From Russia... with Love

Jauhantapajamme kesälomamatka tehtiin tällä kertaa junalla, kohteena Pietari. Aivan mahtava paikka, josta ei olisi tehnyt mieli lähteä ollenkaan pois.

Ja sitten se ruoka. Keitot ovat Venäjällä kova sana, ja niitä tulikin tilattua monella aterialla. En harmikseni ennättänyt maistaa missään paikassa perivenäläistä kaalikeittoa (щи), mutta punajuurista tehtyä borssia (Борщ) vetelin sitten siitäkin edestä. Mikä voisikaan maistua vannoutuneen punajuuren ystävän suussa makoisammalta? Pakko opetella tekemään vastaavanlaista (smetanasilmän kanssa tarjoiltua) soppaa itsekin. Tämä taisi olla kuitenkin makkaraseljankaa:

Venäläiset salaatit ovat hyvin majoneesisia. Ulkonäöltään ne muistuttavat usein meikäläistä italiansalaattia, joka muualla maailmassa ilmeisesti tunnetaankin nimellä Salade russe. Alla olevassa kuvassa samaa lajia edustava Olivier salad, joka oli yllättävänkin maistuvaa.

Lihaisista vaihtoehdoista saattaa saada eteensä mehevän vartaan eli saslikin, leivitetyn pihvin tai vaikkapa lautasellisen bef-stroganovia, jossa parhaimmillaan oli mukana ihanan paljon sekä sieniä että sipulia. Ei varsinaista helleruokaa, mutta oikein maistuvaa.



Suomen läheisyys tuntui Pietarissa monin tavoin, ja ruokakulttuurissa (samoin kuin ruokasanastossa) on paljonkin yhteistä. Jotkin ravintolat ylpeilivät perinteiseen tapaan tehdyllä ruisleivällään, ja ruokalistoilla piileskelevä mors osoittautui ihan meikäläiseksi puolukkamehuksi (joissakin paikoissa myös karpalomehua). Samaten rukiista valmistettu kvass muistutti vähän täkäläistä kotikaljaa.

Entä sitten Valio! Hämmästyneinä katselimme ruokakaupan maitohyllyn Valio-voittoisuutta, ja etenkin Viola-sulatejuusto tuntuu olevan itärajan takana jopa jonkinlaisen instituution asemassa. Monilla ruokalistoilla esiintyi suomalainen kalakeitto, johon niin ikään saatetaan tuikata kyseistä juustoa. Kaikkea sitä.

MakDonaldseja oli Pietarissa ilahduttavan vähän (jos kohta ne harvat paikat vaikuttivat sitten sitäkin suositummilta). Maan oman ruokakulttuurin arvostuksesta kertoo Teremok, joka on venäläisiin ruokiin nojaava pikaruokaketju. Tarjolla on monella tavalla täytettyjä blinejä - tai täkäläisittäin ajateltuna täytettyjä lättyjä, perinteisiä keittoja, salaatteja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. (Samaa henkeä oli kiinalaisessa Kungfu-ketjussa.)

Sushi oli Pietarissa kova sana, ja sushipaikkoja oli silmämääräisesti arvioituna kaupungissa jopa enemmän kuin pizzerioita. Ja esimerkiksi hotellimme ravintolasta olisi saanut eurooppalais-venäläisten vaihtoehtojen ohella myös sushia. Kuvan sushit naposteltiin kaatosateisen Nevski Prospektin varrella.

Suurin osa ruokailustamme oli täysin suunnittelematonta, eli siinä vaiheessa kun nälkä alkoi ahdistaa, poikkesimme sujuvasti johonkin sopivasti vastaan tulevaan paikkaan. Fine dining -osastoa emme yleensä juurikaan harrasta (lomilla tai muutenkaan), mutta tällä kertaa varasimme jopa pöydän Nevski Prospekt 47:ssä sijaitsevasta Palkinista, joka on ilmeisesti alkujaan perustettu jo 1700-luvun lopulla. Kokemus olikin yksi elämäni hienoimmista - kristallikruunujen alla ruokaillessaan saattoi tuntea itsensä hetken aikaa melkein kuninkaalliseksi. Tarjoilijapojat olivat sopivan rentoja ja mukavia, ja ruoka tietenkin melkoisen hyvää. Etenkin kun kokin ensimmäinen tervehdys oli sopivasti hyvin tomaattipitoinen.

Talon leipä oli jotain aivan taivaallista, ja jokin tarjolle tuotu chileläinen chardonnay suorastaan satumaista. Tuli mieleen, että viiniharrastuksessa kannattaisi keskittyä ehkä sittenkin enemmän laatuun kuin määrään. Kameraa emme ottaneet Palkiniin mukaan, mutta kuvaan pääsi talon omalla reseptillä tehty tuliaissuklaa.

Entä sitten venäläinen kakkukulttuuri, oijoi, mitä ihanuuksia siellä olisikaan ollut saatavilla. Piirakoitakin olisi tehnyt mieli maistella, jos vain olisi ollut aikaa kaikkeen. Hotellimme lähellä oli uskomattoman mahtava ruokakauppa (Vladimirski Passazin alakerrassa oleva Lend), joka oli ilahduttavasti auki 24h (kuten aika moni muukin pietarilainen paikka). Vaikka kukapa nyt haluaisi hakea leivoksia hotellihuoneeseensa keskellä yötä?

Juomista oli tietenkin ihan pakko maistaa venäläistä shampanjaa eli shampanskojea (venäläiset ilmeisesti kutsuvat kuohuviiniään kursailematta shampanjaksi ja brandyaan konjakiksi, mikä ei meikäläistä haittaa lainkaan). Kuvassa nelisen euroa maksanut halppiskuohuva yhdessä suklaalla päällystettyjen luumujen kanssa.



Suosituimmat olutmerkit näyttivät olevan Baltika sekä Nevskoe, ja vodkaosastolta pääsi tuliaiseksi Russkij Standart. Lähimarkettimme chileläisten, ranskalaisten ja italialaisten viinipullojen joukosta löytyi viimein myös pari pulloa venäläistä punaviiniä, joita päästään kenties maistelemaan jo lähiviikkojen aikana. Hotellin minibaarissa olisi muuten ollut saatavilla niinkin eksoottisia juomia kuin Karjalaa ja Lapin kultaa.

Venäläinen ruoka oli mielenkiintomme ykköskohteena, mutta jos aikaa olisi ollut, olisin mielihyvin mennyt maistelemaan myös georgialaista murkinaa. Pelmeneitäkään emme ehtineet syödä, vaikka vakavina pastanjauhajina meillä olisi tietenkin ollut siihen jonkinsorttinen moraalinen velvollisuus. Mutta mikä ihme on vareniki? (Viimeinen lausahdus on peräisin matkalla rustaamastani ruokapäiväkirjasta.)

Venäläiset aakkoset opittuani luotin sen verran vankasti omaan kielitaitooni, että ostin Dom Knigistä venäjänkielisen keittokirjan. Jamie Oliverin tyyliin tehtyjä keittokirjoja löytyi Yuliya Vysotskayalta, joka tarkemman tutkiskelun jälkeen osoittautui paitsi keittokirjailijaksi myös venäläiseksi näyttelijäksi. Hankkimassamme kirjassa on ohjeistusta paitsi yleismaailmallisiin pastoihin ja risottoihin myös venäläiseen borssiin ja vatruskoihin. Kun nyt saa vielä sanakirjan jostakin, niin sitten pääseekin jo kokkailemaan.

Tuliaiseksi olisi tehnyt mieli tuoda myös muutama nippu punajuuria ja muitakin mahtavia kasviksia. Ja suolakurkkuja ja hunajaa ja mausteita ja vaikka mitä. Harmillista, että meikäläisellä oli mukana ainoastaan reppu, jonne ei mahtunut yhtään mitään ylimääräistä. Tässä kuva Vasilinsaarella sijaitsevalta Andreaksentorilta (tai sen tienoilta):

Mutta menkää, hyvät ihmiset, Pietariin. Sinne pääsee Helsingistä junalla nopeammin kuin Ouluun, ja se on sentään jotain se. Tässä vielä näkymää juna-aamiaiseen (junassa oli yllättävän hauska matkustaa):