Viikko vegetaristina: lähtökuopassa

Tunnustetaan. Olen aina suhtautunut pikkuisen epäillen tofuun sun muihin soijatuotteisiin. Sekä Kiinassa että Japanissa tuore tofu maistui oikeinkin makoisalta, mutta täällä Suomessa syön proteiininlähteenäni mieluummin vaikka lähimetsissä kaadettua hirveä kuin Kiinassa kasvaneita soijapapuja.

Yhtenä päivänä päädyin selailemaan Peter J. D’Adamon kirjaa Syö oikein oman tyyppisi mukaan. Kirjan ideana on ajatus siitä, että ihmisen veriryhmä olisi yhteydessä hänelle sopivimpaan ravintoon. Minua veriryhmät kiinnostavat sen vuoksi, että niiden perusteella voisi kenties tehdä päätelmiä myös kansojen menneisyydestä. Vanhimman veriryhmän O:n kantajat olisivat D’Adamon mukaan muistumia luolamiesajalta, ja sen takia heidän olisi syytä syödä runsaasti lihaa ja vähemmän viljatuotteita.

A-veriryhmä olisi puolestaan kehittynyt siinä vaiheessa, kun ihminen ryhtyi viljelemään viljaa, mistä syystä kyseisen ryhmän edustajien kannattaisi syödä edelleenkin runsaasti kasviksia. Aasiassa Himalajan tienoilla syntyneet ja sieltä mm. itäiseen Eurooppaan levinneet B-ryhmäläiset voivat ruokailla sen sijaan huomattavasti joustavammin ja monipuolisemmin. Lihakin siis on suositeltavaa.

Itse edustan kaikkein nuorinta veriryhmää AB:tä, jossa on D’Adamon mukaan sekä A- että B-tyypin piirteitä. Eli olisin siis osaksi läntisempää jyväjemmaria ja osaksi arojen ratsastajaa, mutta en lainkaan luolamiestä. Kävin uteliaisuuttani katsastamassa kirjasta myös AB-tyypille sopivimman ruokavalion (ei sillä, että teoriaan mitenkään ihmeemmin uskoisin saati sitten ryhtyisin sitä mitenkään erityisemmin noudattamaan: en aio esimerkiksi aloittaa aamujani juomalla lämmintä vettä, johon on puristettu sitruunanmehua – enkä todellakaan aio vältellä veriryhmälleni sopimatonta ketsuppia), ja tietenkin kirjan piti korostaa nimenomaan soijatuotteiden sopivuutta AB-tyyppiläisille.

Heti seuraavana päivänä lähikaupassamme sattui olemaan joku naispuolinen soijalähettiläs maistattamassa soijarouheesta tehtyä tomaattista pataa, jota minäkin tietenkin nälissäni päädyin maistelemaan... ja ostamaan maistattajalta elämäni ensimmäiset soijasuikaleet!

Kotona suikaleet aiheuttivat jo hienoista ahdistusta. Pelkäsin, että sysään ne erittäin vähällä käytöllä olevien soijarouheiden seuraksi muutenkin täyteen kuiva-ainekaappiimme. Kunnes sitten keksin keinon: Jos vaikka kokeilisin, minkälaista on elää viikko kasvissyöjänä. Siinä olisi hyvä tilaisuus soija-ainespussien tyhjentelyyn, ja muutenkin on hauska katsella elämää viikon verran ihan uudesta näkövinkkelistä.

Eli tästä se lähtee, viikko vegetaristina. Oman kiinnostuksensa touhuun tuo tietenkin lihanhimoinen aviomieheni (joka ei tosin A-tyypin edustajana ole ehkä ollenkaan niin luolamies kuin tähän asti olen olettanut).

Juustoa ja muitakin maitotuotteita syön niin kuin tähänkin asti, mikäli jokin ruokaohje niitä erityisesti vaatii, mutta leivän päälle en juustoa tällä viikolla ajatellut kasata (arkiaamujen raejuustoa voi kyllä tulla ikävä). Myös munat ovat sallittuja (etenkin jos ne ovat osana leivonnaisia), mutta yritän vältellä viikon ajan parhaani mukaan sekä lihaa että (klup) kalaa.

Saa nähdä, miten jauhajan käy. Ainakin olen varustautunut hyvin muun muassa tekemällä leivän päälle leviteltäviä kasvistahnoja. Tässä Herkun ja Koukun tomaattinen artisokkatahna:

Tomaattinen artisokkatahna

1 tlk artisokan sydämiä suolavedessä (390/240g)
6-8 aurinkokuivattua tomaattia (öljyssä)
2 rkl tomaattien öljyä
3 rkl cashewpähkinöitä
n. 0,5 tl suolaa

Valuta artisokat ja pyöräytä kaikki ainekset tahnaksi tehosekoittimessa.

***
(Pssst. Tämä postaus julkaistaan nyt pari päivää myöhässä, kun juhannuspostaukset onnistuivat kiilaamaan edelle. Eli aloitin vegeviikon jo maanantaina. Edistymisestä lisätietoja lähipäivinä.)

Kalanyytit

Ennätimme kokkailla juhannusviikonloppuna ruokaa täällä kotosalla keskenämmekin. Löysin Paistetuista muikuista kalanyyttiohjeen, jota oli pakko päästä testaamaan niin pian kuin mahdollista. Meillä ei tosin ollut kuhaa eikä kanttarelleja, mutta hyvin tuo toimi pelkällä lohella ja siitakkeillakin.

Foliopaketin sisällä muhineen murkinan tuoksut olivat luonnollisesti jotain aivan mahtavaa, eikä maussakaan ollut valittamista (etenkin, kun tekovaiheessa huolehti hapokkuudesta sopivan reiluilla valkoviinilorauksilla). Tässä ohjeistusta:

Kalanyytit

uusia perunoita
sipulia
kanttarelleja (meillä siitaketta)
lohta
kuhaa tai esim. ahventa (tämä puuttui)
Koskenlaskija-sulatejuustoa
yrtti-tuorejuustoa
tilliä
valkoviiniä
oliiviöljyä
suolaa
valkopippuria
foliota
leivinpaperia

Leikkaa foliosta ja leivinpaperista yhdet isot palat jokaista ruokailijaa kohden. Laita folio alimmaksi ja leivinpaperi sen päälle. Pese perunat ja viipaloi ne ohuiksi paloiksi. Levitä perunat leivinpaperin päälle annoksien pohjalle. Kuori ja pilko sipulit. Levitä sipulit perunoiden päälle. Ripottele kanttarellit sipulien päälle. Leikkaa jokaiseen annokseen pala lohta ja kuhaa. Laita annoksien päälle isot palat Koskenlaskijaa ja tuorejuustoa. Silppua tilli ja levitä sitä annoksien päälle. Mausta annokset ripauksella suolaa ja valkopippuria. Kaada lopuksi annoksien päälle tilkka öljyä ja reilu loraus valkoviiniä. Kääri leivinpaperi ja folio tiiviiksi paketiksi. Viimeistele tarvittaessa nyytit toisella foliokerroksella. Paista kalanyyttejä tasaisella lämmöllä grillissä noin 30 minuuttia. Tarjoile kalanyytit suoraan omina annoksina jokaiselle ruokailijalle.

Pitää toivoa, että kesä tuo tullessaan muitakin yhtä kiintoisia ruokaohjeita. Yksi houkutteleva kanttarellikeiton ohje on tosin jo odottamassa sopivaa ajankohtaa (kiitokset siitä sähköpostia lähettäneelle lukijallemme).

Juhannusruokaa

Juhannusaaton mökkeilysää oli kerrankin hyvä. Lämpöä ja aurinkoa piisasi (uimassakin tarkeni käydä), seura oli parasta mahdollista ja syömistäkin riitti koko päiväksi.

Graavilohi sai tänä vuonna seurakseen sillimössön. Minusta on aina vähän tylsää, kun naisväki suunnittelee juhlapäivien kulun usein pelkästään omista lähtökohdistaan, ja siksi kävimme omassa pienperheessämme ennen juhannusta seuraavanlaisen keskustelun:

R: Onko toiveita juhannusaaton murkinoiksi?
P: Ei erityisemmin. Kaikki käy.
R: No mistä sinä olet aiemmin siellä tykännyt?
P: No uusista perunoista ja sillistä.
R: Kääk!? Eihän siellä mökillä ole ikinä ollut silliä vaan uusia perunoita ja graavilohta.

Eli tänä vuonna piti saada viimein silliäkin pöytään, (vaikka se on kaikki nämä vuodet ollut jo yhden osanottajan lempiruokaa).

Sillimössö

4 sillifilettä
4-5 keitettyä munaa
sipulia
ruohosipulia
2 dl smetanaa
rouhittua hapankorppua

Saksi silli pieniksi paloiksi. Hienonna kananmunat, silppua sipulit ja rouhi hapankorppu. Sekoita kaikki ainekset yhteen.

Juhannuksen suurin ruokahitti oli sillistäkin huolimatta mansikkasalsa, johon sain isäntäväeltä seuraavanlaisen ohjeen (olisikohan tämä ollut alkujaan Kodin kuvalehdessä, mene ja tiedä):

Mansikkasalsa

1 l mansikkaa
500 g melonia
kourallinen sitruunamelissan lehtiä
1-2 sipulia varsineen
1/2 tl rouhittua mustapippuria
2-3 rkl makeaa chilikastiketta
(suolaa)

Paloittele mansikat ja meloni. Silppua sitruunamelissa ja sipulit. Sekoita ainekset keskenään. Anna maustua viileässä tunnin verran.

Lisäksi tarjolle oli aseteltu lohkottua porkkanaa, parsakaalta, kesäkurpitsaa ynnä kukkakaalia: kasvikset kiehautettiin, marinoitiin ja tarjoiltiin viilentyneinä, ei hullumpaa. Ryhmätyönä askarreltiin myös satsi perinteisiä grilliherkkusieniä.

Makeammasta osastosta vastasi tänä vuonna Charlotta-kakku, jollaista en ole ennen päässyt maistamaankaan.

Charlotta

kääretorttua (& tuorekelmua)
1 prk Flora Vanillaa
1 prk sitruunarahkaa
pötkö raparperisosetta
6 liivatelehteä
1 dl mansikkamehua

Vuoraa kulho tuorekelmulla. Leikkaa kääretortusta siivuja ja asettele ne kulhon pohjalle & reunoille vieri viereen.
Laita liivatteet veteen likoamaan. Vatkaa vanilla, lisää rahka ja raparperisose.
Kuumenna mehu ja lisää siihen liotetut liivatteet (purista niistä sitä ennen vesi pois). Sekoita mehu muihin aineksiin. Kippaa seos kulhoon kääretorttuviipaleiden keskelle. Anna hyytyä yön yli jääkaapissa.

Tuommoisesta kakusta voisi meikäläinenkin melkein selvitä. Tosin en ole elämässäni saanut aikaiseksi kovin hyvää kääretorttua, joten sen joutuisin ostamaan kyllä valmiina.

Meidän vastuullamme oli huolehtia grillin lihaosastosta, ja marinoimme mukaamme muun muassa tequila-appelsiinimausteista broileria, joka oli tosin enemmänkin yrttistä kuin appelsiinimaista. Mutta olipahan kesäisen vehreää.

Lisäksi sekoittelimme mukaamme bbq-kastiketta sekä tsatsikia, johon minulla on kerrankin oikein virallista ohjeistustakin (Merja Tuominen-Gialitakin mainiosta kirjasta Viisaan syömisen lähteillä. Kreetalaisen keittiön salaisuudet):

Tsatziki, kurkku-jogurttitahna

½ kg valutettua jogurttia tai 1 l valuttamatonta + kahvinsuodatin
4 valkosipulinkynttä silputtuna
suolaa
1 rkl viinietikkaa
1-2 rkl oliiviöljyä
1 kurkku raastettuna ja valutettuna
(aivan hienoksi silputtua tilliä)
1 oliivi silmäksi

Kaada valuttamaton jogurtti kahvinsuodattimeen 30-60 minuutiksi. Anna heran valua ja kaada se pois tai käytä leivän leipomiseen. Raasta sillä välin kurkku, suolaa se kevyesti, puristele ja aseta siivilään valumaan. Silppua valkosipuli ja tilli. Sekoita jogurtti, lisää muut aineet sekoittaen hyvin. Anna levähtää mielellään ainakin puoli tuntia ennen tarjoilua jääkaapissa, jotta valkosipulin maku ehtii tekeytyä! Tarjolle vietäessä levitä tahna matalalle lautaselle ja laita yksi tumma oliivi silmäksi.

Tässä yksi esimerkkiannos lautaselle kootuista ruokalajeista:



Lisäksi tein satsin punajuuripihvejä sekä Jamie Oliverin ohjeistamaa tomaattisalaattia, jossa tomaattien makuja houkutellaan esiin reilulla suolauksella. Ideana on lisäksi käyttää monenlaisia ja monenkokoisia tomaattilajikkeita, jotta lopputulos olisi mahdollisimman vaihtelevan näköinen. Yrtteinä omien ruukkujen oreganoa ja basilikaa.

Alla vielä lopuksi lautasellinen paikallista pohjoispohjalaista erikoisuutta: Juhannusjuustoa eli juustokeittoa, joka syntyy (omien lehmien puutteessa) vanhanajan maidosta ja juustonjuoksutteesta.

Tuosta samaisesta maidosta saattaisi kuulemma saada myös oikein mainiota riisipuuroa.

Juhannuslahja (oodi kylmälaukulle)

Saimme Bioferme Oy:ltä pari päivää sitten suorastaan yltäkylläisen lähetyksen heidän kotimaisia Yosa-kauratuotteitaan.

Eikä siinä vielä kaikki: Saimme pitää myös kylmälaukun sekä viisi kylmäkallea kokonaan itsellämme.

Olen asiasta sen takia niin kovin tohkeissani, että kuljettelen kesän aikana koko ajan ruokaa paikasta toiseen. Poistun useamman kerran viikossa kotoamme jonkinlaisella ruokalastilla varustettuna: piknikille, merelle, kavereiden luokse, mökkeilemään. Ja aina minulla on (tuttavieni suunnattomaksi huvitukseksi) setti kylmäkalleja mukanani. Olipa matka sitten kuinka lyhyt tahansa.

Joten nyt on hulppea lähteä juhannuksen viettoon, kun sain kömpelöhkön piknikreppumme ja styroksisen kylmälaukun kaveriksi huomattavasti kätevämminkin liikuteltavan kylmäkassin.

Nyt kun vielä keksisi, että mitä ruokia sinne kylmälaukkuun tänä juhannuksena oikein pakkaisi.

Bouillabaisse (eli keitä-lopeta)

”Bouillabaissea tehdessä on muistettava kaksi asiaa, mon petit. Ensiksikään sitä ei koskaan saa tehdä pienemmälle joukolle kuin kahdelletoista hengelle. Toiseksi ei pidä käyttää pelkästään tuoretta kalaa. Ainoastaan vastapyydetty on kyllin hyvää. Bouillabaissen salaisuus on se että siinä sekoittuvat kaikenlaisten kalojen erilaiset parfums propres vaiheessa jolloin niissä vielä on suolaveden ja levien suurenmoinen aromi.”

Edellinen lainaus on otettu Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus, jossa on kokonaan oma lukunsa bouillabaisselle eli kuuluisalle ranskalaiselle kalakeitolle (keiton ranskalaisuus tosin asettuu kyseenalaiseksi, koska joidenkin bouillabaisse-historioitsijoiden mukaan sen alkuperä voisi olla Provencen sijaan jopa muinaisessa Karthagossa).

Tomaattipohjainen bouillabaisse on yksi ehdottomista suosikkikalakeitoistani (toinen suosikkini on ollut hyvin tulinen kiinalainen kalakeitto, jonka seassa makoili runsaan chilin lisäksi kokonainen keitetty kala).

Tein bouillabaissea lauantaina luotto-ohjeella, joka on alkujaan Ylimuuli Mukkeliksen sekä Jamie Oliverin käsialaa (alkuperäinen ohje löytyy kirjasta Jamien keittiössä). Kalaksi pyydettiin Kauppahallin kalatiskiltä aikaisemmin samana aamuna ahventa, siikaa sekä pätkä jättisuuresta lohesta. Lisäksi keiton sekaan meni muutamia kuorittuja katkarapuja.

Tämän kalakeiton kaveriksi on suorastaan pakko tehdä aiolia (tai Jamien mukaan rouillea, joka on sahramilla ja chilillä höystettyä valkosipulimajoneesia). Jos nurkissa sattuu lojumaan vaaleaa leipää, mukaan kannattaa askarrella myös jonkinlainen satsi krutonkeja. Majoneesin ohje löytyy täältä (perusannokseen lisättiin kolme pieneksi silputtua valkosipulinkynttä) ja krutonkien täältä (keittoon tarvittavia krutonkeja ei välttämättä kannata maustaa millään erityisellä yrtillä).

Bouillabaisse

oliiviöljyä
1 fenkoli
2 porkkanaa
1-2 varsisellerin vartta
2 isoa sipulia
valkosipulia
kourallinen persiljaa
2 laakerinlehteä
1 tl fenkolinsiemeniä (murskattuna)
2 tölkkiä tomaatteja (yhteensä 800 g)
ripaus kurkumaa
ripaus sahramia
1 litra kalalientä
2 kg kalaa, äyriäisiä (kalat suomustettuina, perattuina ja paloiteltuina sopivankokoisiin keittopaloihin)
(meri)suolaa, mustapippuria
tarjoiluun aiolia (tai rouillea), krutonkeja

Silppua kasvikset ja kuullota niitä öljyssä (persiljasilpun, fenkolinsiementen ja laakerinlehtien kanssa) ison kattilan pohjalla pehmeiksi kohtuullisen pitkään, mieluiten jopa 40 minuuttia (levy pienelle ja kansi päälle). Lisää kuullotuksen loppuvaiheessa lämpöä, sekoita ahkerasti ja anna kasvisten karamellisoitua hetken aikaa.
Lisää tölkkitomaatit, kalaliemi, sahrami, kurkuma sekä suola ja pippuri, anna hautua tunnin verran. Soseuta blenderissä tai sauvalla ja siirrä takaisin hellalle. Lisää kalat & äyriäiset (ne voi sitä ennen maustaa suolalla ja pippurilla) ja keitä kymmenisen minuuttia tai kunnes ne ovat kypsiä. Maistele ja säädä suolan määrä tarvittaessa kohdilleen. Tarjoile höyryävänä cayennepippurilla ja sahramilla maustetun aiolin ja rapeiden krutonkien kanssa. Tuoretta persiljaakin voi ripotella pintaan.

Keiton kanssa tarjoiltiin valkoista ranskalaista Parallèle 45 -viiniä. Hedelmäisen kepeää ja kesäistä.

Merimuonaa

Vietimme viime lauantaita merellisissä tunnelmissa. Päivän suunnitelmissa oli hyvässä seurassa suoritettua veneilyä, pilkkimistä sekä merihenkisiä syömisiä. Seurueen naisväki pääsikin saman tien kostean merellisiin meininkeihin, kun tuulessa aaltoileva Perämeri pärskäytti päällemme kunnon suihkun. Onneksi kesä sentään kuivaa minkä kastelee.

Alkupalaksi tein tuttua ja turvallista saaristolaisleipää, jonka päälle oli mahdollista kasata muun muassa tilliä, sipulia, ginigraavattua siikaa sekä ranskankermaa. Lisäksi tein kylmäsavustetun lohen kaveriksi saaristolaistahnaa, jonka ohje kulkeutui meille Prinsessakeittiöstä luottolukijamme TiVin suosittelemana.

Tahna olikin huippuhyvä yhdistelmä makeaa ja suolaista, kunnes menin horjuttamaan täydellistä tasapainoa lisäämällä joukkoon vielä ylimääräisen lusikallisen sinappia. Seuraavalla kerralla pitäydyn tarkemmin alkuperäisessä mitoituksessa.

Saaristolaistahna (ohje kahdelle, itse tein tuplasatsin)

1 tuhti viipale saaristolaisleipää
1 kovaksi keitetty kananmuna
2 tl vahvaa karkeaa sinappia
1 rkl ranskankermaa
muutama oksa tilliä

Silppua leipäviipale, kananmuna ja tilli. Sekoita joukkoon sinappi ja ranskankerma.

Pääruokana oli merihenkistä kalakeittoa, mutta siitä ja sen tekemisestä enemmän seuraavassa postauksessa.

Jälkiruoka aiheutti päänvaivaa, koska en hoksannut liittää mitään hedelmää, leivonnaista tai marjaa suorilta käsin merellisiin tunnelmiin.

Sitten keksin Perämeren(kin) rannalla kasvavan tyrnin, jota kekseliäs kokki voisi käyttää vaikka minkälaisiin jälkiruokiin. Minä päädyin yksinkertaiseen tyrnijäädykkeeseen, jonka pystyi tekemään hyvissä ajoin pakasteeseen odottelemaan. Ohjeen otin Chez Mariuksen sivuilta:

Tyrnijäädyke

1 dl sokeroimatonta tyrnimehua + 1,5 dl sokeria
4 keltuaista
4 dl kuohukermaa
tyrnimarjoja tai sitruunamelissaa koristeeksi (meillä minttua)

Sekoita mehu ja sokeri. Vatkaa keltuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää tyrnimehu vatkaten keltuaiseen. Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita kermavaahto kananmunamehuseokseen.
Maistele ja lisää tarvittaessa sokeria. Jaa massa 8 annosvuokaan ja laita pakastimeen noin puoleksi vuorokaudeksi. Jäädykkeet on helpoin tehdä silikoniannosvuokiin, joista irrottaminen käy helposti.

Nyt ajateltuna tyrnistä olisi voinut tehdä ihanan valkosuklaisen kakunkin.

Unohtumattomat ateriat

Punainen keittiö haastoi meidät kertomaan, mitä kaikkein mieluiten söisimme mahdollisella viimeisellä ateriallamme.

Minulle tuli tietenkin saman tien mieleen Kreetan länsirannalla nautittu ruoka kreikkalaisine salaatteineen ja hiilillä kypsytettyine kaloineen. Ainakin totesin syödessäni, että tämän aterian jälkeen voisin kuolla tyytyväisenä. Lautasella pitäisi siis olla mieluusti ainakin auringon kypsyttämiä tomaatteja.

Jälkiruokapuolelle voisin ottaa ehkä vielä muutamia juustoja, kuten vaikka jotain hyvää sinihomejuustoa johonkin hedelmäisempään elementtiin yhdistettynä. Tai kenties viipaleen mahdollisimman mehevää omenapiirakkaa.

Tai ehkä siinä tilanteessa kannattaisi tilata jotain aivan uutta ja ennen kokematonta. Niin kuin vaikka hummeria thermidor (tuo taitaa olla tyylikkäin ruokalajin nimi, jonka satuin tähän hätään keksimään) tai sitten kenties arvostettua kobehärkää. Todennäköisesti päätyisin kuitenkin oman äitini tekemään perunamuusiin, koska mikään maailman ravintolakokemus ei ole onnistunut viemään siltä hohtoa vielä tähänkään mennessä.

Haastamme viimeisestä toiveateriastaan kertomaan Kulinaristin Karjalasta, Varsinaisen talousihmeen sekä Paistetut muikut.

Muut voisivat kertoa elämänsä parhaista ruokakokemuksista vaikka kommenttilaatikon puolella. Oletteko päässeet nauttimaan tähänastisen elämänne unohtumattomimman aterian kotikeittiön vaiko ravintolan kokkaamana? Ja minnepäin maailmaa kokemus on sijoittunut?

Tuhannen tavernan Kreeta

Kreikkaan kuuluva Kreeta on alue, joka pärjäsi erinomaisesti siinä samaisessa ruokavaliotutkimuksessa, jossa Suomen Pohjois-Karjala pärjäsi huonosti. Kreetalainen ruokavalio on sittemmin herättänyt runsaasti kiinnostusta, ja se on monien mielestä ylivertainen sekä terveellisyydessään että herkullisuudessaan.

Vietimme Kreetalla vähän aikaa sitten viikon päivät, ja siinä ajassa ehdimme tietenkin syömään monenlaista. Yhteen ainoaan sunnuntaipäivään mahtui elämäni hienoin ja kehnoin ravintolakokemus, eli tarjontaa oli tosissaan laidasta laitaan.

Intiassa ja Egyptissä antaumuksella sekoillut mahaparkani oli myös mielissään ruokatarjonnasta – siitä huolimatta, etten vältellyt jääpaloja enkä erityisemmin mitään muutakaan.

Minun kannaltani oli kätevää, että kreikkalaisen jogurtin ja hunajan yhdistelmää sai monesta paikasta (sitä voi syödä paitsi aamupalana myös jälkiruokana). Hunaja lienee useimmiten ollut timjamihunajaa, ja toisinaan hunajan ja jogurtin jumalaiseen yhdistelmään kuului myös saksanpähkinää. Saarelta löytyi toki muitakin perusherkkujani eli tomaatteja ja fetaa ynnä muita kreikkalaisia juustoja.

Turistitavernojen ruokalajit olivat enimmäkseen yleiskreikkalaisia (ja osin yleismaailmallisiakin), eli listoilta löytyivät souvlakit, musakat, kleftikot ja stifadot. Tämä kuva on otettu erittäin tyypillisestä gyros-annoksesta (gyros on käsittääkseni kreikkalainen termi vartaassa kypsytetylle kebaplihalle):

Kreetalaisemmista ruokalajeista seurueemme päätyi testaamaan muun muassa etanoita, joita ei ollut hukutettu voihin ja valkosipuliin vaan yrtteihin, valkoviiniin ja oliiviöljyyn. Kuvan etanat olivat tarjolla hanialaisessa Tamam-ravintolassa, joka on kuuleman mukaan rakennettu vanhaan turkkilaiseen kylpylään (saari oli turkkilaisten hallussa vuodesta 1645 aina 1900-luvun alkuun asti, mikä on jättänyt muistonsa Kreetan rakennuskantaan).

Minä söin stifado-henkistä lihapataa, jossa oli piristyksenä ainakin rusinoita ja pistaasipähkinää. Tamamissa pääsimme maistamaan myös Nostos-viiniä, joka kasvaa Hanian läänissä (harmillista muuten, ettei Suomesta saa kovinkaan monipuolisesti kreikkalaisia viinejä).



Reissun paras ruokakokemus sijoittui länsirannikolle pieneen Sfinari-nimiseen pitäjään. Sfinarin rannalta löytyi paitsi runsaasti kasvihuoneita myös Sunset Tavern -niminen ruokapaikka, jonka läheisyyteen leiriytymistä harkitsin erittäinkin vakavasti paikan ruokia maistettuani. Koska olimme kiinnostuneita syömään kalaa, tilattavan ruokalajin valinta alkoi käynnillä keittiöön päivän kalansaalista tutkimaan.

Syömisen mittaan kävi ilmi, että taverna tuotti itse miltei kaiken tarjoilemansa ruuan. Perheen miehet kalastivat, kasviksia kerättiin ravintolan läheisyydestä, ja perheen äiti teki juuston omistamistaan vuohista. Tai siis niiden vuohien maidosta.

On aina yhtä mukava huomata, kuinka luontevasti jotkut ihmiset suhtautuvat siihen, mistä eräät toiset laativat tekemällä tehtyjä trendejä – luomuun, luonnosta poimittuihin villivihanneksiin ja lähiruokaan siis (on toki muistettava, että meillä täällä Suomessakin asuu nipuittain ihmisiä, jotka kasvattavat itse omat porkkanansa + poimivat metsästä omat marjansa ja sienensä).

Kalat grillattiin hiilillä, samaten kuin alkuruuaksi tarjotut leipäviipaleet (joiden kanssa tarjotut oliivitahnat olivat nekin luonnollisesti laadittu perheen omista oliiveista). Kalan kanssa meille haluttiin tarjoilla kreikkalaista salaattia, joka olikin kypsine tomaatteineen jotain aivan taivaallista (salaatissa oli tavallisten ainesten lisäksi myös perunaa ja leipää, jotka sopivat kokonaisuuteen ällistyttävän hyvin). Ihan parasta ikinä!

Aika rankat hampaat tuolla toisella kalalla. En silloin syödessäni niitä huomannutkaan:

Kalan kanssa tarjottiin jotain, jota luulimme alkuun oliiviöljyn ja voin sekoitukseksi, mutta ehkä siinä olikin vain hyvää kreetalaista oliiviöljyä yhdistettynä sitruunaan. Yksinkertaisia, puhtaita makuja hyvin yhdistettynä. En ymmärrä, miten pelkät paistetut perunatkin pystyivät maistumaan niin makoisilta.

Mieltä lämmitti myös omistajaperheen onnellisuus ja ylpeys omasta ravintolasta ja sen ruuasta. Kun vielä Välimeren aallot löivät rantaan vain muutaman metrin päässä meistä, ei täydellisestä ruokakokemuksesta puuttunut kerrassaan mitään.

Jälkiruokana talo tarjosi vielä jonkinlaisia friteerattuja murkuloita, joiden kreikankielinen nimi pakeni tietenkin saman tien päästäni pois. Kuulemma jotain perinteistä jälkiruokaa, jota tarjottiin nyt tuoreemmalla tavalla jäätelöön yhdistettynä.

Sfinarissa on kätevä piipahtaa vaikka matkalla Elafonissiin (kuuluisa korallihiekkainen hiekkaranta Kreetan lounaisrannalla).

Saaren pääkaupungissa Iraklionissa (Heraklion) saimme myös herkullista ruokaa. Kävimme katsomassa minolaista Knossosta ja ajelimme sen jälkeen kaupungin satamaan, josta löysimme oikein hyvän Marando-nimisen kalaravintolan.

Tilasimme epähuomiossa ihan liikaa ruokaa: tarjolla oli muun muassa mustekalaa vaikka kuinka monessa muodossa (esim. ääriherkullinen mustekalasalaatti, jossa oli juuri sopivasti hapokkuutta), supermakoisia viininlehtikääryleitä sekä friteerattua kesäkurpitsaa. Lähellä oli merta, laivoja, vanhoja linnoituksia ja ihan ravintolan vieressä oli jokin kaivausalue. Kyllä kelpasi syödä sielläkin.









Turistialueiden tavernoissa ruokaa ei selvästi tehty samanlaisella rakkaudella kuin vaikkapa Sfinarissa, mutta mukavia poikkeuksiakin esiintyi. Plataniaksen ruuhkaisen pääkadun varrella sijaitsi vähän perinteisempi myllyravintola Mylos tou Kerata, jonne kannattaa mennä ihan vaan sen vessojen takia. Käsienpesualtaissa oli ruusuja! Tunnelmallinen ulkoterassi oli puolestaan koristeltu kokonaisin kurpitsoin!

Mylos tou Keratan tarjoilija kehui kreetalaista kania saaren maistuvimmaksi lihaksi, mutta minä päädyin Kreetan lähivesiltä pyydettyihin katkarapuihin.

Kokonaisia kaneja näytti makoilevan myös hyvin varustellun IN.KA-supermarketin lihatiskissä. Me emme ryhtyneet kanin grillaukseen (ei meillä ollut kyllä uuniakaan), mutta eräänä iltana paistoimme paikallisia makkaroita, joissa oli paitsi runsaasti lihaa myös sipulia sekä yrttejä. Tarjoiltiin yhdessä sitruunamehun kanssa. Aikamoinen ero meikäläisiin jauhomakkaroihin.

Uunissa olisi voinut lämmittää myös pakastealtaasta ostettua valmista spanakopitaa ja muunkinlaisia kreikkalaisia piirakoita. Kuvan kalitsounia-piiraita sain syödäkseni Hanian kauppahallissa, täytteenä pinaattia (ei mitään pakastemössöä!) sekä juustoa. En osaisi tehdä itse yhtä hyviä.

Jälkiruokaa ei tarvinnut ikinä tilata erikseen, sillä ruuan päätteeksi tuotiin usein jotain makeaa leivonnaista tai hedelmiä (appelsiinit olivat mahtavan makoisia!). Turistipaikoissa tarjottiin myös ruuansulatusta edistävää rakia tai vaihtoehtoisesti ouzoa (pontikkamainen raki ei ollut ihan minun juttuni).

Retsina ei ollut oletusteni mukaisesti jälkiruokaviini, sillä se esiintyi ruokalistoissa yhdessä puna- ja valkoviinin kanssa. Kuvassa näkyvää retsinaa tilasimme kokeeksi Vrisses-nimisestä paikasta.

Siellä meillä oli ruokaseuranamme kissa, joka nukkui makoisasti minun viereiselläni tuolilla auringonpaisteesta nautiskellen. Sen olisin tuonut mielelläni vaikka matkamuistoksi (kissat ovat niin kivoja!), mutta tyydyin sitten oliiviöljyyn, pähkinöihin ja hunajaan.

Kreeta on enemmän viinin kuin oluen koti, eikä paikallista olutta ollut juurikaan tarjolla (eniten esillä ollut Mythos lienee kotoisin Kreikan mantereelta). Rethymnonilaisen panimon oluet muodostivat poikkeuksen. Kaverina oluella on tuossa kuvassa rinkeleitä, jonkatyyppisiä leivonnaisia näin paikallisten hanialaisten vetävän myös kaupungin kahviloissa.

Parasta pikaruokaa?

Kyselin vuosi sitten kommenttejanne Suomen parhaista pikaruokapaikoista. Nyt kaivelin postauksen uudelleen esille, kun näin kesälomien kynnyksellä mieli kutkuttaa taas pikkuisen tien päälle. Siihen liittyen olenkin pohdiskellut, syödäänkö Porissa paljonkin porilaisia. Ja mistä mahtaa saada Porin parhaan porilaisen?

Oululainen pikaruokamaailma on saanut uusia haastajia. Kaenkky.comissa on hehkutettu viime aikoina länsituiralaista Swing Grilliä (svengigrilli!) ja erityisesti sen Kreikkalaista hampurilaista, jossa on ilmeisesti itse paistettu leipä ja kunnon viipale aitoa kreikkalaista fetajuustoa.

Minä tykkään tuunata kyseisen hampurilaisen vielä vähän raikkaammaksi muutamalla lisätomaatinsiivulla.

Grillin bosnialainen pitäjä saattaa tarjota satunnaiselle kävijälle mielellään vaikka kahvit ja tarinoida kaikessa rauhassa elämästään muutenkin (paikka ei tarjoile perinteistä pikaruokaa siinä mielessä, että annoksia ei saa aina kovinkaan kovalla kiireellä mukaansa). Svengigrilliltä saa myös halutessaan bosnialaisia erikoisuuksia, kuten cevapcicia eli jonkinlaisia maustettuja lihapötkylöitä. Olen kuullut kehuja myös paikan perinteisemmistä grilliruuista, niin kuin nyt vaikka suomalaiskansallisista makkaraperunoista.

Oululaiset nörtit ovat ilmeisesti innostuneet myös Kauppuri 5:n Teurastajan burgerista, mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Pikaruoka-aiheeseen vähän laajemminkin liittyen: Lukaisin Liza Marklundin & James Pattersonin kirjoittaman Postikorttimurhat (rakkauteni ruotsalaisiin dekkareihin on ikuista), jossa osa tapahtumista sijoittui meille kovinkin tuttuihin pohjoisruotsalaisiin maisemiin. Yhdessä kohtauksessa ostettiin makkarakojusta rieskarulla, jonkalaista en ole tiennyt olevan olemassakaan:

"Jacob sai käteensä foliopussiin pakatun leipäkäärön, jonka sisällä oli perunamuusia, hampurilaiskastiketta, grillimakkara, pilkottua maustekurkkua, sipulia, sinappia, ketsuppia ja katkarapuja majoneesissa."

Kyllä tuolla ainakin nälkä lähtisi.

Raparperipossu

Näihin aikoihin raparperia alkaa olla saatavilla helposti kaupasta - tai mikä vielä parempaa - omalta tai pahaa-aavistamattomien sukulaisten takapihalta. Kun raparperisesonki on edennyt siihen pisteeseen, että kiisselit ja piirakat alkavat kyllästyttää, voi koittaa parittaa sitä muunkinlaisiin yhteyksiin, kuten tässä tapauksessa liharuoan raikastimeksi.

Possu tykkää happamasta ja makeasta, mistä syystä sen tyypillinen seuralainen on omena. Tässä reseptissä happamuus otetaan kuitenkin raparperista ja makeus fariinisokerista. Sekaan paloiteltavat leipäkuutiot rapsakoituvat hieman uunissa ja tuovat ruoan rakenteeseen mukavan, kokonaisuutta keventävän lisän.

Hyvältä maistuvassa ruoassa on usein toisiaan tasapainottavia makuja ja muita eri akselien vastakkaisista päistä poimittuja elementtejä. Happaman ja makean yhdistelmä alkaa olla jo useimmille tuttu, mutta ainakin meidän keittiössämme tulee vielä valitettavan vähän yhdisteltyä esimerkiksi erilaisia tekstuureja samaan ruokaan.

Pehmeistä tai muuten mössömäisistä aineksista koostuvaan ruokaan saa kummasti potkua juurikin leipäkuutioilla, tai esimerkiksi pidättäytymällä keittämästä kaikkia kasviksia aivan pehmeiksi asti, jolloin ruokaan jää mukavaa purutuntumaa. Myöskin sipsileivät edustavat samaa lähestymistapaa.

Tämänkertainen raparperipossuresepti sovellettiin allrecipes.com:n ohjeesta. Kyljysten tilalla käytettiin 2-3 sentin paksuisiksi noiseteiksi leikattua possun sisäfilettä - se kun tuntuu olevan nykyään helpoimmin saatavilla oleva porsaan osa.

Possu-raparperipaistos

possunkyljyksiä tai pieniksi pihveiksi paloiteltu porsaan sisäfile
rosmariinia
5 dl raparperia, kuorittuna ja pilkottuna
kämmenenpohjallinen rouhittua rosmariinia
4 viipaletta vaaleaa leipää
1,8 dl fariinisokeria
2 rkl vehnäjauhoa
1/2 tl kanelia
öljyä, suolaa, mustapippuria, maustepippuria

Ruskista kyljykset tai possunpihvit kevyesti öljyssä. Ripottele pinnalle rosmariinia, suolaa ja mustapippuria.

Kuori ja pilko raparperi. Leikkaa leipäviipaleista reunat pois ja kuutioi jäljelle jäänyt vaalea osa. Laita sitten leipäkuutiot kulhoon raparperien kanssa ja sekoita mukaan fariinisokeri, vehnäjauho, kaneli ja ripaus maustepippuria.

Kaada puolet raparperi-leipäseoksesta uunivuokaan. Asettele päälle possunpalat ja loppu raparperiseos. Paista kannella peitettynä 180 C:ssä n. 35 minuuttia, poista kansi ja paista vielä n. 10 minuuttia.

Paistoksen voi nauttia aivan sellaisenaan tai esimerkiksi raikkaan salaatin kera, kuten me tällä kertaa teimme: salaatinlehviin sekoitettiin kulhossa loraus oliiviöljyä, balsamicoa, suolaa ja pippuria. Hyssyteltiin hetki, jotta jokainen lehti sai osansa ja nosteltiin sitten lautaselle possu-raparperipaistoksen viereen.

Lakritsia ja piparminttua

Suuret kiitokset vielä näin jälkikäteen monista kommenteistanne taannoiseen teenjuontipostaukseeni.

Minusta tuli suorastaan ällistyttävän nopeasti mallikelpoinen teenjuoja. Siitä huolimatta, ettei satunnaisesti nautittu kahvikaan ole aiheuttanut enää minkäänlaisia ongelmia (ilmeisesti närästystä aiheuttivat vain työpäivien aikana tyhjään mahaan jatkuvalla syötöllä kaadetut kupposet). Itse en ole kahvia keittänyt pääsiäisen jälkeen muistaakseni kertaakaan, mutta sukulaisten ja kavereiden luona kyläillessäni saatan ottaa joskus vaikka toisenkin kupin, jos oikein tarjotaan. Mutta kahvia ei ole tehnyt mitenkään erityisemmin mieli, mikä kummastuneena merkille pantakoon.

Teekupposessa on jotenkin niin rauhaisa ja turvaisa tunnelma (olenkohan nyt sitten kuitenkin muuttumassa teen myötä rauhallisemmaksi ihmiseksi, hmmmph).

Kiinnostavia teetuttavuuksia ovat olleet muun muassa Indian Chai sekä lakritsitee, jota en ennen kommenttejanne tiennyt olevan olemassakaan. Tilasin luottopaahtimostamme HasBeanista piparminttu-lakritsiteetä, jossa lakritsin pitäisi olla peräisin ihan oikeasta lakritsinjuuresta. (Nyt vasta muuten huomasin, että tuo lakritsi"tee" on tietenkin kofeiinitonta, kääk. Ja minä aina kahvinjuontiaikoinani naureskelin ajatukselle kofeiinittomasta kahvista.)

Olen oppinut teestä muutakin uutta. Musta tee tykkää kiehuvasta (tai ainakin lähes kiehuvasta) vedestä, mutta hennommille teelaaduille, esimerkiksi vihreälle teelle keitinvesi saa olla jossain määrin jäähtyneempää. Pekka Nihtinen kertoo Kiinalaisessa teekirjassaan (2004) veden lämpötilasta seuraavaa:

"Kiehuvan kuuma vesi ei sovi useimmille teelaaduille, ja siksi on odotettava, että kerran jo kiehahtanut vesi jäähtyy kyseiselle teelle soveliaaksi. Mustaa ja tummaa teetä varten veden tulee olla kuitenkin noin 95-98-asteista, sillä muuten näistä voimakkaista teelaaduista ei erity veteen tarpeeksi makuaineita. Sinivihreille (siis wulong-teet) teelaaduille sopivin lämpötila on hieman alempi eli 90-95 °C. Vastaavasti herkemmille hapettamattomille teelaaduille suositellaan haudutusta noin 70-80 °C vedessä, sillä liian kuuma vesi turmelisi niiden hienoimmat aromit. Tällaisten vihreiden, valkoisten ja keltaisten teelaatujen laita on usein myös niin, että mitä hienompi ja kalliimpi laatu on kyseessä, sitä alhaisemmassa lämpötilassa se tulee hauduttaa."

Samaisessa teekirjassa on kerrottu myös teen tuhatvuotisesta historiasta - siitä miten kunnioitetusta kiinalaisesta raaka-aineesta tuli nykyajan kiireiselle ihmiselle kertapakkauksiin paketoitua pussiteetä. Eniten minua jäi askarruttamaan se, että osa Britannian markkinoille aikoinaan suunnatuista teelaaduista on ilmeisesti tarkoitettu juotavaksi maidon ja sokerin kanssa, mikä saattaisi selittää joidenkin teemerkkien kitkeryyden ja voimakkuuden.

Britit ovat myös vaikuttaneet siihen, että kaupallisen teenviljelyn painopiste siirtyi aikanaan Kiinasta Intiaan, ja markkinoinnin kautta luotujen mielikuvien avulla kiinalainen tee koki 1900-luvun alussa joksikin aikaa aikamoisen arvonalennuksen. Nykyään teetä vievät ahkerimmin Sri Lanka ja Kenia, koska sekä Kiinan että Intian tuottamista teelaaduista suuri osa menee kotimaiseen kulutukseen. Kenialaiseen teehen olen törmännytkin usein kahviloiden lapputeevalikoimia tutkaillessani.

Teenviljelyn ympäristövaikutuksiakin kannattaa tietenkin pohdiskella. Teepuu ei vaadi kirjan mukaan ollenkaan niin paljon torjunta-aineita ja lannoitteita kuin vaikkapa kahvi, puuvilla ja tupakka, koska se pystyy taistelemaan omillakin keinoillaan aika hyvin tuholaisia vastaan. Viljelyalaahan se tietenkin vie muilta, vähän ruokaisammilta kasveilta.

Kalaruusukkeet grillissä

Pahoitteluni viime viikkojen kehnosta postaustahdista. Elämä on osoittanut taas kerran arvaamattomuutensa, eikä ruoka ole (kerrankaan) ollut mielessäni ihan kaikkein ylimpänä.

Ruokabloggaamisen ehdottomana etupuolena on se, että ihmisen on periaatteessa pakko syödä päivittäin, mikä takia postauksen aiheet eivät lopu oikeastaan ikinä. Kesäaikaan kokkailumme sujuvat yleensä siten, että grilliin viritellään mielialan mukaan jotain sopivaa, joka sitten grillailun päätteeksi syödään yhdessä salaatin ja muiden mahdollisten lisukkeiden kanssa.

Taannoisen helleaallon aikana olisin voinut syödä pelkkää kasvista ja kalaa, joten sitä meillä sitten kokattiinkin. Minua olisi kovasti huvittanut kokeilla haukiruusukkeiden tekemistä savustuslaatikossa, mutta aika ei antanut myöten, minkä takia kalafileet kiedottiin pekoniin ja kypsennettiin perinteisin grillikonstein.

Tuloksena oli siis pieni satsi pekoni-kalaruusukkeita, joita voisi valmistaa uunissakin (ja höystää ruusukkeita kalaan sopivin maustein ja ehkä jopa muutamalla lusikallisella smetanaa). Tillihän tuohon yhteyteen olisi sopinut tietenkin ihan erityisen hyvin.

Kasviksetkin pääsivät ottamaan lisämakua ja mehevyyttä grillistä, kun täksi kesäksi hankittu Weberin kasviskaukalo pääsi taas kerran testaukseen. Grillatut herkkusienet ovat ällistyttävän hyviä ilman perinteistä sinihomejuustotäytettä ja pekonikäärettäkin! Ennen pitkää tuohon grillikasvissatsiin voi lisätä myös itse kasvateltuja herneenpalkoja (olen kovinkin luottavainen sen suhteen, että pieni herneviljelmäni antaa vielä kesän mittaan satoa).

Pssst. Piipahtakaahan muuten postaustahtiaan kiristäneeseen Punaiseen keittiöön.