maanantaina, joulukuuta 04, 2017

Mitä Suomi söi? – Suomen satavuotinen ruokahistoria



Kirjoitin aiemmin tänä vuonna Suomen sadan vuoden takaisesta ruokahistoriasta, ja nyt Suomen satavuotisen syntymäpäivän lähestyessä on luvassa jatko-osa suomalaisen ruokakulttuurin muuttumisesta viimeisen sadan vuoden aikana. Ruoka on oivallinen keino menneisyyden hahmottamiseen. Se on ollut toisaalta historiaa ohjannut tekijä ja toisaalta yhteiskunnallisten muutosten heijastaja. Teoksessa Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003) luonnehditaan ruoan suhdetta maailman muuttumiseen seuraavasti:

“Monet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten teollistuminen, kansainvälistyminen ja perheiden ja yhteiskunnan välisen työnjaon muuttuminen ovat vaikuttaneet siihen, mitä kotona tarjotaan ruoaksi. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta arjen perustarpeet eivät muutu. Ruokaa pitää tehdä ja syödä joka päivä. Enää ei syödä kauravelliä aamiaiseksi eikä porsasta paloitella pakastimeen kotikeittiössä. - - ruoan valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet lähes rajattomiksi, samoin myös yksilön mahdollisuudet toteuttaa itseään ja rakentaa omaa identiteettiään ruoan avulla.”

1900-luvulla suuria yhteiskunnallisia muutoksia on riittänyt, ja muutokset ovat heijastuneet myös siihen, mitä suomalaisten lautaselta on sadan vuoden aikana löytynyt. Paljon on pysynyt samanakin, mutta vielä sata vuotta sitten olisi ehkä ollut vaikea kuvitella tilannetta, jossa kaikkea mahdollista syötävää olisi saatavilla vuoden ympäri. Banaanilaivojen saapumista ei enää tarvitse erikseen odottaa, vaan koko maailma on nykyään tavallaan suomalaisten omana puutarhana.



Sata vuotta sitten eläneet suomalaiset olivat ehtineet tottua edellisten vuosikymmenien aikana sokerin ja kahvin kaltaisten eksoottisten tuotteiden yleistymiseen, mutta tasan sata vuotta sitten suomalaisten ajatuksia hallitsivat merkittävien poliittisten ratkaisujen ohella ruokapula ja paikoin jopa suoranainen nälänhätä. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset häiritsivät ruoan kulkua suomalaisten ulottuville. Monet joutuivat turvautumaan hätäravintoon heti itsenäisyyden alkuvaiheessa.

1910-luvun loppuvuosien ruokapula heijastui myös keittokirjoihin, joissa yritettiin kannustaa aikalaisia aiempaa runsaampaan kasvisten käyttöön. Vaikka vegetarismi oli saavuttanut tietyissä kansankerroksissa merkittävää suosiota 1910-luvun alkupuolella, etenkin talonpoikaiseen arvomaailmaan sisältyi uskomus siitä, että vain eläin- ja rasvapitoinen ruoka oli oikeaa ruokaa ja että vihannekset ja sienet olivat eläinten ravintoa. 1910-luvun keittokirjailijat suosittelivat käyttämään myös lihaa hyödyksi mahdollisimman monipuolisesti: myös sisälmyksistä (samoin kuin vaikkapa hevosenlihasta) oli mahdollista saada aikaiseksi maittavia aterioita.

1920-luvulla ravintotilanne alkoi kohentua, mutta vuosikymmenen lopulla Suomi suistui muun maailman mukana lamaan, joka toi mukanaan työttömyyttä ja pakkohuutokauppoja. Marttaliiton paikallisosastot ja muut vapaaehtoiselta pohjalta toimivat järjestöt pyrkivät kaikin keinoin taistelemaan ruokapulaa vastaan. Kansalaisia kannustettiin istuttamaan pihoilleen marjapensaita ja hyödyttämään muutenkin kotipuutarhojaan hyötykasvien kasvattamisessa. Esimerkiksi porkkanan ja punajuuren viljely yleistyi Suomessa 1900-luvun alkupuolella kansalaisjärjestöjen toimeliaisuuden takia. Suosittuja ruokia tässä vaiheessa olivat erilaiset keitot, puurot ja vellit, läskisoosi, suolakala ja perunat.

1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa suomalaista ruoka- ja erityisesti juomakulttuuria hallitsi kieltolaki (1919–1932). Kieltolain vaikutus suomalaiseen ruokakulttuuriin ei ole kuitenkaan niin suuri kuin voisi olettaa. Suomalainen ruoka- ja ravintolakulttuuri oli etenkin maaseudulla ja tavallisen kansan keskuudessa kokenut kovia jo ennen itsenäistymistä. Ravintoloissa käyminen oli vanhastaan liitetty Suomessa tuhlaavaisuuteen, laiskuuteen ja juoppouteen, eikä esimerkiksi maaseudun kestikievareihin ollut paikallisilla ihmisillä mitään asiaa. Suomessa ei toisin sanoen ollut englantilaistyyppisiä pubeja tai muita kylän yhteisiä kokoontumispaikkoja, jotka olisivat osaltaan pitäneet suomalaista ruokakulttuuria voimissaan.

Kaupungeissa toki oli ravintoloita, ja niissä ravintolaruokien taso mitä luultavimmin huononi kieltolain aikana ainakin sen perusteella, että ruokajuomina tarjoillut piimä ja (salaa tarjoillut) pirtusekoitukset eivät liene liiemmin innostaneet kulinaarisiin kokeiluihin. Kieltolain ajan ihanteet heijastuivat keittokirjoihin siten, että tunnetusta Kotiruoka-kirjasta (joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1908) poistettiin 1930-luvulla kotiviinien valmistusohjeet.

1930-luvun alun lamasta edettiin vuosikymmenen lopulla taas kohti vaurastumista, mikä tuli ilmi esimerkiksi ruokakauppojen valikoimien monipuolistumisena. Kehityksen katkaisi talvisodan syttyminen loppuvuonna 1939, ja vastaava elintaso saavutettiin sota-ajan jälkeen uudelleen vasta 1950-luvun lopulla. Uudenlainen elintaso näkyi myös suomalaisten vyötäröllä ainakin sen perusteella, että liikalihavuus alkoi tulla valistuksen kohteeksi. Esimerkiksi vuonna 1937 ilmestyi teos Miten vastustan liallista syömistä ja miten saan painoni pysymään normaalina. Sota-aikana 1940-luvun puolella suomalaiset palasivat takaisin terveellisempään ruokavalioon. Hoikkuutta alettiin ihannoida varsinaisesti vasta 1900-luvun jälkipuolella.



Toisen maailmansodan taistelut ulottuivat Suomeen loppuvuonna 1939 Neuvostoliiton hyökätessä maahan marraskuun 30. päivänä. Talvisodan ajan rintamakirjeistä voi seurata myös sotilaiden ruokaan liittyviä ajatuksia. Oulun läänin maaherrana toimineen E. Y. Pehkosen poika Ossi Pehkonen kirjoitti vanhemmilleen joulukuun puolivälissä 1939 saaneensa sodasta jo tarpeekseen:

”Teillä taitaa siellä olla kiireet ajat äidillä lotissa ja isällä virastossa. Jos teillä joskus olisi aikaa niin voisitte panna silloin tällöin pikku paketin sellaista pientä syötävää kuten korppuja, pikkuleipiä, suklaata ym."

Jouluna Ossi Pehkonen puolestaan kaipasi joulutorttuja. Viimeinen kirje ”rakkaille vanhemmille” oli päivätty maaliskuun 5. päivänä 1940. Muutamaa päivää myöhemmin Pehkonen sai kuolettavan luodin päähänsä Mustaojan suolla. Taistelut talvisodan rintamilla taukosivat 13. päivänä maaliskuuta 1940.

Talvisotaa seurasi jatkosota, ja 1940-luvun kuluessa suomalaiset pääsivät tutustumaan elintarvikesäännöstelyyn ja pula-ajan ruokaohjeisiin. Sokeria, rasvaa ja lihaa oli saatavilla niukat viralliset annokset, kun taas kahvi ja monet hedelmät katosivat kaupoista kokonaan. Liharuokien jatkamiseen suositeltiin ensimmäisen maailmansodan aikaisen ohjeistuksen tavoin kasvisten käyttöä, minkä osoituksena Kotiliedessä julkaistiin lindströminpihvien ohje vuonna 1940.

Vuonna 1943 ilmestyi Aarne Nissisen ja Eva Somersalon teos Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni, jossa annettiin opastusta ruoanlaittoon niukassa elintarviketilanteessa. Kirjan mukaan työpaikoilla oli nähty eväsvoileipien välissä ”vanhaan hyvään aikaan” voita, makkaraa, leikkelelihaa, munia ja vaikkapa sardiineja. Nyt saatavilla olevaa vähäistä makkaraa oli jatkettava punajuurella, sipulilla ja porkkanalla sekä voinkorvikkeella. Myös mausteet alkoivat olla lopussa, mutta siihenkin oli tarjolla ratkaisuja:

”Me saamme Unkarista voimakasta, vitamiinipitoista paprikaa. Sitä ei saa käyttää ruokaan liian paljon, vaan on pantava ensin vain veitsenkärjellinen tai teelusikan neljännes, sillä siitä tulee hyvin kirpeä maku, ja paprika espanjan- tahi turkinpippuri korvaa nykyisen pippurin useimmissa ruoissa.”

Suomi ja Unkari olivat tässä vaiheessa molemmat Saksan puolella sodassa, joten lieneekö tilanne vaikuttanut sitten myös Suomen maustetarjontaan. Ainakin Saksasta virtasi Suomeen sodan aikana hyvinkin monenlaisia elintarvikkeita. Jatkosodan rintamalla suomalaisilla sotilailla oli mahdollisuus päästä saksalaisten herkuista osalliseksi myymällä heille vastineeksi vaikkapa itse pyydystämiään riistalintuja. Joidenkin rintamamuistojen mukaan osa sotilaista onnistui myymään saksalaisille kynittyjä variksiakin metsoina ja teerinä.

Sotien jälkeen nähtiin Suomessa uudenlaista liikkuvuutta, kun luovutetuilta alueilta evakuoitu siirtoväki asettui asumaan eri puolille Suomea. Läntisessäkin Suomessa opittiin tässä vaiheessa sienestämään sekä valmistamaan karjalanpaistia ja -piirakoita. Vaikutteet kulkivat myös toiseen suuntaan, ja karjalaisten ruokapöytään saattoi päätyä vaikkapa hämäläinen imelletty perunalaatikko.



Ruokien säännöstely päättyi 1950-luvun alkupuolella. Kahvi vapautettiin viimeisenä vuonna 1954. Sodasta ja säännöstelystä vapautuminen näkyi myös suomalaisten lautasella, ja pulavuosien jälkeen siirryttiin taas runsaaseen rasvan ja sokerin käyttöön. Sotien jälkeen kysytyin ravintolaruoka-annos Suomessa oli kuvaavasti rasvainen siankyljys.

1950-luku oli merkittävä vedenjakaja perinteisen ja modernin keittotaidon välillä. Yksi merkittävä muutos – ja kaikkein merkittävin ruokaan liittyvä innovaatio koko 1900-luvulla – oli jääkaapin yleistyminen. Myös sähköliesi alkoi yleistyä, eli toisin sanoen 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa ruokaa alkoi olla mahdollista tehdä aiempaa helpommin ja aiempaa tuoreemmista raaka-aineista. Vaivattoman ruoanlaiton osoituksena markkinoille tuli myös eineksiä – Jalostajan hernekeitto vuonna 1952 ja Saarioisten maksalaatikko 1957. Myös televisiot alkoivat yleistyä ja muotoutua vähitellen uusien ruokaideoiden tarjoajaksi.

1950-luvulla suomalaisissa keittiöissä häärivät ennen kaikkea naiset, jotka eivät vielä juurikaan einesuutuuksiin turvautuneet. Myös 1950-luvun keittokirjoja leimasi vielä kiireettömyys. Ulpu Järvisen vuonna 1950 ilmestyneessä Joka kodin keittokirjassa oli ohje muun muassa keitettyyn kanaan, jossa hyvin puhdistettu kana sidottiin ja pantiin suolalla maustettuun veteen yhdessä sellerin, valkopippurin ja inkiväärin kanssa. Tämän jälkeen kana sai kiehua kannen alla noin kahden tunnin ajan eli niin pitkään, että se tuntui varvulla koeteltaessa pehmeältä. Kanan kypsyttyä se leikeltiin lämmitetyille vadeille ja tarjoiltiin vaikkapa keitetyn riisin kanssa.

Sota-aika oli osaltaan jo muuttanut naisten ja miesten välistä työnjakoa siten, että naiset olivat työskennelleet jopa ravintoloiden ovivahteina sillä välin, kun miehet olivat rintamalla. Osa miehistä oli puolestaan oppinut laittamaan sota-ajan olosuhteissa ainakin jonkin verran ruokaa, minkä ansiosta he osasivat tarttua kauhaan tarpeen vaatiessa kotioloissakin. Naiset alkoivat käydä etenkin 1960-luvulta alkaen taas yhä useammin töissä kodin ulkopuolella, mikä alkoi vähitellen näkyä myös kotikeittiöissä tasa-arvoisempana kokkausvuorojen jakamisena (tosin Kotiruoka-kirjassa luovuttiin keittämisen voimakkaasta sukupuolittamisesta tiettävästi vasta vuoden 1987 painoksessa).



Naisten työssäkäynti myös rentoutti suomalaista ruokakulttuuria, ja yhä nopeammin valmistuvat ruokalajit saavuttivat suosiota. Läskisoosin tilalle tuli jauhelihakastike (”murusoosi”), ja peruna korvattiin yhä useammin pastalla. Ruokaostosten tekokin nopeutui, kun ulkomaisten esikuvien mukaan perustetut valintamyymälät alkoivat yleistyä Suomessa 1960-luvun kuluessa. Myös ravintolat alkoivat vapautua maineestaan pahennuksen pesinä. Pizzerioiden yleistyminen 1960-luvulta alkaen madalsi kynnystä syödä ulkona, ja myös suomalaisten pöytätavat alkoivat vapautua. Kaupunkien pizzerioihin riitti myös entistä enemmän asukkaita, kun suomalaiset muuttivat 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa joukolla maaseudulta kaupunkeihin (ja Ruotsiin).

Myös teknologian kehittyminen toi helposti valmistuvia ruokalajeja kuluttajien ulottuville. Makkara oli ollut vanhastaan työläs maaseudun teurastusajan tuote, mutta 1960-luvulla nähtiin teollisen makkaran vallankumous. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin tuotanto aloitettiin vuonna 1963.

Makkaran suosio oli suurimmillaan 1970-luvun puolivälissä, minkä mahdollisti myös lisääntynyt vapaa-aika. Vuoden 1970 tienoilla säädettiin lomia pidentänyt vuosilomalaki ja siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon. Suosituksi osoittautunut lenkkimakkara muuntui samaan aikaan pätkityksi grillimakkaraksi, jonka laajempi valmistus käynnistyi vuosina 1973-74. Grillimakkarat suunniteltiin erityisesti camping-matkustajille, ja Camping-nimistä grillimakkaraa oli saatavilla jo tässä vaiheessa. Vuosi 1973 oli kuvaavasti myös suomalaisen leirintämatkailun huippuvuosi.



1970-luku oli myös viriävän terveysvalistuksen vuosikymmen. Vuonna 1972 tuli voimaan kansanterveyslaki. Tähän mennessä sokerin syöminen oli kasvanut Suomessa huippulukemiin, ja Suomessa lähdettiin taistelemaan sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta vastaan myös rasvaa vähentämällä ja kasvisten syöntiä lisäämällä. Siinä missä lihavuus oli ollut vielä 1950-luvulla ainakin jossain määrin tavoiteltavaa, 1970-luvulla markkinoille tuli muun muassa rasvaton maito. Pohjois-Karjala -projekti käynnistettiin vuonna 1972, ja ruokaympyrä tuli tutuksi vuonna 1977. Samaan aikaan yleistyvät autot, hissit ja kaukosäätimet vähensivät ihmisten luontaista liikkumista, ja suomalaisten ylipaino lisääntyi tehostuvasta ravitsemusvalistuksesta huolimatta. Valistustakin toki kuunneltiin, ja esimerkiksi margariini ohitti voin kulutuksen Suomessa 1980-luvun lopulla.

Synnyin itse 1970-luvun jälkipuoliskolla, ja kiinnostuneena kaivelin vähän aikaa sitten esille omana syntymäpäivänäni ilmestyneitä sanomalehtiä. Kyseisen päivän mainoksissa oli kuvaavasti tarjouksessa jauhelihaa ja valmista maksalaatikkoa, ja televisiosta tuli illalla puoli yhdeksältä Veijo Vanamon ja Jaakko Kolmosen ohjelma Asia on pihvi: Paljonko rasvaa, sokeria ja alkoholia on ravinnossasi. Myös ranskanleipä maistui suomalaisille oman syntymäpäiväni tienoilla.

1970-luvulla suomalaista ruokakulttuuria merkittävästi muuttanut innovaatio oli pakastimien yleistyminen. Tämä näkyi myös keittokirjamarkkinoilla, sillä vuonna 1972 julkaistiin Hilkka Janhosen ja Johanna Aution teos Perheen pakastekeittokirja: pakastimet, pakastaminen, pakasteruuat.

Pakastamalla säilöminen ei ollut vielä tuossa vaiheessa kovin yleistä, ja suomalaisten katsottiin tarvitsevan opastusta tämän kotisäilöntämenetelmän omaksumiseen. Pakastimet yleistyivät aluksi ennen kaikkea maaseudulla (ahkeramman marjastuksen, metsästyksen ym. takia), mutta myös kaupunkilaiset löysivät pakastamisen ilot. Samalla suomalaisten ruokapöytiin ilmestyivät pakastebroileri, sekavihannekset, pakastesei ja kaupan pakastealtaista poimitut jäätelöpaketit.



Aineellisen elintason kohentuminen jatkui 1980-luvun aikana, ja etenkin vuosikymmenen jälkipuoliskolla päästiin jopa suoranaisen kulutusjuhlan makuun. Elintason nousu näkyi myös keittiöiden varustelussa, ja esimerkiksi mikroaaltouunit alkoivat yleistyä tässä vaiheessa. Mikroaaltouunin ostajat saivat tuotteen kylkiäisenä yleensä mukaan myös mikroaaltouuniruokien valmistamiseen tarkoitetun reseptikirjasen: Ajatuksena oli saada ”hetkessä herkullista”, ja esimerkiksi kolmen kilon joulukinkun valmistaminen onnistui (erään reseptikirjan mukaan) mikroaaltouunissa alle kolmessa tunnissa haudutustehon, täyden tehon ja kypsennystehon välillä vuorotellen.

Mikroaaltouunin äärellä korostui tehokkuus, ja samalla ruokaan olennaisesti liittynyt yhteisöllisyys alkoi jäädä taka-alalle, koska mikroateria (1980-luvun Suomessa ehkä käytännössä vuonna 1981 markkinoille tullut mikropitsa) oli kätevä lämmittää ainoastaan yhdelle hengelle kerrallaan. Kiireisen elämäntavan yleistyminen näkyi suomalaisissa keittokirjoissa 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1970 ilmestyi Kiireisen keittokirja: Herkullista – tuossa tuokiossa, jossa opastettiin poikamiehiä, poikamiestyttöjä, virkaäitejä ja nuoria pareja valmistamaan tehokkaasti ruokaa säilykkeistä alle puolessa tunnissa ”sopivasti höystettynä, jännittävästi maustettuna”.

Kiireisille tarkoitettuja keittokirjoja ilmestyi myös 1980-luvulla, ja samalla makaronipaistokset ja lämpimät juustovoileivät saapuivat suomalaisiin ruokapöytiin. Samaan aikaan suomalaisilla oli kaipuu vanhaan talonpoikaiskulttuuriin, ja 1980-luvulla oli runsaasti harrastusta pitäjäruokien ja suomalaisten perinneruokien kartoittamiseen.



Ruoka oli merkinnyt vuosisatojen ajan useimmille suomalaisille välttämätöntä ravintoa, jonka avulla jaksoi tehdä raskasta työtä. 1970-luvulta lähtien yhä useampi alkoi kuitenkin suhtautua ruokaan kiinnostavana harrastuksena. Keskioluen vapauttaminen (1969) ja ylipäänsä vapautunut ilmapiiri toivat mukanaan niin sanotun kostean sukupolven, joka alkoi viihtyä ruoan parissa. Mausteiden käyttö monipuolistui, ystäviä kutsuttiin kotiin ruokailemaan (aiemman kahvittelun sijasta), ja ruokajuomanakin alkoi olla yhä useammin viiniä.

Suomen ensimmäinen viinilehti perustettiin vuonna 1989, mistä voisi päätellä, että 1980-luvun lopulla Suomessa oli lehdelle tarpeeksi lukijoita. Keittokirjat olivat raivanneet lehdelle tietä: Esimerkiksi vuonna 1979 ilmestynyt teos Kutsutaan ystäviä (ruotsinkielinen alkuteos Kalas) opasti jo lukijoitaan drinkkien, aperitiivien, oluen sekä ruoan kanssa tarjoiltavien viinien maailmaan.

Anna-Maria Lautmannin vuonna 1989 ilmestyneestä teoksesta Kutsut kotona (ruotsinkiel. alkuteos Bjudningsboken) on nähtävissä monet vuosikymmenelle ominaiset ihanteet. Porsaanfileen alkuruoaksi suositeltiin kirjassa katkarapupasteijoita, joihin kiireisen ruoanlaittajan oli mahdollista käyttää pakastettua voitaikinaa ja jotka oli mahdollista tehdä etukäteen lämmitystä vaille valmiiksi. Katkarapupasteijoista, portviinissä marinoidusta porsaanfileestä ja nougatpäärynöistä koostuvan aterian tarjoiluehdotuksessa oli luonnollisesti mukana myös punaviiniä.



1980-luvun keittokirjoista on nähtävissä myös ruokamaailman lisääntyvä kansainvälisyys. Yhä useammat suomalaiset olivat matkustaneet Välimeren maihin 1960-luvulta lähtien, ja matkoilla tutuiksi tulleita ruokalajeja haluttiin toisinaan kokeilla myös kotioloissa. Vuonna 1985 julkaistussa Herkutellen maapallon ympäri -kirjassa suomalaisia opastettiin tekemään muun muassa musakaa ja kreikkalaista talonpoikaissalaattia. Myös koulujen kotitaloustunnit alkoivat tuoda suomalaisten ulottuville kansainvälisiä makuja. Peruskoulun kotitalous -nimisen kirjan vuonna 1979 ilmestyneessä painoksessa oli ohje pikaleivonnaisiin lukeutuvaan pizzaan. Kirjassa oli ohje jauhelihapizzaan sekä lisäksi ”aitoon” pizzaan, joka syntyi kirjan mukaan vehnäjauhoista, haaleasta vedestä, hiivasta ja öljystä. Aidon pizzan pinnalle ohjeistettiin laittamaan ”tomaattisosetta, sardiineja, anjovista tms., oreganoa ja juustoraastetta”.

1990-luvun Suomeen mahtui sekä lamaa ja leipäjonoja että uudenlaista yltäkylläisyyttä. Suomen EU-jäsenyys (1995) edisti elintarvikkeiden vapaata liikkumista, mikä näkyi muun muassa ruokakauppojen valikoimien kasvamisena. Tässä vaiheessa esimerkiksi texmex-tuotteet tulivat osaksi monien suomalaisten ruokavaliota. Ravintoloissa syöminen arkipäiväistyi entisestään. Maahanmuuttajien lisääntyminen toi Suomeen entistä enemmän uudenlaisia tuotteita myyviä ruokakauppoja, ja ruokakauppojen tuotteista oli entistä helpompaa tehdä aterioita, koska 1990-luvulta lähtien ryhdyttiin julkaisemaan myös ennennäkemättömän paljon ruokalehtiä ja keittokirjoja. Muistan itse ostaneeni ensimmäisen ruokalehden kaupasta loppuvuonna 1999. Olin juuri hetkeä aikaisemmin valmistunut yliopistosta, vaihtanut opiskeluelämän työntekoon ja päättänyt ilmeisesti ryhtyä muutenkin elämään aikuista elämää. Myös Jamie Oliverin keittokirja Alaston kokki ilmestyi suomeksi vuonna 1999, mutta sen hankin omaan keittokirjahyllyyni vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

2000-luvun suomalaisesta ruokakulttuurista voisi nostaa esiin lisääntyvän ympäristötietoisuuden. Yhä useammat suomalaiset ovat huomanneet, että esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan on mahdollista taistella ruokavalintojen avulla, ja erityisesti 2010-luvulla erilaiset nyhtökauran kaltaiset lihaa korvaavat tuotteet ovat saaneet huomattavan paljon suosiota. 2000-luvulta haluan luonnollisesti nostaa esiin myös ruokablogit, jotka ovat olleet tietenkin omasta näkökulmastani yksi ruokahistorian keskeisistä käännekohdista. Suomen ensimmäinen ruokablogi (tai ainakin yksi ensimmäisistä) Mitä söin tänään perustettiin toukokuussa 2005.



Ruokablogeihin liittyen – tekstin kuvituksena on käytetty kuvia oululaisten ruokabloggaajien Suomi 100 -blogibrunssilta ja suomalaisten jäätelöiden makutestistä viime toukokuulta. Omana panoksenamme 70-luvun sipulipiiras ja salaatti suomalaisista juustoista.

Kirjallisuutta:
-Merja Sillanpää, Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys (1999).
-Merja Sillanpää, Säännöstelty huvi: Suomalainen ravintola 1900-luvulla (2002).
-Johanna Mäkelä, Päivi Palojoki & Merja Sillanpää, Ruisleivästä pestoon. Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin (2003).
-Maarit Knuuttila, Kansanomainen keittämisen taito (2006).

5 Comments:

At 4/12/17 16:20, Anonymous Hannele | Kokit ja Potit -ruokablogi said...

Voi miten mahtava teksti, kiitos! Kattava ja soljuva, täynnä tietoa ja todella kiehtovia yksityiskohtia <3


Ja olihan meillä ihana brunssi.

 
At 4/12/17 16:46, Blogger Rosmariini said...

Voi kiitos kauniista sanoista, Hannele-rakas! <# Ja brunssi oli tosiaan ihana; kaiken kaikkiaan mainio vuosi meillä (tammikuun grillikierroksesta alkaen).

Mitä itse tekstiin tulee, niin makkaratutkimukseni jäivät vähän vajaiksi. Jotenkin tuohon tekstiin olisi pitänyt vielä onnistua mahduttamaan esim. Tiina-kirjoista tuttu hevoshalpa. Ja samaten muistin hetki sitten, että minulla olisi jossakin muistiinpanoja sotilaiden muona-annoksista jatkosodan ajalta (myös joulumuonasta!), mutta ehkä palaan aiheeseen joskus tulevaisuudessa.

 
At 6/12/17 06:56, Anonymous Anonyymi said...

Tässä tuli paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa, jota olen paljon mielessäni pohtinut ja nyt sain vastauksia. 90-luvulla olin innokas ruokaohjelmien kuluttaja, Bin Apetit oli suosikkini ja Jyrki Sukula oli telkkarissa myös niihin aikoihin. Ohjelmissa tuotiin yhteen aikaan paljon tuoreyrttejä esille ja ne olivat silloin melko uusi juttu suomalaisille, kun itsestänikin tuntui niin hassulta kuulla jonkin muun yrtit kuin tillin ja persiljan nimi. Nyt yrtit ovat arkipäivää ja niitä ostan lähes viikottain. -Milla H

 
At 6/12/17 10:03, Blogger Nelle said...

Olipa hyvä juttu, lukiessa arvioituna vuosia miehelläni joka arvasi hyvin, vaan vuodella pieleen monessa kohtaa :) kiitos!

 
At 6/12/17 12:48, Blogger Rosmariini said...

Kiitos, Milla & Nelle! Se on kyllä jännä, kuinka nopeasti uutuuksiin (esim. koko ajan saatavilla oleviin tuoreyrtteihin) tottuu.

Tuosta aidosta pizzasta tuli mieleen, että anoppilassa laitettiin 1990-luvulla kotitekoisen pizzan täytteeksi nimenomaan anjovista. Olin itse enemmän ketsuppiraitaisen jauhelihapizzan koulukuntaa. :-D

 

Lähetä kommentti

<< Home




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails