Jauhantaa Tukholmassa: identiteettikriisiä ja injeraa

Meillä on täällä Jauhantapajalla ollut aina aivan erityinen suhde Tukholmaan, tuohon suomalaistenkin monisatavuotiseen pääkaupunkiin. Suuntasimme ihan ensimmäisellä yhteisellä reppureissullamme 15 vuotta sitten Gotlantiin, ja matka sinne kulki tietenkin Tukholman kautta.

Olen nauranut viime päivät suurin piirtein kippurassa kaikille ekan matkan muistoille. Sitä oltiin silloin niin tohkeissaan ja kaukana kotoa. Tukholman keskusrautatieasemallakin vietimme miltei hiljaisen hetken. Kamera kaivettiin laukusta ja todettiin, että "se taitaa olla kuvan paikka". Siihen aikaan emme muuten olleet vielä nikonisteja, emmekä kyllä canonistejakaan. Silloinen filmikamera oli nimittäin vanha kunnon Yashica.

Toinen huvituksen aihe on ollut muisto siitä, kun menimme pyytämään yhdeltä ruotsalaiselta maatalon isännältä pumpaa, joka nyt ajateltuna on ehkä enemmänkin kurpitsa kuin pyöränpumppu. Sekä tietenkin se, kun tilasimme grilliltä (tai nakkikopilta) pelkkää lisukkeeksi tarkoitettua katkarapusalaattia.

Nyt edellisestä Tukholman-reissusta oli kulunut niin pitkä aika, että oli ihana päästä verestämään vanhoja muistoja. Tosin huomautettakoon, että olisin verestänyt muistoja mieluummin vähän vähemmän jäätävissä olosuhteissa. Sekä Helsingissä että Tukholmassa tänä talvena käytyäni osaan kyllä arvostaa sitä, että Oulussa tehdään joka päivä lumityöt huolella omaa kotikujaamme myöten. Eikä tarvitse huolehtia bussien kulkemisesta ja muista vastaavista asioista. Siinä on näköjään etunsa, että talvi tulee tänne pohjoisimpaan Suomeen joka vuosi.

Mutta koska blogimme on (olevinaan) ruokablogi, pitäisi kai mennä vähitellen asiaan eli ruokaan. Tukholman ravintolatarjonta on omasta mielestäni kokonaisuudessaan aika huikea (ainakin verrattuna pubikulttuuriin, joka on kokemusteni mukaan koko Ruotsissa aika olematonta). Monissa ruokapaikoissa saa hyvin tehtyä ruotsalaista ruokaa, kotoisa husmanskost on edelleen kova sana. Lähellä tuotettuihin raaka-aineksiin suhtaudutaan luontevasti, ja esimerkiksi puolukka tulee vastaan ilahduttavan monissa paikoissa.

Tällä kertaa emme tosin itse perehtyneet ravintolatarjontaan mitenkään syvällisemmin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut loma, ja kun arktiseen ilmapiiriin yhdistyi flunssaisen nuhjuinen olo ja liikaa stressaavia töitä, ei tehnyt mieli edes harkita mitään liian muodollista.

Oopperakellari lienee suomalaisille sikäläisistä ravintoloista kaikkein tunnetuin, mutta minä olisin halunnut mennä ennemmin paikkaan nimeltä Den Gyldene Freden, joka on saanut kuulemma nimensä Uudessakaupungissa vuonna 1721 solmitusta rauhasta. Minä olin kuvitellut, että kyseinen rauha olisi ollut ruotsalaisille tappion ja suurvalta-aseman menetyksen vuoksi harmin paikka, mutta he olivatkin ilmeisesti ilahtuneita siitä, että saivat raskaan sodan päätteeksi pitää Suomen vielä melkein kokonaan itsellään.

"Kultaisen rauhan" mukaan nimetty ravintola toimii talossa, jota on käytetty tarkoitukseensa 1720-luvulta lähtien (kyseessä on ainakin ruotsalaisten lähteiden mukaan jonkinsorttinen maailmanennätys), joten vähänkö olisi ollut mukava päästä näkemään aitoa 1700-lukulaista tavernatunnelmaa. Paikka on kaikeksi onneksi Ruotsin akatemian suojeluksessa, joten sitä on kaikesta päätellen tarkoitus käyttää ravintolatarkoituksiin vielä tulevinakin vuosisatoina.

Gyldene Fredenin ruokalistan toki katsastin. Tarjolla olisi ollut kunnon ruotsalaiseen tyyliin muun muassa puolukkahillon, etikkakurkkujen, kermakastikkeen ja perunamuusin kanssa tarjoiltuja lihapullia. Alkuruokalistalta löytyi (monen muun ruotsalaisravintolan tavoin) sill & strömming eli silliä ja silakkaa erinäisine lisukkeineen.

Tukholmasta löytyy myös vaikka millä mitalla niin kutsuttuja etnisiä ruokapaikkoja. Muutama vuosi sitten puhuttiin Tukholman libanonilaisbuumista, ja sitä lajia edusti mahdollisten käyntikohteiden listalla Östermalmilla sijaitseva Beirut Café. Sinne emme kuitenkaan menneet, koska halusin vihdoin ja viimein päästä maistamaan etiopialaista ruokaa ja injeraa.

Injera on etiopialaisten kansallisruokana toimiva hapan ja huokoinen lätty, jota syödään erinäisten kasvis- ja lihakastikkeiden kaverina. Soosit tarjoillaan lätyn päältä siten, että oheislätyistä repäistyihin palasiin koukataan aina halutunlaisia kastikkeita. Minä luin aiheesta pari vuotta sitten Kulinaarimurulasta, minkä jälkeen olen hinkunut injeraa itsekin.

Ensimmäisenä iltana hortoilimme tuulessa ja tuiskussa (erittäin vähäisellä etukäteisvalmistelulla) etsiskelemässä Kungsholmenilta eritrealaista ravintola Jebenaa. Lopulta leukani ja varpaani olivat jo niin jäässä, että manasin koko tyhmän ruokaharrastuksen maanrakoon ja suunnittelin mennä helposti löytyvään Burger Kingiin syömään parit Whopperit. Ja minä en yleensä ole helposti luovuttavaa sorttia. (Emme kuitenkaan menneet hampurilaiselle, vaan sen sijaan söimme vähän kalaa.)

Seuraavana iltana ryhdyimme vastoinkäymisistä huolimatta uuteen yritykseen ja suuntasimme metrolla kohti Vanadisvägenillä sijaitsevaa ravintola Abyssiniaa. Tällä kertaa olimme varustautuneet kartalla, ja toinen meistä on kaikeksi onneksi jopa kartanlukutaitoinen, joten löysimme perille! Vastaanotto oli ihanan lämmin ja sydämellinen; paikka tarjosi tällä kertaa Tukholman parasta palvelua. Alkuruuan jälkeen tarjoilija keräsi haarukat ja veitset pois, koska injeran syöminen tapahtuu käsipelillä. Tarjolla oli myös etiopialaisia viinejä sekä oluita, ilmeisesti ainakin Batia ja vähän makeahkoa St. Georgea. Hunajaviini jäi tällä kertaa maistamatta, mutta etiopialaista kahvia toki tilasimme.

Abyssiniassa käy kuulemma paljon suomalaisia turisteja, jotka hakeutuvat varta vasten etiopialaisen aterian äärelle. Suomestahan ei saa oikein hyvin afrikkalaista ruokaa (tai ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan makumaailma lienee monelle tuntematon).

Ben&Jerry's-jätskiaamiaisen jälkeen oli budjetoituna pari tuntia shoppailuun. Mahdollisena ruokamatkailijan kohteena olisi voinut toimia esimerkiksi kuuluisa Östermalms Saluhall, mutta mitä tekee tämä ruokabloggaaja? Menee mieluummin vaatekauppaan!

Tässähän uhkaa jonkinsorttinen identiteettikriisi ja mietinkin, että pitäisikö minun siirtyä nyt sitten muotibloggaajaksi. Se toisaalta vaatisi kai jonkinasteista muotitietoisuutta ja tyylitajua, joten ehkä pitäydyn kuitenkin näissä itselleni tutummissa ruoka-asioissa. Siitä syystä en postaa myöskään päivän asu -kuvaa vaateostoksistani (eli uudesta mekosta ja talvisaappaista).

Vaatekaupan jälkeen kävimme kyllä fiilistelemässä tavaratalo NK:n alakerran ruokaosastolla. Pippurimylly villiintyi vapaasti testattavissa olevien espressokeitinten keskellä: sain luennon erään esillä olevan keittimen hienoista ominaisuuksista. Ainakin yhdessä metallisen näköisessä häkkyrässä kiersi kuulemma vesi ja lämpötilavaihtelut eivät olisi niin suuria kuin nykykeittimessämme. Miehet ovat toisinaan niin hupaisia olentoja.

No siellä pääsi joka tapauksessa käpistelemään vaikka minkälaisia kahvintekotarpeita. Tuoksukin oli autenttinen, koska vieressä oli harvinaisen kutsuva kahvi- ja teemyymälä.

NK Saluhallin puolella ihailimme ihanaa juustotiskiä, kunnes huomasimme, että juustotiskin yhteydessä olevasta baarista sai tilata maisteluannoksen viittä erilaista juustoa. Eihän semmoista tilaisuutta voinut vastustaa! Tarjolla oli muun muassa ruusulta tuoksuva sinihomejuusto. Myös ruotsalaiset juustot ovat yllättävänkin hyviä, vaikka en tähän asti ole hoksannut pitää Ruotsia mitenkään kummoisena juustomaana (lähinnä olisin osannut nimetä brännvinsostin eli viinajuuston).

Arlandassa oli vielä pakko etsiä viitosterminaaliin muutama päivä aiemmin avattu Starbucks, joka on ainoa laatuaan Ruotsissa. Tai ilmeisesti tuokaan kahvila ei ole teknisestä ottaen Ruotsissa, koska se on perustettu taktisesti nimenomaan kansainvälisten lentojen terminaaliin. Ja koska Suomi on Ruotsista katsoen ulkomailla, niin päästiin tuommoinenkin tapaus todistamaan.

Ikinä en ole muuten saanut Starbucksissa yhtä ystävällistä palvelua (yleensähän k.o. ketjun kahvilat ovat kai tunnettuja kehnoista työoloistaan, mikä saattaa ymmärrettävästi näkyä jonkin sortin palveluhaluttomuutena).

Tukholmalaisista ruokapaikoista on mainittava vielä yksi ylivoimainen asia: Siellä on aina jokaisessa ravintolassa runsaasti tunnelmallista kynttilänvaloa (kokemusteni mukaan myös kesäaikaan).