maanantaina, tammikuuta 24, 2011

Mitä asioita suomalaisesta ruokakulttuurista siirtäisit jälkipolville?

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma Sre antoi kuukauden ruokabloggaajille haasteen: "Minkä asian suomalaisesta ruokakulttuurista tahtoisit siirtyvän tai vahvistuvan jälkipolville?"

Minulle se asia on leipä ja leivän leipominen. Suomessa on vanha leipäkulttuuri, ja täällä on perinteisesti tehty monenlaista leipää. Mikäli muistan aikoinaan opiskelemistani asioista yhtään mitään, niin itäisessä Suomessa leivinuuni on lämmennyt usein ja leipää on leivottu viikoittain (samalla on tietenkin voinut valmistaa karjalanpaistin tyylisiä uuniruokia). Länsi-Suomessa leipää on puolestaan leivottu harvemmin ja paljon kerrallaan: reikäleiviksi leivotut leivät on sijoitettu kuivumaan katossa oleviin vartaisiin.

Itäsuomalaiset ovat siis iloisia pehmeän leivän syöjiä, kun taas läntisemmän Suomen asukkaat ovat ehkä sitten kovaan leipään tottuneita suorituskeskeisiä puurtajia. Terveisiä vaan täältä Suomen länsilaidalta.

Nykymaailmassa itäistä ja läntistä leipäkulttuuria ei ole enää tietenkään olemassa, kun vaikutteet ovat sekoittuneet ja ostoleipä on vallannut suomalaisten keittiöt. Leivän valmistaminen on kaiken lisäksi keskittynyt viime vuosina muutamalle suurelle leipomolle, joten paikalliset leipäperinteet ovat kadonneet kaupan hyllyltä aikaa sitten.

Pienemmissä leipämyymälöissä saattaa sentään silloin tällöin törmätä vielä kiinnostaviin leipätuttavuuksiin. Oulun Kauppahallista on ainakin joskus saattanut saada kainuulaista tervaleipää.

Minä heräsin suomalaisen leipäkulttuurin hienouteen vasta kesällä 2007, kun reissullamme Amerikan länsirannikolle pääsin Portlandissa tutustumaan kirjakaupassa valtavan suureen keittokirjaosastoon. Minähän leiriydyin tietenkin hyllyjen väliin vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja tulin selanneeksi siellä ollessani myös muutamaa leipäkirjaa.

Ällistyksekseni huomasin, että vaikka kuinka monessa englanninkielisessä leipäkirjassa oli useampiakin esimerkkejä myös suomalaisista leivistä. Muunlaisista ruokakirjoista Suomi puolestaan loisti poissaolollaan.

Meillä äiti teki jatkuvasti leipää itse kotona, joten leivontapäivät eivät jääneet mieleeni mitenkään tavallisuudesta poikkeavina kohokohtina. Kotoisa leipä oli tuttua ja turvallista, ja muistan joskus lapsena jopa kadehtineeni kavereiden kaupasta ostettuja Sam-sämpylöitä, jotka olivat siihen aikaan uusinta uutta.

Enpähän olisi silloin ajatellut, että omistan joskus vielä itsekin leivinuunin tai että kirjoittaisin leivän ihanuutta hehkuttavia postauksia blogiini. Olen vaan tätä nykyä suorastaan riippuvainen siitä tunteesta, jonka saa itse leivotusta leivästä. Etenkin monet vuokaleivät ovat suorastaan ällistyttävän helppoja, koska niissä ainekset usein vain sekoitetaan ja kipataan vuokaan paistumaan.

Nolostuksekseni täytyy kuitenkin tunnustaa, että osaan tehdä paremmin italialaista ciabattaa kuin perisuomalaista ohrarieskaa. Leivontaperinteet eivät ole siis vielä liiemmin kulkeutuneet äidiltä tyttärelle – toiseen suuntaan on sen sijaan ollut kulkua, sillä äiti on pyytänyt minulta ohjetta muun muassa usein leipomaani saaristolaisleipään.

Tosin leivottiin meillä kotona paljon sämpylöitäkin, ja niitähän minä opin viimein neljä vuotta sitten leipomaan. Viimeksi tein rahkasämpylöitä, joihin ohjeen otin kirjasta nimeltä Leivo itse hyvää leipää (2005):
Rahkasämpylät

25 g voita
3 dl maitoa
25 g (1/2 palaa) tuorehiivaa
1/2 tl suolaa
100 g maitorahkaa
noin 8 dl vehnäjauhoja

voiteluun
maitoa tai kananmunaa

Sulata rasva kattilassa. Lisää maito. Lämmitä taikinaneste kädenlämpöiseksi (37°C). Murenna hiiva taikinakulhoon. Kaada sen päälle hiukan taikinanestettä ja sekoita, kunnes hiiva liukenee.
Lisää kulhoon suola, maitorahka ja loput taikinanesteestä sekä suurin osa jauhoista. Vaivaa taikina niin kimmoisaksi, että se irtoaa kulhon reunoista. Kohota sitä leivinliinan alla noin 20 minuuttia.
Kumoa taikina leivinlaudalle. Vaivaa se siinä uudestaan ja muovaa pyöreiksi tai soikeiksi sämpylöiksi. Kohota sämpylöitä leivinpaperin päällä pelleillä, jotka peität leivinliinoilla. Voitele sämpylät vähällä maidolla tai kevyesti vatkatulla kananmunalla.
Kypsennä sämpylöitä uunin keskitasolla 250 asteessa noin kahdeksan minuuttia. Nosta sämpylät leivinristikolle ja jäädytä leivinliinan alla.

Osan jauhoista voi korvata 1/2-1 desillä vehnäleseitä. Itse en tehnyt niin, mutta käytin jauhoina täysjyvävehnää.

Toisinaan on hauska testailla vähän jännittävämpiäkin leipäohjeita. Miltä mahtaisikaan maistua kesäkurpitsaleipä? Luultavasti aika makealta. Entä tiikerikakkumainen kurpitsaleipä?

Mitä asioita suomalaisesta ruokakulttuurista sinä siirtäisit jälkipolville?

33 Comments:

At 24/1/11 10:50, Blogger Heaven Queen said...

Tuo leivän leipominen on kyllä monella aika heikoissa kantimissa tänä päivänä. Sen minäkin haluaisin siirtää jälkipolville. On niin kiire ettei kerkiä ja kun kaupasta saa valmista leipää niin ei sitä niin herkästi tule tehtyä.

Sämpylöitä (tai ylipäätänsä vaaleaa leipää) en nykyisin enää kaupasta osta vaan itse olen niitä alkanut leipomaan. Lisäksi olisi unelma että ruisleivätkin tekisin itse, mutta sinne asti en ole vielä päässyt, vasta pikkuhiljaa opettelen ruisleipää tekemään. Vähän aikaa sitten ostin vihdoin leipävuoan ja onkin ollut ahkerassa käytössä. Suosittelen muuten kokeilemaan tuota jos et ole jo kokeillut: http://www.hellapoliisi.fi/reseptit/reseptit/suolaiset-leivonnaiset/kurpitsansiemenleipa.php

Mutta itse kysymykseen... Karjalanpiirakoiden tekotaidon haluaisin siirtää jälkipolville. Kovin moni kaiketi ei niitä viitsi ruveta enää tekemään. Onhan niissä työ, mutta kyllä se maku sitten vaivan palkitsee. Itsekin vasta vähän aikaa sitten opettelin niitä tekemään ja kyllä tekivät lämpimäiset kauppansa.

 
At 24/1/11 11:02, Blogger Rosmariini said...

Minullakin olisi tavoitteena opetella tekemään itse ruisleipää. Toistaiseksi siihen ei kuitenkaan ole tarvetta, koska täkäkäisistä kaupoista saa aivan ylettömän hyvää ruisvarrasta, joka on tehty yksinkertaisesti ruisjauhoista, vedestä ja suolasta. Sillä alkoi tämäkin aamu.

Kotitekoiset karjalanpiirakat ovat kyllä jotakin ihan ällistyttävän hyvää.

 
At 24/1/11 11:12, Anonymous Anonyymi said...

Itse olen kova leipomaan leipää. Meillä se on suuremmassa suosiossa kuin pulla. Lapsetkin alkavat jo hallita taikinan vaivaamisen, perinteen siirtoa on näköjään tullut tehtyä.

Seuraavaksi olen ajatellut opetella vaalean hapatetun leivän teko. Onkos kenelläkkään siitä kokemusta? Täältä löydetyllä ohjeella on kyllä jo pyöräytellyt sitä ihanuutta, jota voi säilyttää jääkaapissa laivontaan saakka...

Anne

 
At 24/1/11 11:44, Blogger TiV said...

Ah, leipä! Minut on naapurimaan Martin ohjastanut juuren tekoon ja lopputulokset ovat olleet MAUKKAITA! Tässä osoite: http://www.paindemartin.blogspot.com/.
Ja ei yhtään häviä oman maan poikakaan: http://vivaciabatta.blogspot.com/ Ja sitäpaitsi Aleksilla on parempi huumori ja vetävämmät piirrokset :)

 
At 24/1/11 12:24, Anonymous Anonyymi said...

Kalan. Itse ongitut halstratut ahvenet, pannulla voissa paistetut ja ehkä vielä ruisjauhossa pyöritetyt muikut, vasta savustetun kalan, kalasopan joka on yksinkertaisempaa kuin ranskalaisten bouillabaisset ja aivan verratonta...

Lipeä- ja kylmäsavukalaan olen alkanut tottua vasta aikuisiällä, mutta nekin kuuluvat ruokaperinteeseen - etenkin sen saaristolaisleivän kera.

 
At 24/1/11 13:25, Blogger Hannele said...

Meilläkään ei kotona lapsuudessa saanut koskaan kaupan valmiita sämpylöitä (eikä muuten maustettua jogurttiakaan) vaan aina vaan äitin muhkuraisia sämpylöitä (ja itse tehtyä viiliä). Naapurissa oli muka kaikki paremmin.

Leiväntekemisen lisäksi haluaisin siirtää jälkipolville mielestäni ruokakulttuuriin kuuluvat asiat: keittiöpuutarhausinnon sekä metsänantimien käytön. Oman tai vuokratun palstamaan aarteet ja metsän marjat ja sienet vaan ovat niin ylivertaisen herkullisia - suomalaista superruokaa!

 
At 24/1/11 13:29, Blogger Uusano said...

Onhan säilöminen tietty monen maan perinteitä, mutta itselleni on ollut mukava opetella tekemään höyrymehua ja säilömään avomaankurkkuja ja keittämään hilloja. Ihan vaikka mehua, suolakurkkuja ja hilloa voi ostaa kaupastakin. Olin pitkällä aikuisikää, kun nämä asiat alkoivat kiinnostaa ja nyt tuntuu mukavalta, että tiettyihin vuodenaikoihin kuuluu tiettyjä ruokapuuhia. Jotenkin se vaan on eri juttu avata omatekemä mehupullollinen.

Toinen, johon olen vasta puolisen vuotta tutustunut, on ruisleivän tekeminen. En ole kovin monta kertaa sitä ehtinyt tehdä, kolmepäiväinen homma, mutta vaatii sen, että joka päivä on aikaa tehdä ne tietyt jutut. Mielelläni opettaisin lapsillenikin näitä samoja juttuja.

 
At 24/1/11 13:34, Blogger Rosmariini said...

Mainioita kommentteja, kiitoksia!

Minulle tuli ensimmäisenä mieleen leipä ja heti perään metsä = täkäläinen etuoikeus poimia vapaasti sieniä ja marjoja. Riistaa ja kaloja tietenkään unohtamatta.

Mutta päätin sitten olla uskollinen kaikkein ensimmäiselle ajatukselle.

 
At 24/1/11 13:38, Blogger Rosmariini said...

Kovin moni bloggaaja ei ole ilmeisesti vielä ehtinyt tehdä haastepostausta, mutta Perjantaikokin vastaus löytyy täältä.

 
At 24/1/11 15:11, Blogger Paletti said...

Leipä on kyllä osuva valinta, sitä tulee nopeasti ikävä ulkomailla. Karkeasti yleistäen matkailukokemukseni Euroopassa menevät suunnilleen niin, että ensin ahmin onnessani pari päivää paikallista vaaleaa uunituoretta höttöleipää (patonkia, ciabattaa, sämpylää tms.). Koti-ikävä iskee sitten kun huomaa ettei "oikeaa" (eli tummaa) leipää ole saatavillakaan. Paitsi ehkä saksalaista neliönmallista muoviinpakattua ns. terveysleipää, jonka Parasta ennen -päiväys on joskus vuonna 2013. Brr! Ruotsissakin on leivät liian makeita. Itään matkatessa sentään ei heti tule leipäkoti-ikävää, koska venäläinen hapan ruisleipä on tolkuttoman hyvää!

 
At 24/1/11 15:28, Blogger Jenni said...

Karjalanpiirakoiden teko on kyllä minunkin mielestäni siirtämisen arvoinen juttu. Mutta ovat piirakat mielestäni muutenkin aika hieno osa ruokakulttuuria, joten toivoisin että myös liha- ja kaalipiirakat, ja muutkin pienemmät ja suuremmat piirakat (ah, äitini tekemät pienet pienet rahkapiirakat!) säilyisivät.

Muuten, karjalanpiirakoissahan on vähän työtä, mutta nehän ovat mitä mahtavin kokkaustalkoiden syy. Parasta tietysti on, jos voi kutsua mummon mukaan opettamaan tekniikat. Kun eihän ne kaupan vehnäkuoriset tosiaan ole yhtään mitään kotitekoisiin verrattuina.

 
At 24/1/11 16:16, Blogger Maxi said...

Milestäni pitäisi jälkipolville siirtää, jokaisen maakunnan ruokaperinteet. Itse olen muutaman vuoden ajan saanut nauttia uutena Kainuulaisen ruokaperinteen aarteista. Samalla verrannut niitä omiin Itä-suomalaisiin perinteisiin, jossa näkyvät savon ja karjalan vaikutteet. Mikään ei ole hienompa kuin löytää jotain ainut laatuista niistä. Esimerkikksi kainuulainen nyrkki rieska johon pitää olla oikean lainen ohra jauho. Sitä aijon seuraavaksi tehdä. kiitos vain tutulle jauhoista.

Mitä leippin tulee olen hurahtanut kaikkialla etsimään pienten leipomoiden tuotteita. On oli huomata että suuristakin marketesita löytyy paikkakuntien erikoisuuksia. Itse välttelen suurten leipomoiden tuotteita. Onneksi asun paikkakunnalla jossa on laadukas pine leipomo.

Vinnkinä jos josku ppädyytte Kajaaniin niin suosittelen Pekka Heikkisen leipomoa, sen miljöö vie ajassa taakse päin. Laadukkaat leivät pakataan paperikääreeseen.

 
At 24/1/11 21:05, Blogger Tigru said...

Sen että ihmisillä on vielä kosketus ruokaan. Ymmärrys mistä se tulee ja miten se päätyy ruuaksi asti. Sen että lapsetkin pääsevät mukaan metsälle, kalastamaan, marjastamaan... ja toivottavasti vielä paistamaan tikkupullia nuotiollekin. Sen että ruokaa laitetaan yhdessä ja että sitä keräännytään yhdessä myös syömään. Osittainhan tämä on kai jo häviävää perinnettä eivätkä lapset aina arvosta marjastusta, mutta silti.

 
At 24/1/11 21:20, Blogger Rosmariini said...

Vautsi taas, kuinka hyviä kommentteja.Yhdessä tekeminen ja syöminen on tosiaan kaikkein tärkeintä; se jos mikä siirtää ruokakulttuuria tulevillekin sukupolville.

Monissa ostoleivissä arveluttaa nimenomaan tuo ylimaallisen pitkä säilymisaika. Mieluummin ostan leipää, joka homehtuu ajallaan. :)

 
At 24/1/11 22:13, Blogger Mary said...

Yksi minkä en missään nimessä toivoisi katoavan on kotimaisten metsäsienten käyttö. Eipä valitettavasti taida tulla kovin monta minun ikäistäni mieleen, jotka tuntisivat enää sieniä nimeltä saati osaisivat niistä tehdä ruokaa. Ja samoin tavalliset tämän seudun marjat, kuten puolukka, niiden käytön toivoisin säilyvän sen sijaan, että ihmiset vinksahtavat vain eksoottisilta kuulostaviin itämaisiin "terveysmarjoihin" ja unohtavat ne hyvät kotimaiset.

Karjalanpiirakkaa toivoisin tietysti oppivani vielä tässä elämässä tekemään, etenkin kun sukuni on puoliksi Vienan Karjalasta kotoisin :)

 
At 25/1/11 00:13, Blogger Rosmariini said...

Minun + monien ikäisteni tuttujen vanhemmat ovat nähneet omin silmin pula-ajan, minkä takia meidän kodeissamme oli vielä kasvimaat, kellarit ja marjapensaat + runsaasti kyykkimistä syksyisessä marjametsässä.

Nykylasten vanhemmat ovat puolestaan tottuneet yltäkylläisyyteen pienestä pitäen, eikä tuommoista vaivannäköä ole enää pidetty mielekkäänä. Mutta olisivatko arvostukset taas muuttumassa, mene ja tiedä.

 
At 25/1/11 11:32, Anonymous JonnaKe said...

Minä olen valinnut vaalittavaksi äitini hämäläisen imelletyn perunalaatikon. Äitini on nyt 74-vuotias ja parin joulun ajan olen nyt "ollut opissa". Olen äitini jälkeen sukuhaarani vanhin nainen, joten tuntui siltä että hänen kuuluisa reseptinsä saisi säilyä myös hänen jälkeensä. Vaan enpä ole vielä äidille pärjännyt. Harjoittelu siis jatkuu, jotta saadaan maku ihan kohdalleen.
Mieheni suku on karjalasta, joten hän opetteli jo edesmenneeltä äidiltään karjalanpiirakoiden teon. Tästä nostan hänelle hattua.

 
At 25/1/11 11:46, Blogger Rosmariini said...

Äitien kokkauksia on vaikea oppia, kun niihin tulee "ripaus sitä" ja "sopivasti tätä". Tarkkoja paistoaikoja ja lämpötiloja ei tietenkään tunneta, mutta lopputulos maistuu siitä huolimatta aina maailman parhaalta. :)

Minulla ei ole sukujuuria Karjalassa, mutta lieneekö paikkakunnalle tulleita siirtolaisia kiittäminen siitä, että karjalanpiirakoita tehtiin toisinaan meilläkin.

 
At 25/1/11 13:04, Blogger Heaven Queen said...

Ylipäätänsä haluaisin että jälkipolvet arvostaisivat kotiruokaa. En soisi tulevien lasteni kittaavan energiajuomia litratolkulla, korvaavan kouluateriaa karkilla ja limulla ja istuvan koulun jälkeen kavereiden kanssa mäkkärissä vetämässä napaan euron juustohamppareita. Olen niitä ihmisiä jotka tykkäävät syksyisin kerätä marjoja ja sieniä, ja haluan lastenkin kanssa samaa hommaa jatkaa. Heidän kanssaan yhdessä leipoa ja tehdä ruokaa itse keräämistämme marjoista ja sienistä. Toivoisin että jälkipolvet ylipäätänsä tekisivät mahdollisimman paljon itse eivätkä tyytyisi kaupan valmisjuttuihin. Nykyään sitä kun saa jo sipulinsakin valmiiksi pilkottuna.

 
At 25/1/11 13:30, Blogger Rosmariini said...

Valmiiksi pilkotut sipulit!? Kääk. Mahtaa aika iso osa mausta kadota matkan varrelle.

 
At 25/1/11 16:17, Anonymous Anonyymi said...

Itä-Suomalaisena en ole tottunut syömään vaaleaa höttöleipää. Täällä saa vielä onneksi isoistakin marketeista paikalliseten leipomoitten ruisleipiä. Pieni puoti on tietysti aina mahdollisuuksien mukaan etusijalla ostopaikkana.

Karjalanpiirakoitten tekotaidon olen juuri onnistunut siirtämään tuttavien lapsille :D Ja piirakathan tehdään tietenkin ruiskuoreen.

Lisäksi toivoisin, että tulevat polvet osaisivat kerätä (puhtaasta) luonnosta marjat ja sienet, ja säilöä niitä. Samoin jonkinlainen taju luonnon ja eläinten hyvinvoinnin merkityksestä, eli pientuotanto ja luomu kunniaan.

 
At 25/1/11 17:28, Blogger Rosmariini said...

Se on kyllä hankala, kun Suomessa liha on ollut viime vuosina enimmäkseen esillä muoviin pakattujen broilerisuikaleiden muodossa. Ja samaan aikaan monissa muissa maissa eläimet ovat esillä usein jopa päineen ja häntineen.

Tuossakin on ollut nähtävissä kyllä muutosta; aika monet tutut kuuluvat nykyään ostavan pakasteeseensa puolikkaita poroja tms.

 
At 25/1/11 20:19, Blogger aleksi said...

musta tää suomen leipäkulttuurin monipuolisuudesta aina puhuminen on vähän hassua vaikka täälä on se lopulta todella yksipuolinen enemmänkin.. ruisleipää on kyllä mutta on sitä muuallakin kun vähän ettii. esimerkiksi juurella leivottu leipä on täysin tuntematonta minkäänlaisena ja valkonen leipä on aina lähes täsmälleen samalla ohjeella.

noi suomalaiset leivät ja niiden ohjeet ulkomaisissa kirjoissa on yleensä aika erillaisia kun leivät oikesti täälä, monessa kirjassa oon törmännyt suomalasieen ruisleipään mutta ohjeet on jotain ihan muuta. lähinä suomalainen ruisleipä ohje kirjoissa olikin itävallasta, täsmälleen samaa kun tääläkin.

mutta oonkin perusnegatiivinen :)

 
At 25/1/11 21:03, Blogger Rosmariini said...

Jonkin verran monipuolisuutta tulee historialliselta kannalta katsottuna joka tapauksessa siitä, että idässä on vanhastaan ollut oma leipäkulttuurinsa ja lännessä omansa. Eli vaikutteita on tullut Suomeen sekä Ruotsin suunnalta että Venäjältä.

 
At 25/1/11 21:11, Blogger aleksi said...

niin kyllähän noilta kahdelta isolta on tietty tullut tänne vaikka mitä mutta vaikka leivoksissane näkyy paljon selkeämmin. mantelijuttuja ruotsista ja keskieurooppaa venäjän kautta.. ja meidän rakas pullakin ruotsista

 
At 26/1/11 01:03, Blogger Pippurimylly said...

Varsinaisen ruoan lisäksi meillä on myös hienoja juomaperinteitä, kuten ammoisista ajoista säilynyt alkuolut sahti, jota olutmies Michael Jacksonkin on maailmalla hehkuttanut.

 
At 2/2/11 05:26, Blogger Nelle said...

meillä se yleiskoneen hankinta on kieltämättä lisännyt itse tehdyn leivän määrää paljon. :) Hienoja näkökulmia leipään. :)

 
At 2/2/11 10:32, Blogger Rosmariini said...

Kiitos, Nelle! Sinä se osaat aina piristää pastanjauhajan päivää. :)

Jännä kyllä nähdä, mitä puolia kukakin bloggaaja suomalaisesta ruokakulttuurista valikoi.

 
At 3/2/11 22:20, Blogger Maidolla, ei sokeria said...

Saksassa on muuten jostain syystä vähän sama juttu kuin tuo Englannista kirjoittamasi. Leipomoissa on tullut vastaan "Finnenbrot", joka on tummaa (ei kuitenkaan täysrukiista) tuhtia leipää tai ranskalaisittain "Finlandaise", sekajyväpatonkia.

 
At 9/2/11 10:09, Anonymous Punsa said...

Suomalainen leipä kunniaan. Joutsenolaista rieskaa ja ruisleivän leipomista kokeillaan Muusissa-blogissa: http://muusissa.posterous.com/ohrarieskaa-ja-rieskan-hopsytysta

 
At 9/2/11 12:16, Anonymous Punsa said...

Kiitokset Pastanjauhantaa-blogille, joka on ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista ruokablogeista.

 
At 9/2/11 13:13, Blogger Rosmariini said...

Maidolla, ei sokeria: Miten mahtaisi 100-prosenttinen ruisleipä maistua sikäläisten leipomoiden asiakkaille. Varmaan yhtä hyvin kuin salmiakkiset turkinpippurit. :)

Punsa: Muusissahan on löydetty myös ruisleivän taika! Ihan mahtavia leipäpostauksia.

Rieska on kyllä jännä juttu, kun se on eri puolilla Suomea niin erilainen. Siitä saisi mainion ruokahaasteen aiheen: Jokainen tekisi blogiinsa rieskaa sillä tavalla, jonka itselleen omimmaksi tuntee.

 
At 19/2/11 11:17, Anonymous Anonyymi said...

no, pakko sanoa että kyllä Suomessa on monipuolisempi leipäkulttuuri kuin Ranskassa, tiedän että nyt joku älähtää tästä lausunnosta. Mutta totuutta ei vaan voi miksikään muuttaa aina sama vehnäleipä, jskus muutama siemen joukkoon heitettynä mutta sama taikina aina vaan tai sitten sekaleipä sama juttu, ehkä desi täysjyväjauhoa tai ruista tekee siitä sekaleivän/ruisleivän.
Olen nyt täällä kohta neljä vuotta asunut ja pakko sanoa että eniten kaipaan leipää joka vaihtelee, ruis/kaura/vehnä/ohra jne.
Ja olen tosiaan täällä etsinyt hyviä leipiä Pariisista Nizzaan ja kuuluisista leipomoista kulman tavallisiin leipomoihin ja markettileipään. Ainoa mikä maineensa veroinen on on Poilâne, muut on samaa vehnähöttöä missä ei makua kyllä ole vaikka kuin on juuren avulla tehtyä(muka).
Eli jos vaihtelevuus leivässä merkitsee muutakin kuin erimallisia patonkeja/leipiä samasta taikinasta niin kyllä suomessa asiat on paljon paremmin.

 

Lähetä kommentti

<< Home




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails