Kirjalainoja: kuhafileistä kesäkeittoon

Taas on aika asetella näytille syksyn kirjasitaatit, joiden haalimisesta on näköjään tullut meikäläiselle jo jonkinasteinen pakkomielle. Vähän näitä tosin tällä kertaa näyttäisi olevan. Etenkin viimeiset viikot ovat kuluneet sen verran tiiviisti työhön liittyvien kirjojen äärellä, että hupilukeminen on jäänyt jossain määrin vähemmälle.

Ensimmäinen lainaus on Outi Pakkasen kirjasta nimeltään Pelistä pois. Pakkasesta olen tainnut kirjoittaa Pastanjauhannassa joskus aikaisemminkin, joten tähän riittänee vain toteamus, että siinä on kirjoittaja, joka rakastaa ruokaa sekä Helsinkiä. Vaikea sanoa, kumpaa enemmän. Sitaatin ruokalajina on paneroituja ja pannulla paistettuja kuhafileitä kera perunoiden ja papujen:

"Tämä on timjamia", Anna selosti heilutellen pientä lasipurkkia koiran kuonon edessä. "Sitä ripotellaan sopivasti vehnäjauhoihin. Jaaha, mitä muuta? Vähän suolaa tietysti ja ihan pikkuripaus valkopippuria. Jos olisit tarpeeksi iso kuten esimerkiksi vinttikoira, näkisit nyt, että tässä tiskillä on kolme lautasta, siis vehnäjauhoja, rikottu muna ja korppujauhoja."
Anna käänteli fileet näppärästi jauhoissa, munassa ja lopulta korppujauhoissa ja asetti ne sitten hetkeksi kaksinkertaiselle talouspaperille. Hän laittoi paistinpannun kuumenemaan ja otti jääkaapista voirasian.

Tyylikkään köyhäilyn taidon ostin itse asiassa hetken mielijohteesta Pippurimyllylle, mutta lukaisin sen sitten sopivan tilaisuuden sattuessa itsekin. Kirjailijana toiminut Alexander von Schönburg ei selvästikään ollut kovin tykästynyt sinappikaaliin, jota myös rucolaksi kutsutaan.

Sellaisiakin aikoja on kuulemma ollut, jolloin ravintolaan mentiin siksi, että sieltä sai erityisen hyvää ruokaa. Nykyään ravintoloissa ei ole periaatteessa enää muuta tarjolla kuin ankanrintasuikaleita rucolan kera, tai vielä pahempaa: rucolalla. Entisiltä ajoilta tuttu haute cuisine -keittiökin on lopettanut jo aikapäiviä sitten maittavan ruoan valmistamisen. Muistan vielä vanhat hyvät tähtiravintoloiden ajat: Eki Witzigmann piti Münchenissä Aubergine-ravintolaa ja tarjoili rakkaimmille vierailleen haudutettua häränhäntää ja sen jälkeen kaiserschmarrenia, herkullisia keisarin rusinaohukaisia, ja viereisten pöytien juristit tökkivät haarukalla nouvelle cuisine -ruokiaan, vilkuilivat kateellisina meitä eivätkä löytäneet ruokalistalta sitä, mitä me söimme.

Tunnelmasta toiseen. Huomasin joskus alkusyksystä nolostuksekseni, etten ole koskaan lukenut yhtä ainoaa Teuvo Pakkalan kirjaa, vaikka lähes joka päivä hänen kirjansa maisemissa sompailenkin. Tämä lainaus on Pakkalan kirjasta Vaaralla:

"Tuossa on silliä", sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua.
"Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä", sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.
"Siinä on teetä."
Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään, ja miltä se maistuu.

Kunnon syksyyn (samoin kuin muihinkin vuodenaikoihin) kuuluu kohdallani tietenkin myös muutama pohjoismainen dekkari. Tämä lainaus on Helene Turstenin kirjasta Tatuoitu torso, jossa ehdittiin rikosjuttujen lomassa ruokailla useampaankin otteeseen:

Krister oli valmistanut erinomaisen helluntaiaterian. Ehkä se oli hiukan liian raskas helluntaiksi, mutta Irene ja Katarina olivat saaneet toivoa lempiruokiaan. Alkuruoaksi he söivät taskurapua à la Thermidor, ihanan mausteisessa viinikastikkeessa gratinoitua ravunlihaa, joka tarjottiin kuorestaan. Jenny söi sellerinvarsia, jotka hän dippasi tuliseen tomaattisalsaan.

Ahmaisin Vivi-Ann Sjögrenin kirjan Mustaa kahvia, keksinmuruja muutamassa tunnissa. Ihana opus, josta voisin lainata melkein minkä kohdan tahansa. Tämän kesäkeittositaatin ainesosina toimivat porkkanat, herneet, kukkakaali, pavut ja toisinaan myös pinaatti:

Kesäkeitto oli yhtä ainutlaatuista kuin "äidin lihapullat". Lapsuudenkodin kesäkeitto oli ainoaa oikeata ja se valmistui punaisessa emalikattilassa. Se keitettiin maitoon, maustettiin rippusella sokeria ja kruunattiin voinokareella. Kun voi suli, persiljasilppu uiskenteli siinä pieninä vihreinä saarina.