anton Feuchtwanger. Hän kauppasi 1890-luvun alussa ohikulkijoille erilaisia makkaroita; asiakkaille lainattiin erityisiä valkoisia hansikkaita syömistä varten, he välttyivät tahrimasta itseään ja polttamasta sormiaan. Nämä hansikkaat kuluivat tai katosivat epätaloudellista vauhtia, jonka jälkeen Feuchtwanger sai loistavan idean työntää makkaransa leivän sisään.

Lopuksi vielä mainio lainaus Maarit Knuuttilan kirjasta Pappilan hätävara – vieraanvaraisuuden taidosta (2006):
Vaikka veden tarjoaminen vieraalle on ehkä eleenä symbolisin ja kaunein, ruoan tarjoaminen on kuitenkin merkittävintä. Yhdessä ruokaillessa vieraan ja isännän tai emännän välille syntyy ikään kuin liitto, samalla tapaa kuin perheet muodostavat yhteisön syömisen välityksellä. Esimerkiksi beduiinien keskuudessa vallitsi muinoin uskomus, että jos kaksi henkilöä ruokailee, eli ”syö suolaa” yhdessä, heidän välilleen syntyy ikuinen ystävyyden side.

Samassa kirjassa on myös muutamia vierasvaraohjeita, joista otin talteen muun muassa hiekkahentusten ohjeen. Ei sillä, että makeita leipomuksia kovinkaan taajaan tekisin, mutta kyseisen ruokalajin nimi on jotenkin vaan niin hykerryttävä, etten voinut vastustaa kiusausta. Itselleni moiset hentuset ovat entuudestaan kohtuullisen tuntemattomia leivonnaisia. Sen sijaan ässäkeksit, lusikkaleivät, hannatädit ja haarukkaleivät ovat selvästi tutumpia tapauksia.

3 Comments:

At 9/6/07 06:06, Blogger nainen ratissa said...

Kiitos hienosta merkinnästä! Mukavaa luettavaa näin aamutuimaan.

 
At 9/6/07 10:50, Blogger Rosmariini said...

Pitäisi laatia vielä jonain päivänä sitaattilista kevään aikana luetuista muista kirjoista. Siitä ei tosin mahda tulla ihan yhtä pitkä kuin tästä postauksesta, kun joidenkin kirjailijoiden kirjoissa puhutaan ruuasta yhtä vähän kuin menneiden vuosikymmenten suomalaisissa elokuvissa.

 
At 13/4/14 09:54, Anonymous Anonyymi said...

saisiko tuon hiekkahentusten ohjeen?!

 

Lähetä kommentti

<< Home




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails