lauantaina, kesäkuuta 16, 2018

Sapporon ravintolat



Ruoka on japanilaisille kaikki kaikessa, ja monet japanilaiset kotimaanmatkailevat nimenomaan paikallisiin ruokiin perehtyäkseen. Esimerkiksi Hiroshimasta tulee mieleen alueelle tyypillinen okonomiyaki (japanilainen kaalimunakas) ja Osakasta takoyaki (mustekalapallot).

Japanin viidenneksi suurin kaupunki Sapporo tunnetaan maailmalla varmasti parhaiten Sapporo-oluestaan, mutta kaupungin ruokapuoleen kannattaa myös ehdottomasti perehtyä. Sapporossa on suorastaan hätkähdyttävän paljon Michelin-noteerattuja ravintoloita, joista osa hyvinkin edullisia. Ruoka on herkullista ja huolellisesti tehtyä, ja Japanissa myös hyvä palvelu kuuluu asiaan. (Mieleeni jäi heti Japaniin tullessa Nagoyan lentokentältä yksi kioskin työntekijä, joka vesipulloa myydessään onnistui vaikuttamaan siltä, että kyseessä oli hänen elämänsä merkittävin kohtaaminen.)



Huomionarvoista on myös se, että Japanissa ei tarvitse huolehtia tarjoilijoiden tippaamisesta. Ylipäänsä Japanissa ei kannata tipata, syödä kävellessään tai kävellä päin punaisia valoja. Myös kengät otetaan joissakin ravintoloissa pois ja laitetaan ne vaikkapa lähellä ulko-ovea sijaitseviin numeroituihin kaappeihin. Lisäksi käyntikortteja kannattaa pitää mukana ja suhtautua toisten antamiin kortteihin hyvin kiinnostuneesti.



Sapporon ruokatarjonnassa on luonnollisesti paljon sellaista, jota Japani ylipäänsä tarjoilee: sushia, tempuraa, yakitoria ja niin edelleen. Suurimpien metro/rautatieasemien yhteydessä on runsaasti ravintoloita ja ravintola-alueita, kuten Japanin muissakin suurissa kaupungeissa. Muunkin maailman makuja on luonnollisesti tarjolla. Japanilaiset syövät mielellään esimerkiksi pizzaa ja spagettia, ja Sapporossakin on lisäksi muun muassa kiinnostavia korealaisia ja kiinalaisia ravintoloita.



Sapporon ruokavalikoimista löytyy myös runsaasti omaleimaisia piirteitä. Paikallisten suosimista ruokalajeista minulle on suositeltu (ja olen luonnollisesti kokeillutkin) soup currya (kotoisemmin soppakarri) ja ramenia, joka täkäläisittäin höystetään vaikkapa maissilla ja voinokareella.



Yakiniku ja tšingis-kaani ovat niin ikään suosittuja ravintolakokemuksia. Yakinikussa lampaanliha (ynnä muu pöytään tilattu syötävä) paistetaan tasaisella alustalla, kun taas tšingis-kaanissa alusta on kuperampi. Matkailijoille suositellaan poikkeuksetta vierailemista Sapporo Beer Museumin tšingis-kaani -ravintolassa, mutta itse en valitettavasti voi yhtyä suosituksiin. Liha ei ollut turistien suosimassa suuressa ravintolassa ollenkaan yhtä hyvälaatuista kuin vaikkapa vähemmän tunnetuissa yakiniku-paikoissa.

Tässä kehutussa sukiyaki-paikassa lammasta leikattiin ruokailijoiden silmien alla:



Ravintoloiden henkilökunta puhuu Sapporossa kokemusteni mukaan hyvin harvoin englantia, mutta jo muutamalla peruskohteliaisuudella (kiittää voi sanomalla arigatou gozaimasu tai arigatou gozaimashita) ja Googlen kääntäjällä pääsee jo pitkälle. Ei kannata kuitenkaan hätkähtää, jos yakiniku-ravintoloiden ruokalistalla lukee heti ensimmäisellä rivillä jotain hormoneista (ホルモン, horumon). The Japan Timesin mainiossa japanilaista ruokaa käsittelevässä artikkelissa "To know Japan, its people and its story, know its grub" mainitaan aiheesta seuraavaa:

"Horumon aren’t really hormones - - it’s believed to have its origins in the phrase 放るもん (hōrumon, throwaway stuff), meaning animal intestines and other innards that were usually trashed."

Toisen maailmansodan jälkeisessä ruokapulassa Japanissa käytettiin kaikki mahdolliset proteiininlähteet huolella hyödyksi ja esimerkiksi sydämen ja mahalaukun kaltaiset sisäelimet kelpasivat lautaselle ilman muuta. "Hormonin" suosio on jatkunut nykypäivään asti, ja monissa ravintoloissa ne ovat kuulemma edelleenkin ihan ykköstarjottava.



Erityisen kattava valikoima hyviä ravintoloita löytyy täkäläisestä yöelämän keskuksesta Susukinosta. Susukinosta löytyy myös tunnettu ramen-kuja, jossa on paljon pieniä ramen-ravintoloita. Toinen hyvä paikka tutustua Sapporon moninaiseen ramen-tarjontaan on Sapporon aseman yhteydessä sijaitseva Ramen Republic (Sapporo Esta, 10. kerros).

Susukinon ohella voin suositella lämpimästi myös niin sanottua pikku-Susukinoa eli Namboku-linjan metroaseman Kita-Nijūyo-Jōn (北24条) ympäristöä. Alueella on muun muassa monta leppoisaa izakayaa eli pubimaista ravintolaa. Yksi omista suosikeistani on sympaattinen osteriravintola Gotsubo (五坪 北24条店).



Yksi Sapporon keskeinen käyntikohde on mereneläviin keskittynyt Nijo-tori. Lisäksi Sapporossa on myös ilahduttavan paljon tapahtumia, joiden yhteyteen pystytetään monenlaisia ruokakojuja. Missasimme harmillisesti helmikuussa järjestettävän Sapporo Snow Festivalin, mutta näin kesäaikaan on tarjolla esimerkiksi Odori Beer Garden, josta saa oluen lisäksi luonnollisesti myös syötävää.

Tässä yhteydessä voisi mainita Sapporon mainiot kahvilat, esimerkiksi Maruyama-puiston lähistöllä sijaitseva Cafe Morihikon. Teetä ei ole tullut kodin tai työpaikan ulkopuolella juotua muuten kuin silloin tällöin ruokailun yhteydessä. Kahvi on selvästi liian hyvää.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2018

Ruokavinkkejä Ahvenanmaalle?



Kesälomaa olisi tarkoitus viettää tänä vuonna osin myös Suomessa. Kesälomareissun kohteeksi on kaavailtu Ahvenanmaata ja ennen kaikkea Maarianhaminaa, jossa emme ole koskaan vierailleet (ruotsinlaivalla satamassa piipahtamista ei lasketa).

Mikäli joku on tietoinen Maarianhaminan kiinnostavista ruokakohteista, jakakaahan vinkkinne (ja blogilinkkinne) vaikka kommenttilaatikon puolella.

--
(Kuva on viime kesän reissulta Kokkolan Tankariin. Tankar oli harvinaisen leppoisa kesälomakohde. Samoin toissa kesän reissu Saimaan kanavan kautta Viipuriin oli kerrassaan mainio.)

torstaina, kesäkuuta 14, 2018

Hokke-kalaa ja japanilaista riisiä kotikeittiössä



Aiemmassa Sapporo-postauksessa jo mainitsimme, että Japanin-kodin keittiöstämme löytyy hauska kalagrilli, jota olen testannut jo useaan otteeseen. Enimmäkseen olen kypsentänyt grillissä lohta (lohi on olennainen osa Hokkaidon perinteistä ruokakulttuuria), mutta myös tuntemattomampiin kalalajeihin on otettu alustavaa tuntumaa hokke-nimisen kalan muodossa. Riisin ja lisukkeiden kanssa tarjoiltava grillattu kala on kuulemma täkäläisissä kodeissa hyvinkin yleistä syötävää.

Ohotanmerestä pyydettävä hokke ilmeisesti pilaantuu helposti, minkä takia sitä usein myydään osittain kuivatettuna. Grillissä hokkea ei tarvitse kovin monta minuuttia kypsentääkään. Kokemus on opettanut, että kaasulla toimivan kalagrillin äärellä kannattaa päivystää käytännössä koko ajan, koska ruoka saattaa kärähtää helposti.



Japanilaisilla on ihan erityinen suhde riisiin, ja itsekin olen ennättänyt kehittää syvän kunnioituksen päivittäistä riisiannosta kohtaan (pyydystän puikoilla aina viimeisenkin riisinjyvän kulhon pohjalta). Riisiä merkitsevä japaninkielinen sana gohan tarkoittaakin paitsi keitettyä riisiä myös ateriaa laajemminkin. Esimerkiksi aamiainen on japaniksi asa-gohan ja lounas hiru-gohan.

Meillä ei ole Sapporon kodissamme japanilaisen kodin perustarviketta eli riisinkeitintä. Riisin keittäminen onkin tuottanut hiukan pulmia, kun kaupoissa on ensinnäkin myytävänä hyvin monenlaisia riisilaatuja, joista on puutteellisella japanin kielen taidolla haastava valita tarkoitukseen parhaiten sopivaa. Kattilassa keittäminenkään ei ole aina sujunut aivan toivotulla tavalla. Tällekin aterialle keitetty riisi jäi hiukan kosteaksi, mutta olen sittemmin jättänyt riisin keittämisen jälkeen hetkeksi vetäytymään keittiöpyyhkeen alle Hirame-no-me -blogissa ohjeistetulla tavalla.

En halua ostaa Japanissa ollessani (enkä toki muutenkaan) mitään ylimääräistä roinaa, mutta haaveilin kyllä alkuun Zojirushin riisinkeittimestä. Japanin sähkössä toimivat keittimet eivät ilmeisesti vaan toimi Suomessa, joten luovuin suosiolla ajatuksesta. Japanilaisen kokkiveitsen ostamista olen myös pohtinut, mutta toistaiseksi olen tyytynyt keittiöstä löytyviin kehnohkoihin veitsiin. Kattauksetkin ovat aina mukavan sekalaisia, kun yrittää tulla toimeen sillä, mitä väliaikaiskodin valikoimista löytyy:



Pieneen kulhoon voi jokainen ruokailija tehdä oman sekoituksen soijasta, etikasta sekä rāyu-chiliöljystä, jota myydään täällä pienissä pulloissa mutta jota näköjään voi tehdä myös itse.

Japanissa etsitään tietenkin myös runsaasti ruokaohjeita netistä. Cookpad.com on esimerkiksi suosittu sivusto. En ole asunut vielä Japanissa kovinkaan monta kuukautta, mutta ilmeisesti ihan tarpeeksi pitkään, kun yhtenä päivänä huomasin kirjoittavani Cookpadin hakukenttään "nattō spagetti". Pastanjauhanta näyttää saavan Japanin suunnalla kokonaan uudenlaisia ulottuvuuksia.

Täkäläisistä kotikokkauksista suosikkejani ovat toistaiseksi olleet yakisoba, takoyaki, sekä japanilaiset gyoza-nyytit, jotka ovat herkullisimmillaan dipattuna edellä mainittuun chiliöljy-etikka-soijakastikkeeseen. Täältä saisi myös todella hyvää tofua, eli pitäisi etsiskellä netistä hyviä tofureseptejäkin.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2018

Ekiben - japanilainen juna-ateria



Kaikki tuntevat japanilaisen bento-kulttuurin (ne mukavasti sommitellut eväsrasiat, joita myydään myös konbineissa ynnä muissa kaupoissa), mutta aivan kaikki eivät ole välttämättä tietoisia siitä, että Japanissa on erikseen oma kulttuurinsa junaeväsrasioille: Ekiben (駅弁) tarkoittaa rautatieasemalta mukaan ostettavaa valmista eväsrasiaa.

Ekibenit ovat Japanissa pitkillä junamatkoilla tarpeen siinäkin mielessä, että junissa ei ole yleensä ravintolavaunuja, mutta ne ovat myös keino päästä perehtymään eri paikkakuntien ruokakulttuuriin ja raaka-aineisiin. Jokaisella Japanin asemalla on nimittäin omanlaisensa ekibenit. Esimerkiksi Sapporon ekibeneissä on edustettuna mäti ja ylipäänsä Hokkaidon moninaiset merenelävät.

Viime vuosikymmeninä, kun junat ovat tulleet vauhdikkaammiksi eivätkä esimerkiksi shinkansen-luotijunat pysähdy läheskään jokaisella asemalla, ekibenejä ei ole tietenkään voinut välttämättä ostaa enää kovin helposti kaikkein pienimmiltä asemilta. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan kokoamalla eri asemien eväsrasioita myyntiin muun muassa Tokion rautatieasemalle. Lisäksi Japanissa järjestetään tapahtumia, joissa on eri alueiden ekiben-aterioita myynnissä.





Japanissa tarjolla oleva ruoka vaihtelee myös vuodenaikojen mukaan. Tai ainakin arvelemme, että esimerkiksi huhtikuussa monissa bentoissa näkyneet vaaleanpunaiset elementit saattaisivat viitata kevääseen ja kirsikankukka-aikaan.

Monet japanilaiset ruuat maistuvat hyvin kylminäkin, mistä syystä ekibenit toimivat tilanteissa, joissa ei ole mikroaaltouunia tai muunlaista lämmitysmahdollisuutta. Perheemme insinöörihenkisempi osapuoli halusi testata Sapporon asemalla olevista vaihtoehdoista ekibenin, jossa oli lämmitysmekanismi omasta takaa. Tämä ekiben muistuttaa Sapporossa hyvin yleisestä syötävästä, tšingis-kaanista (jingisukan, ジンギスカン), jossa lampaanlihaa paistetaan itujen ynnä muiden kasvisten kanssa maistuvaksi kokonaisuudeksi:



Ekiben-annoksia valitessaan kannattaa ottaa huomioon, että Japanissa on todella vähän julkisilla paikoilla olevia roskiksia. Automaatista junaan ostetun juomapullon saa yleensä kohtalaisen helposti pullonkeräykseen, mutta esimerkiksi me olemme tulleet puistosta piknik-roskien kanssa kotiin ja kierrättäneet ne siellä ohjeistetulla tavalla.



Jos junamatkailu Japanissa kiinnostaa enemmältikin, kannattaa harkita erityisen Japan Rail Passin ostamista (ostettava ennen Japaniin tuloa). Japanissa asuvana en itse pääse turisteille tarkoitettua passia testaamaan, mutta tarkoitus olisi joka tapauksessa junamatkailla Japanissa vuoden mittaan enemmänkin.

lauantaina, toukokuuta 26, 2018

”Pahinta kaikista on kuitenkin se, että ruoka on syötävä puutikuilla”


Aika monella tulee Itä-Aasian ruokakulttuureista ensimmäisenä mieleen puikoilla syöminen, ja enemmän kuin viidesosa maailman väestöstä käyttääkin syömäpuikkoja säännöllisesti ruokaillessaan. Kiinalaisten, korealaisten ja muiden aasialaisten ravintoloiden voittokulku maailmalla on levittänyt puikoilla syömisen taitoa myös sellaisille alueille, jotka eivät varsinaisesti kuulu maailman syömäpuikkovyöhykkeeseen. Myös Japaniin puikkojen käyttäminen ruokailuvälineenä on omaksuttu alkujaan Kiinasta siitä huolimatta, että syömäpuikot eivät ole japanilaisessa ruokakulttuurissa yhtä välttämättömät kuin Kiinassa (ruoka syödään Japanissa usein viileämpänä ja sitä on mahdollista syödä myös käsin).

Puikkoja on käytetty ensimmäistä kertaa Kiinassa arviolta 5000 vuotta sitten. Tosin ei ole tietoa, käytettiinkö puikkoja alkujaan ruokailemiseen vai ruoan valmistamiseen (täällä Japanissakin monet käyttävät puikkoja myös keittiötyövälineenä esimerkiksi sekoittaessaan ruokaa pannulla). Tutkijoiden mukaan puikkojen käyttämisessä ruokailuvälineenä on runsaasti etuja. Puikkojen avulla syöminen rauhoittaa, ja puikoilla tulee syötyä vähemmän kuin veitsellä ja haarukalla. En tiedä itse tuosta, mutta sen olen huomannut, että puikoilla ruokailtaessa tulee keskityttyä lautasen (tai kulhon) sisältöön huomattavasti yksityiskohtaisemmin, jolloin ruoasta tulee nauttineeksi enemmän.

Katsoin huvikseni digitoitujen suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kokoelmasta, mitä syömäpuikoilla syömisestä on kirjoiteltu sadan vuoden takaisissa lehdissä. Japanissa oli sata vuotta sitten Meiji-restauraation jäljiltä jo varsin paljon Euroopasta tulleita matkailijoita ja pysyvämpiäkin asukkaita, mutta kovin moni suomalainen ei kuitenkaan päässyt vierailemaan ”auringonnousun maassa” vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Japanilaisia astioita tuotiin kuitenkin toisinaan Suomeen ihmeteltäväksi, kuten käy ilmi tästä heinäkuussa 1907 Lasten ystävä -lehdessä julkaistusta artikkelista ”Kirje Jaappanista”:

”Setä Salmi näet piti havainnollisen esitelmän Jaappanin kansasta ja sen elämästä. Se oli loistonumero - - - Setä oli muassaan tuonut, Jaappanista vai mistä lie tuonut, emme rohenneet kysyä, paljon esineitä. - - Oli jaappanilaisia lautasia syömäpuikkoineen, joilla he syövät, he kun ei näet käytä veistä ei kahvelia sen vähemmin lusikkaa, vaan kahta puikkoa. Sitte oli siinä laatikossa, josta Setä esineitä otti, vielä päivänvarjoja, - - jaappanilaisten epäjumalain kuvia, suitsutus-tikku, jolla he suitsuttivat epäjumalia palvellessaan.”

Muutamaa vuotta aikaisemmin, tammikuun 1. päivänä 1904 Työmiehen illanvietto: Suomen työväen viikkolehti -nimisessä lehdessä pohdittiin (artikkelissa "Jaappanin sivistys"), miten Japanissa valmistettiin asuntoja tai esineitä harvoin niin, että ne olisivat kestäneet pitemmän aikaa. Syömäpuikotkin nähtiin japanilaisen kertakäyttökulttuurin kuvastajina:

”Järjestäessämme elämämme, koetamme tehdä kaikki niin, että se kestää kauvemman aikaa, ettemme tarvitse sitä uudistaa taas huomenna. Me halajamme pysyväisyyttä. Jaappanilaisten laita on päinvastoin. Pysyväisyydestä ei jaappanilainen välitä; ennemmin näyttää siltä, kuin hän tahallaan välttäisi juuri tätä. Harvoin Jaappanissa valmistetaan joka päivä tarvittavia esineitä niin, että ne kestäisivät pitemmän aikaa. Jalkineita täytyy muuttaa joka lepopaikassa matkan varrella; puku, joka on laitettu muutamista harvoista, höllästi toisiinsa kiinnitetyistä kangas- tai paperipalasista, ei kestä paljo enempää; syömäpuikot heitetään pois joka aterian jälkeen; kevyet paperilla peitetyt bambukehykset, jotka muodostavat huoneen seinät, peitetään kahdesti vuodessa uudella paperilla; nämät ovat esimerkkejä lukuisista pikkuesineistä, jotka jaappanilaisessa kodissa myötäänsä ovat uudistettavat, vaihdettavat, esimerkkejä siitä, miten mainiosti jaappanilainen viihtyy, vaikk’ei esineillä pysyväisyyttä olekaan.”

Ajankohtainen kirjoitus siinä mielessä, että viime vuosina on herätty huomaamaan, kuinka paljon metsää joudutaan kaatamaan vuosittain kertakäyttöisten syömäpuikkojen takia.

Porilaiseksi työläiseksi itseään nimittävä kirjoittaja kuvaili Hokkaidon Hakodatessa vierailtuaan kokemuksiaan ”geishojen valtakunnassa” lokakuussa 1920 sanomalehdessä Uusi Aika. Hän kuvasi myös, kuinka kömpelöä syöminen oli puikoilla, joiden japaninkielisen hashi-nimityksen (箸) hän oli oppinut matkansa aikana:

”Japanilaisten vierailu-, seurustelu- ja tervehdystavoista emme olleet silloin selvillä - -, joten emme oikein tienneet, ollako kyljin tahi kontillamme. Kuitenkin päätämme nyökytellen toivotimme ”kunnitsevaa” hyvääpäivää vastatervehdykseksi iloisille tyttärille, jotka nähtyään kömpelyytemme sydämensä pohjasta nauraa hihittivät. - - Olimme aikeissa syödä päivällistä, joten meidät siinä tapauksessa johdettiin suoraan yhteen ravintolassa olleista ruokasaleista. Se ei kuitenkaan mitenkään muistuttanut ruokailuhuonetta meikäläisessä tarkoituksessa. Neljä seinää ovineen ja akkunoineen laattia ja katto kyllä olivat, mutta jotain kuitenkin puuttui. Minkäänlaisista huonekaluista ei ollut merkkiäkään nähtävänä. Ainoastaan laattian kokonaan peittämät olkimatot, seinille kiinnitetyt tahi niihin maalatut kuvat ja sähkölamput katossa, olivat huoneen ainoina lisätavaroina. Sellaiset ruokasalin kalustoon kuuluvat tavarat, kuten pöydät; tuolit, astiakaapit y.m. tuotiin sinne vasta perästäpäin. Ensin tuotiin tuolit, noin 70 cm. kuhunkin suuntaan olevat tyynyntapaiset, joille asetuimme jalat ristissä allamme istumaan ja jos jonnekin päin tupaantulijais-tervehdyksiä suorittamaan. Sen jälkeen saimme kukin eteemme noin 30 cm. korkeat, neliskulmaiset reunoilla varustetut pöydät, joilta ensi-ravinnnoksemme nautimme teetä ilman sokeria. Pian senjälkeen karttui pöydille muutakin ruokaa, kuten kalaa, soppaa, keitettyä riisiä, hedelmiä y.m. Aterian kestäessä lisääntyi ruokalajeja loppumattomiin, joten nimistä ja lajeista ei selvää saanut, puuttui ainoastaan leipää, mitä herkkua ei japanilaisessa pöydässä koskaan näe. Otimme lusikat käteemme alkaen popsia riisiä ja kalaa soijaan kastettuna, mutta syönti oli vaivalloista ja tökeröä. Kahden puurassin avulla, kooltaan kuten tavalliset lyijykynät, täytyi kaikki kulettaa suuhunsa. ”Hasit”, kuten lusikkain japanilainen nimi kuuluu hoidetaan oikean käden peukalon ja kahden etusormen avulla ja johon toimeen japanilaiset, kuten kiinalaiset ja korealaisetkin ovat mestareita. Haseilla he lusikan ja haarukan asian kuittaavat ja ryyppäämällä tyhjentävät liemen kupista. Veitsiä ei myöskään tarvita, sillä keittiössä ovat ne lahtarit, jotka lihankin silpovat siksi pieniksi että heittämällä ne saa suuhunsa menemään. Aterian ohella maistelimme japanilaista kansallisjuomaa ”sakea”. Se ei kyllä ole niin sakeata kun nimi edellyttää, muistuttaahan vähän ”korven kyyneltä” maultaan ja väriltään, ollen kuitenkin paljon miedompaa, joten täytyy kymmenittäin sellaisia pikkukupposia tyhjentää jollaisia japanilaiset käyttävät, ennenkuin on edes puolipäätä pöydän alla.”

Japanissa useampia vuosia asunut Elma Ramstedt ei hämmästellyt monien muiden kirjoittajien tavoin syömäpuikkojen hankaluutta Otavainen-lehdessä tammikuussa 1924 julkaistussa artikkelissa ”Yhtä ja toista Japanista”:

”Voi olla niinkin että europalainen Japaniin tultuaan joutuu kutsutuksi johonkin japanilaiseen perheeseen. Sisääntullessa talon emäntä ja isäntä pää maahan asti kumartuneena lausuvat vieraat tervetulleiksi. Monien monimutkaisten kohteliaisuuksien jälkeen viedään vieras arkihuoneiden läpi talon perällä olevaan hienoimpaan huoneeseen. - - Huoneen keskellä on pieni, matala pöytä, jonka vieressä olevassa hiiliastiassa palavat hiilet pitävät teekattilan veden aina kuumana. Heti tarjotaankin sisään tullessa teetä, vihreätä ja väkevää, jota juodaan ilman sokeria tai muita mausteita. Teetä juodessa puhellaan ilmoista, jokapäiväisistä asioista, viimeaikojen tapauksista, - mitään persoonallista keskustelua ei koskaan kohteliaisuussyistä saa syntyä.
Emännän poistuttua täyttämään velvollisuuksiaan, alkaa talossa olevien esineiden ihailu - - Pian emäntä jo saapuukin palvelijoiden seuraamana, polvistuen ensin siirtäessään paperiovea syrjään ja taas pannessaan kiinni sen – osoittaen täten, ettei hän millään lailla ole korkeammalla kuin hänen kunnioitetut vieraansa, - kantaen pöytää jolle höyryävät ruokakupit ovat asetetut. Jokaiselle vieraalle asetetaan pieni pöytä eteen ja he alkavat syödä syömäpuikoillaan liemissä uiskentelevia leviä ja herneitä, aina väliin ottaen riisikupista läpinäkyvää tahmeaa riisiä. Uusia ruokia tuodaan sisään japanilaisessa, kitkerähajuisessa kastikkeessa paistettuja äyriäisiä, linnunlihaa, kalaa – ruokalajien lukumäärä yleensä riippuu varallisuudesta ja vieraan arvosta. Muutamia lajeja saattaa ottaa useampiakin kertoja, muutamia vain kerran, aina sen mukaan, mikä ruoka on kysymyksessä. Kohteliaisuudesta isäntää kohtaan ja osoittaakseen miten suurella halulla syö heidän erinomaista ruokaansa, vaatii hyvä tapa, että koko ajan on syötävä äänekkäästi suullaan maiskutellen ja juomat hörpittävä hyvin kuuluvasti. - -
Maassa, jossa konsertteja ja teattereja, oopperoita ja taidetilaisuuksia on sanomattoman vähän rajoittuu kaikki huvittelu etupäässä pöydän antimien nauttimiseen. Ainoat japanilaisten omat huvittelupaikat, joissa eurooppalaisetkin joskus käyvät, ovat japanilaiset teatterit.”

Tälle ”Tuokiokuvia Japanista” Nykyaika-lehteen elokuussa 1925 kirjoittaneelle ei kaikesta päätellen jäänyt Japanista kovinkaan hyviä makumuistoja, ja puikoilla syöminen teki kokemuksesta kaksin verroin kamalampaa:

”Mutta sillä välin on talon emäntä tullut tervehtimään kaukaa tullutta vierasta ja hetken kuluttua tuodaan sisälle pienet, punaisiksi maalatut tarjottimet, joilla on muutamia isompia kuppeja puusta ja posliinista. Tuodaanpa vielä pikku tarjottimet lisää, joilla on paistettua kalaa ja jotain munaruoan tapaista. Rouvan eteen on ilmestynyt höyryävä puuastia, josta näkyy valkoinen höyryssä keitetty riisi.
’Ei ole mitään erikoista valmistettu, mutta ehkäpä mielellänne maistaisitte japanilaista ruokaa,’ näin sanoo ystävällinen emäntä ja ottaa punaiselta tarjottimelta tyhjän valkean kupin täyttääkseen sen lapion tapaisella kauhalla höyryävällä riisillä.
Japanilaiset syövät miltei kaikkia maansa antimia. Heillä kasvaa paljon outoja kasveja, juuriksia, hedelmiä. He osaavat kaikesta laittaa omituisia ruokia itselleen. Pääravintona on kuitenkin riisi, joka tekee leivän virkaa ja joka tarjotaan maustamattomana. Sen ohella saa japanilainen pääliemensä herneestä valmistetusta hapatetusta muhennoksesta ”misosta”, jota sekoitetaan kuumaan veteen. Särpimenä on vielä tavallinen ”iso-juuri”, eräs turnipsilaji, joka sekin hapatettuna soijassa aterian ohella tarjotaan ja jota ilman japanilainen ruoka ei sulaisi vatsassa. Kastikkeena on kuuluisa ”shoju” eli soija, joka valmistetaan soijapavusta ja on suolaisen makeata. Sitä japanilaiset käyttävät mausteena suolan asemasta. Liha on hyvin kallista, sillä karjanhoito ei ole Japanissa yleistä, kalaa saadaan paljon ja ovat muutamat lajit varsin maukkaita. Niinpä eräs ”tai” kala lumivalkeine lihoineen on mitä suurinta herkkua. Kalaa syödään myöskin raakana, soija-kastikkeen kera. Leipää ei japanilaiseen ruokaan voida käyttää, vaikkakin sen käyttö varsinkin viime vuosina on lisääntynyt. Japanissa on sitäpaitsi muitakin ruoanvalmistustapoja. Etenkin niinkutsutut ”domburi” ruoat tuntuvat eurooppalaisistakin maukkailta. Niissä riisi astiassaan tarjotaan yhdessä paistettujen ankeriaitten tai keitetyn linnunlihan ja munien kanssa.
Pahinta kaikista on kuitenkin se, että ruoka on syötävä puutikuilla. Mutta niiden käyttämiseen tottuu pian. Liemiruoka juodaan puu- tai posliinikupin laidalta. Kun kuitenkin koko ajan on istuttava polvillaan ja pala toisensa jälkeen on vaivalla astioista saatava, tuntuu varsin hyvältä kun ateria loppuu. Päällepäätteeksi syödään joku hedelmä ja juodaan japanilaista teetä, ja niin on ateriamme suoritettu. Mutta sen jälkeen on kotona kohta otettava kunnon eurooppalaista ruokaa, että liemen, merilehvien ja daikonjuuren paha maku suusta lähtisi.”

Edelliseen kirjoitukseen en voi samaistua ollenkaan, mutta sen sijaan Kansan kuvalehdessä maaliskuussa 1927 julkaistusta artikkelista ”Japanissa on kaikki toisinpäin kuin meillä” löysin sen sijaan jotain tuttua (nimim. aloitan japanilaisten kirjojen lukemisen edelleenkin aivan väärästä päästä)

”Täydellinen harhakäsitys on, että Japani olisi eurooppalaistunut. Niin ei suinkaan ole laita, vaikka hovi ja virkamiehistö pukeutuvat eurooppalaiseen tapaan; pakollista tämäkin on vain erinäisissä tilaisuuksissa. Mutta muuten ei japanilaisten ole helppoa irtautua vanhoista tavoistaan, eivätkä he sitä edes tahdokaan.
Kiinalaistyylistä kirjaimistoa, joka on kuvakirjoitusta, ei käy vain käden käänteessä toisenlaiseksi muuttaminen. Yhä vielä täytyy pienokaisten siveltimellä ja tushilla oppia piirtelemään aapiston ikivanhoja kuvamerkkejä. Kun eurooppalainen saapuu ensimmäisen kerran Japaniin, ei hän ole selvitä ällistyksestään. Kaikki näyttää hänestä siellä nurinkuriselta, koska se on hänelle itselleen uutta ja outoa. Itä-Aasiassa suhtaudutaan ulkomaailmaan aivan toisella tapaa kuin meillä. Puuseppä ei kuljeta höyläänsä itsestään poispäin, vaan vetää sitä itseään kohti - - Märkä sateenvarjo asetetaan kuivamaan kädensija alaspäin. Kirjan nimi on viimeisellä sivulla eikä selässä. Kirjoittaessa eivät rivit kulje vaakasuorasti vaan ylhäältä alaspäin. Sisälle tullessa jätetään jalkineet oven eteen ja kynnyksen yli astutaan sukkasilla. Pöytiä ei ole eikä tuolejakaan – istuminen ja syöminen käy kyykkysiltä - - Kirjeessä liitetään päiväys ja arvonimet loppuun, sukunimi ennen ristimänimeä. - -
Aletaanpa vaikka ruokapöydästä. Pöytähän se ei oikeastaan olekaan, matala jakkara vain, jolle lautasien ja juomalasien asemesta asetetaan pieniä lakeerattuja puukupposia ja veitsen ja kahvelin sijasta pari puupuikkoa. Leivän asemesta syödään riisiä – leivälle ei japanin kielessä ole edes sanaakaan. Eurooppalaisia oudoksuttaa aterian pääosa, raakana syöty kala.”


Lähteenä käytetty mm. Q. Edward Wangin teosta Chopsticks: a cultural and culinary history (Cambridge University Press 2015).

tiistaina, toukokuuta 22, 2018

Pikaruokaa Japanissa



Olemme syöneet täällä Japanissa asuessamme varsin monenlaisissa ravintoloissa, ja ruoka on sanalla sanoen erinomaista. Raaka-aineet ovat hyvälaatuisia, ja japanilaiset tunnetusti osaavat jalostaa kokkaustaidon huippuunsa.

Yksi merkittävä poikkeus on kuitenkin löytynyt: Hampurilaisia japanilaiset eivät välttämättä osaa tehdä tai maustaa niin hyvin kuin kaikkea muuta. Halusin testata Japanin-kotimme lähellä sijaitsevan McDonaldsin (täkäläisittäin Makku tai Makudo) hampurilaisen luettuani netistä, että ne ovat Japanissa suorastaan ylimaallinen kokemus (koska ne muun muassa näyttävät täsmälleen samalta kuin kuvissa), mutta kokemus paikan teriyaki-hampurilaisesta oli lopulta hiukan nihkeä. Japanilainen makumaailma ei jotenkin vaan toimi hampurilaisen väliin istutettuna.

Netflixistä löytyvässä mainiossa Ugly Delicious -ohjelmassa on sivuttu usein myös pikaruokaa. Ohjelmassa pohdittiin kerran myös sitä, miten hyvin KFC on menestynyt itäisessä Aasiassa: David Changin mukaan hampurilainen on jotain sellaista, joka on pitänyt Aasiassa erikseen selittää, mutta friteerattu kana oli täkäläisille tuttua syötävää jo ennen KFC:n voittokulkua.

Kentucky Fried Chicken eli KFC on tehnyt Japanissa taitavaa markkinointityötä: Moni ostaa joulun aikana (tavallaan joulukalkkunan vastineeksi) Japanissa paistettua kanaa KFC:stä. Pelkkä joulu ei tunnu riittävän, koska myös uuden vuoden aikaan täällä oli kuulemma ollut innokkaita mainoskampanjoita sen puolesta, että KFC:n ruokatarjonta sopisi hyvin myös vuodenvaihteen ateriaksi. Perinteinen uuden vuoden syötävähän on Japanissa ollut muun muassa mochi, tahmaisesta japonica-riisistä tehty riisikakku, jonka syömisessä pitää olla varovainen, jottei se juutu kurkkuun.



Monikansallisista ruokaketjuista täällä Sapporossa ovat parhaiten esillä McDonaldsin ja KFC:n ohella ainakin Starbucks ja PizzaHut. Ruokakulttuurissa on hyvin suuri merkitys aina myös sillä, minkälaisia ruoanvalmistus- ja ruokailuvälineitä ihmisillä on (ollut) käytössään(*. Japanilaista ruokatarjontaa määrittelee hyvin paljon se, että ihmiset ovat tottuneet syömään ruokansa syömäpuikoilla tai lusikalla. Esimerkiksi perunamuusia ei näyttäisi olevan täkäläisen KFC:n ruokalistalla ollenkaan. Pizzaa täällä toisaalta syödään paljon, mutta senhän voi valmiiksi viipaloituna syödä ilman veistä ja haarukkaa.

Hampurilaisiin palatakseni, Mos Burger -niminen hampurilaisketju perustettiin Japaniin vuonna 1972. En tiedä, mahtaako olla sattumaa, että samana vuonna pidettiin myös Sapporon olympialaiset. Amerikkalainen ruoka on usein seurannut olympialaisten mukana (ainakin jos miettii, että Suomessa on juotu Coca-Colaa alkaen Helsingin olympialaisista). Pitää joku kerta käydä Mos Burgerissa syömässä hampurilainen, jonka sämpylät on tehty riisistä.



Ruokailun pikaisuudesta kirjoittaminen on sinänsä vähän omituista japanilaisessa kontekstissa, koska täällä osataan vielä rauhoittua ruoan ääreen. Esimerkiksi kadulla kävellessä syömistä pidetään täällä omituisena tapana. Pidän paljon oman työpaikkani kaksi kertaa päivässä toistuvasta kahviseremoniasta: Kahvi valmistetaan huolella pavuista jauhamalla ja sen jälkeen suodattamalla se pour over -tekniikalla hitaasti houkuttelevaksi lämpimäksi juomaksi. Valmis kahvi jaetaan paikalla olijoiden kuppeihin ja sen jälkeen sanotaan vielä Itadakimasu, joka osoittaa mielestäni hienosti ruoan ja juoman kunnioittamista (se tarkoittaa tässä yhteydessä ”saada syödä ja juoda”).

--
((* Japanilaiset ovat sattuneista syistä myös todella hyviä hiilillä grillatun ruoan valmistajia. Mutta siitä aiheesta lisää joskus toisella kerralla.)

tiistaina, toukokuuta 08, 2018

Hanami-piknik Maruyama-puistossa



Japanissa on vuoden mittaan kaksi merkittävää viikon mittaista loma-aikaa, joista toista (kultaista viikkoa) vietettiin menneellä viikolla. Omasta viikostamme teki erityisen juhlallisen se, että kirsikkapuut alkoivat kukkia täällä Japanin pohjoisosassakin vihdoin muutamaa päivää ennen kultaisen viikon alkua.



Lisäksi saimme kutsun Maruyama-puistossa pidettyyn hanami-piknikkiin, mikä olikin aivan uskomattoman hieno kokemus. Kirsikankukat, auringonpaiste, puisto täynnä ihmisiä ja savuavia grillejä. Ei yhtään haitannut, ettei päässyt viettämään vappua Suomessa tänä vuonna.



Tarjolla ollut ruoka oli todella herkullista, kun seurueessa oli kaksi kokkaavaa ravintoloitsijaakin.





Tässä oman seurueemme grilli:









Kiotossa on myös Maruyama-niminen puisto, mutta suosittelen luonnollisesti kaikkia tulemaan mieluummin tänne pohjoiselle saarelle ja Sapporoon. The Japan Times -sivustolta juuri lueskelin, miten ilmeisesti juuri kiotolaiset ovat ahdistuneita ulkomailta liiaksi tulvivista turisteista.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2018

Pastanjauhantaa Sapporossa

Jauhantapaja on muuttanut hetkellisesti keisarikunnan alaisuuteen, Japanin pohjoisimmalle saarelle Hokkaidoon Sapporon kaupunkiin. Sapporo ja koko Hokkaido on kuuluisa nimenomaan ramen-nuudeliruoistaan. Keskustassa Susukinossa on 1950-luvulta asti toiminut kapea ramen-kuja, jonka varrella on lukuisia alan ravintoloita. Toki niitä on ympäri kaupunkia ja saarta muutenkin ja kuja sinänsä lienee melkoinen turistinähtävyys, mutta kävimme toki sen heti innolla koestamassa kuitenkin.





Asumme japanilaisittain hulppean kokoisessa 60 m²:n kaksiossa nelisen kilometriä Sapporon keskustasta pohjoiseen. Asumus on Hokkaidon yliopiston ulkomaalaisten tutkijoiden rakennuksessa, joten valmiina ollut kalustus on perus-ylikansallista tyyliä: lattialla ei tarvitse istua ja sängyssäkin on jalat. Sapporon kevät on suunnilleen samassa tahdissa Etelä-Suomen kanssa ja lämmitystä vielä tarvitaan. Asunnoissa ei täällä useinkaan ole keskuslämmitystä, vaan lämpöä kehräävät jokaisessa huoneessa pöhisevät kaasukamiinat.



Japanilaisilla ei ole keittiöissään kuulemma juuri koskaan uunia, mutta hellan alla on joka kodissa pieni kalagrilli, jota myös käytetään paljon. Meri on kapeassa saarivaltiossa aina lähellä ja kalaa syödään paljon. Suosittu kotiruoka on kaupasta puoliksi kuivattuna ostettu, aukaistu ja levitetty kala, joka grillataan tässä hauskassa kalagrillissä rapeaksi ja syödään riisin kanssa.

Oikeastaan ensimmäinen kohtaamamme erikoisuus (Suomeen nähden – täällä se tietenkin on tavallisuus ja meikäläinen systeemi kummallinen) oli kierrätys. Heti perille päästyämme ja kaasu- sun muut sopimukset tehtyämme talonmies antoi kierrätyskalenterin ja kävi tarkkaan läpi paikallisen jätehuoltojärjestelmän. Roskia ei nimittäin viedä pihalle miten sattuu, vaan ne lajitellaan erilaisiin pussukoihin ja viedään sitten tarkasti kukin omana aamunaan puoli yhdeksään mennessä pihalla olevaan jätekatokseen odottelemaan hakijaa. Lajittelukategorioita on niin monta, että käytännössä jokaiselle päivälle on jotain vietävää. Jos hakupäivän unohtaa, joutuu odottamaan seuraavaa kertaa, joka voi kyseiselle jätetyypille olla vasta viikon tai kahden päästä. Lajittelua kuulemma valvotaan naapuriperiaatteella tarkasti ja poikkeamista tulee herkästi sanomista.



Tuntuu, että systeemi toimii: jo kaupassa tulee mietittyä, miten kunkin tuotteen pakkaus kierrätetään ja millainen vaiva siinä kokonaisuutena on. Tulee ehkä ostettua vähemmän asioita puhtaasti fiilispohjalta. Hesarin mukaan suomalaisen roskapussissa jopa 80 prosenttia on tavaraa, jonka voisi kierrättää. Tällainen ei olisi mahdollista Japanissa. Pakkauksetkin tulee pilkottua osiinsa ja lajiteltua tarkoin materiaalinsa mukaisiin pussukoihin. Jätemaksut hoidetaan näppärästi siten, että osa jätteestä (sellainen, jota ei voi helposti kierrättää) on maksullista ja se täytyy jättää keräykseen erikoispusseissa, joiden hankintahinta on samalla jätteenkäsittelymaksu.



Kalagrillikala on vielä kokeilematta, mutta lähikauppojen valikoimiin on jo tutustuttu innolla. Meikäläisittäin on hassua, miten suurin osa hedelmistä on käsin valittuja, kuhmuttomia valioyksilöitä, jotka on yksittäispakattu muoviin ja vielä erikseen pehmustettu. Hinnat ovat tietenkin sen mukaisia. Hokkaidoa pidetään puhtaana ja arvostettuna kasvatusalueena ja täältä tulevia kasvi-, liha- ja maitotuotteita myydään premium-hintaan muuallakin Japanissa.

maanantaina, maaliskuuta 19, 2018

Ystävänpäivän lihapullat



Pohdin täällä Pastanjauhannassa taannoin ystävänpäivän kokkailuja. Toteutukseen valikoituivat lopulta Ghettokeittiön mozzarellalla täytetyt herkuttelulihapullat, jotka syntyivät reilusta kilosta jauhelihaa sekä muutamista muista aineksista:

Aluksi pehmitimme pannulla öljyssä kahvikupillisen verran hienonnettua sipulia sekä kolme valkosipulinkynttä. Jäähtynyt sipuliseos lisättiin jauhelihan sekaan yhdessä korppujauhojen, kananmunan, silputun lehtipersiljan, suolan ja pippurin kanssa. Sen jälkeen upotimme lihapullien sisään 100 grammaa paloiksi leikattua mozzarellaa ja paistoimme lihapullia 220-asteisessa uunissa niin pitkään, että olimme tyytyväisiä pullien kypsyyteen.

Kastikkeessa meidän hiukan tuli oikaistua; arki-iltaan sopi työpäivän päätteeksi vähän nopeammin valmistuva tomaattikastike, joka tosin maustettiin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan punaviinietikalla (2 rkl) ja ruskealla sokerilla (2 rkl). Annoksen koristeluun tarkoitetut oreganot sentään uppopaistettiin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan, ja pastaksi keitettiin tuorepastaa.

maanantaina, maaliskuuta 05, 2018

Talvipäivän juoma: Jägertee


Tänä vuonna hiihtolomakausi on anniskellut sopivan kylmiä pakkaspäiviä joka puolelle Suomea. Talvisen ulkoilupäivän päätteeksi voi lämmitellä vaikkapa itävaltalaiseen tapaan jägerteellä, koska heillä on Alpit ja he varmastikin tietävät, miten ulkoilupäivän jälkeen tulee lämmitellä – vähän samalla tavalla kuin sveitsiläiset tietävät, mitä talvipäivän päätteeksi tulee syödä (fondueta tai raclettea).

Jägerteetä saa Alkosta valmiina lisää vain vesi -tyyppisenä sekoituksenakin, mutta itse tehdyssä on aina enemmän tunnelmaa ja raikkaampi tuoreiden hedelmien maku. Kotona keitettyä ei kuitenkaan tule mennä myymään Jägertee-nimellä – ellei satu asumaan Itävallassa – sillä nimike nauttii EU:n alkuperämaasuojaa, eli sitä voi käyttää vain Itävallasta peräisin olevista tuotteista.

Juoma valmistuu todella nopeasti. Ainekset käytännössä vain lisätään kattilaan, keitetään hetki ja tarkistetaan maku. Ohje on Itävallan matkailutoimiston sivuilta.

Jägertee

250 ml punaviiniä
250 ml teetä
250 ml maustettua rommia (Stroh on se perinteinen)
250 ml luumuviinaa, muuta snapsia tai melkeinpä mitä tahansa viinaa (laitoin puolet jallua ja puolet votkaa)
250 ml appelsiinimehua
2 tai 3 neilikkaa
1/4 kanelitanko
2 sitruunanviipaletta
sokeria

Lisää kattilaan kaikki ainekset sokeria lukuunottamatta, kuumenna kiehuvaksi ja anna hautua miedolla lämmöllä viisi minuuttia. Vasten yleistä luuloa alkoholi ei katoa saman tien, vaikka juomaa pitäisi kiehumispisteen tienoilla hetken verran. Toki siitä hieman haihtuu, mutta vain vähän. Ota juoma lopuksi levyltä, maistele ja lisää sokeria makusi mukaan.

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2018

Ystävänpäiväruokaa



Hyvää ystävänpäivää! Päädyin tänä vuonna nostalgisena (ja toki myös hiukan nolona, nimim. aikamoinen koettelemus lukea yli kymmenen vuoden takaisia ruokapäiväkirjamerkintöjä) kurkistelemaan Pastanjauhannan menneiden helmikuiden ystävänpäiväpostauksiin:

Aivan ensimmäisenä jauhantaystävänpäivänä (helmikuussa 2006) olen fiilistellyt täällä sydänkäpyselle tarjottavan simpukkapadan parissa.

Tasan kymmenen vuotta sitten olen kirjoittanut herne-maissi-paprika -aiheisen postauksen maissikanaa sisältävästä linssisalaatista (olin näköjään kymmenen vuotta sitten myös leipäohjeiden lumoissa).

Yritän parhaillani pohtia, minkälainen ystävänpäivän ateria voisi tänä vuonna kenties olla. Aasian suunnan maut houkuttelevat, mutta suolaiset suupalatkin maistuisivat. Viime viikonlopun majava-aterialla saimme alkupalaksi hauskoja pikkusyötäviä, joiden kanssa tarjolla oli ystävänpäivää enteillen rosé-kuohuviiniä:

Rapu-mäticocktail (ohje Viinikellarista)

2 dl käsinkuorittuja tuoreita katkarapuja (tai sulatettuja pakastekatkarapuja)
10 cm pala varsisellerin vartta
1 pieni salottisipuli
0,5 dl ranskankermaa
0,5 dl majoneesia
0,5 tl tomaattipyreetä
puolikas appelsiini
tabascoa oman maun mukaan
2 rkl siianmätiä (tai esim. kirjolohenmätiä)
suolaa

Koristeeksi
mätiä
ruohosipulia hienonnettuna

Valuta ja kuivaa katkaravut. Valuta mäti.
Leikkaa varsiselleri ja kuorittu salottisipuli mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi.
Yhdistä kulhossa ranskankerma, majoneesi ja tomaattipyree.
Raasta appelsiinin kuori (vain oranssi osa) kastikkeen joukkoon. Purista noin 2 rkl appelsiinin mehua kastikkeeseen.
Mausta tabascolla. Kaada kastike rapujen joukkoon.
Lisää sipuli ja selleri, sekoita ja anna maustua jääkaapissa. Parhaimmillaan maustuneet ravut ovat seuraavana päivänä.
Lisää mäti rapujen joukkoon ennen tarjoilua. Maista ja lisää tarvittaessa ripaus suolaa.
Laita lusikallinen seosta keksikuppiin tai leivälle. Koristele mädillä ja ruohosipulilla.

tiistaina, helmikuuta 13, 2018

Matka Puerto de la Cruziin ja kokemuksia all inclusive -hotellista



Tämä vuosi ei alkanut ruokaharrastuksen kannalta (tai ylipäänsä muutenkaan) kovin suotuisissa merkeissä. Sairastuin nimittäin heti vuoden alkajaisiksi influenssaan, joka kehittyi vielä keuhkokuumeeksi seurauksella, että keuhkoja repivä yskä on edelleen seuralaisenani. En yleensä ole juuri koskaan kuumeessa tai menetä ruokahaluani, mutta nyt kun tammikuussa sairastin yhtä aikaa nielu-, silmä- ja korvatulehdusta, pystyin syömään lähinnä pakastemarjoista tehtyjä smoothieta ja kaupan pakastealtaasta ostettuja mehujäitä (sekä pakon sanelemana useampaa erilaista antibioottia). Kirjoitustyötkään eivät sujuneet suunnitellulla tavalla. Viime vuodenvaihteeseen sijoittunut Kanarian-matkakin on jäänyt vaille matkaraporttia, mutta nyt on aika korjata tilannetta.

Olen viimeisen vuoden ajan säästänyt lähitulevaisuudessa häämöttävää isompaa reissua varten, mutta vuodenvaihteessa meille tarjoutui tilaisuus matkustaa jauhantapuolison vanhempien kustantamana (isommalla porukalla) Teneriffalle Puerto de la Cruziin. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kanarian saarilla, ja etenkin Teneriffa on kuulostanut aina erityisen pahalta turistirysältä, mutta ennakkoluuloista luopuminen kannattaa, sillä reissukohde osoittautui kerrassaan mainioksi. En yhtään ihmettele, että Puerto de la Cruzin turismi yltää 1800-luvulle saakka. Kaupunki on ympäristöineen todella kaunis ja ilmasto oli keskitalvellakin hyvin miellyttävä (sadepäiviä ei sattunut omalle matkaviikollemme ollenkaan).



Hotellimme H10 Tenerife Playa sijaitsi kerrassaan mahtavalla paikalla (meren ja Lago Martianezin merivesialtaiden äärellä), ja viidennen kerroksen parvekkeelta oli hauska kuunnella aaltoja ja katsoa aloittelevien surffaajien harjoittelua. Samaten hotellin toisessa kerroksessa sijaitsevasta ravintolasta avautui huikaisevan hieno merinäköala. Sitä kelpasi katsella, kun söi aamiaiseksi paikallisia pieniä banaaneja:





Olin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni all inclusive -matkalla, joihin olen aina suhtautunut epäluuloisesti syystä, että niitä suosimalla rajoittaa paitsi omia ruokailumahdollisuuksiaan myös paikallisten toimijoiden mahdollisuutta ansaita elantoaan myymällä ruokaa matkailijoille. Myös alueen kulttuuriperintöön tutustuminen sekä muut paikalliset elämykset saattavat jäädä herkemmin väliin, jos hotellilla on rajattomasti tarjolla ilmaista (tai ennalta maksettua) ruokaa ja juomaa. Toisin sanoen all inclusive -matkojen suuri suosio vähentää myös paikallisten oppaiden, lipunmyyjien, autonkuljettajien ja monien muiden ammattiryhmien työmahdollisuuksia.

Etenkään suurten matkatoimistoketjujen all inclusive -hotelleissa en kovin mielelläni yöpyisi. Esimerkiksi Gambia yritti parikymmentä vuotta sitten kieltää all inclusive -matkojen myymisen kokonaan, koska matkailusta koituvien taloudellisten hyötyjen nähtiin valuvan liiaksi kansainvälisten matkanjärjestäjien taskuihin. Myös Teneriffan kaltaiseen haavoittuvaan saariympäristöön tekee mielellään matkan siten, että voi samalla olla jollain tavoin hyödyksi myös paikallisille asukkaille. En tosin tiedä, mistä suuret hotellitketjut hankkivat all inclusive -hotellien ruokansa; toiveissa olisi, että nekin voisivat suosia myös paikallisia tuotteita ainakin jossain määrin.



Oman espanjalaisen hotelliketjumme all inclusive -matka sopi oikein hyvin eri-ikäisistä matkaajista koostuneelle suurelle matkaseurueelle, ja elämyksiäkin riitti, kun hintaan sisältyi esimerkiksi uudenvuodenaaton hulppea gaalaillallinen. Paikallisiakin ruokalajeja oli tarjolla. Heti ensimmäisen matkapäivän aamiaisella oli tarjolla herkullista espanjalaista munakasta ja lounaalla pääsin maistamaan papas arrugadas -perunoita sekä kahdenlaista (korianterilla maustettua vihreää ja paprikaa sisältävää punaista) mojo-kastiketta. Tarjolla olisi ollut myös empanadoja (eli paikallisia suolaisia pasteijoita) ja paellaa. Ruokaa oli kaiken kaikkiaan tarjolla todella paljon, eli ruokahävikkiä syntyy varmasti väistämättä melkoisesti.





Kyselin täällä Pastanjauhannassa ennen reissua Kanarian ruokavinkkejä, jotka olivatkin oikein hyödyllisiä. Esimerkiksi G-Astronomiaa-blogin listaus Mitä Teneriffalla kannattaa syödä oli mahtavan kattava ja asiantunteva tietopaketti aiheesta.

Olisimme suosineet mielellämme enemmän myös paikallisia ravintoloita, mutta esimerkiksi banaaniviljelmien keskellä sijaitseva kiinnostava Restaurante Haydée oli kiinni juuri silloin, kun olisimme siellä vierailleet. Läheisessä La Orotavan pikkukaupungissa piti olla muutenkin runsaasti mielenkiintoisia ruokapaikkoja, mutta menimme sinne vuoden ensimmäisenä päivänä, jolloin mikään ravintola ei pitänyt oviaan auki. Sillä sipuli -bloggaajien suosittelemaan Tasca Ihüey -nimiseen paikkaan pääsimme sentään ruokailemaan ja maistelemaan myös paikallista kanarialaista valkoviiniä.

Huonoa tuuria oli mukana muutenkin. Kävimme yhtenä päivänä Teneriffan lounaisrannikolla valaiden katseluun keskittyneellä veneretkellä (lähtö Playa de las Américasista). Meidän kohdallemme sattui ainoastaan yksi delfiiniperhe, mutta pallopäävalaita ei sattunut reitille ollenkaan, vaikka niitä kuulemma yleensä näkee sataprosenttisella varmuudella. Myös tulivuori Teidelle nouseminen jäi harmillisesti väliin (protip: kannattaa ostaa lippu etukäteen netistä). Kokemista ja näkemistä jäi siis vielä mahdollisille tulevillekin Teneriffan-reissuille.

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2018

Ateria majavasta



Tuttavapariskuntamme kysyi meiltä vähän aikaa sitten, haluaisimmeko tulla kokkaamaan heidän kanssaan aterian majavanlihasta, jota pariskunnan toinen osapuoli oli saanut haltuunsa Kainuun suunnalla sijaitsevalta kotipaikkakunnaltaan.

Me olimme luonnollisesti heti valmiita siitä huolimatta, että monikaan majavanlihaa maistanut ei tuntunut pitävän makuelämystä kovinkaan mainiona. Eräskin majavaa metsästänyt tuttuni totesi, että majavanlihaa pystyy syömään ainoastaan pekoniin käärittynä ja savustettuna. Maku-lehden nettisivuilta löytyi pekonia ja savuaromeita sisältävä ohje, joka otettiin toteutukseen pienin muutoksin:

Pekonimajava

2 kg majavanlihaa (selkää)
1 tl suolaa
1 tl mustapippuria
340 g pekonia
1 dl tuoreyrttiseosta (hienonnettuna, esim. timjamia, salviaa, rakuunaa)
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Poista majavan selkälihasta mahdolliset kalvot (myös rasva poistettiin huolella). Suolaa ja pippuroi liha.
Nosta majavanselkä kinkkupussiin ja sulje pussi. Leikkaa pussin kulmaan reikä.
Kypsennä lihaa 120-asteisessa uunissa noin 3 tuntia. Anna jäähtyä.
Leikkaa lihat irti selkärangan molemmilta puolilta mahdollisimman isoina paloina. Irrota selkärangasta liha mahdollisimman tarkkaan.
Ota puolet pekoneista ja levitä pöydälle limittäin noin 30 × 30 cm:n kokoiseksi levyksi (me asettelimme pekonia ristikkäin niin, että se muodosti alla näkyvän pekonikudoksen). Ripottele puolet yrteistä pekonien keskelle. Nosta päälle majavanlihat pitkänomaiseksi keoksi. Lisää kasan päälle loput yrtit ja mausteet.
Kääntele pekonien reunat lihakeon päälle. Peitä keko lopuilla pekoneilla siten, ettei lihaa näy mistään. Kypsennä kääröä 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.









Alkuperäiseen ohjeeseen sisältynyt savustusvaihe jäi lopulta kokonaan pois, mutta se ei haitannut ollenkaan, koska majavan maku oli itsessäänkin oikein hyvä: se toi mieleen jonkin riistalinnun maun, eli maku oli kohtalaisen mieto, mutta siinä oli kuitenkin sopivasti metsäistä riistaisuutta.

Nyhtömajavan kanssa samalle lautaselle päätyi kanttarellirisotto, joka toteutettiin soveltaen täältä löytyvällä suppilovahverorisoton ohjeella.



Majavalle sopiva viini oli aiheuttanut paikallisen Alkon työntekijälle hiukan selvitystyötä, mutta kirjallisuutta tutkittuaan hänen suosituksensa oli espanjalainen Lan Gran Reserva 2010. Oikein onnistunut ilta ja ateria kokonaisuudessaan!




pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails