maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Paloiteltu paneer-juusto

Paneer-juusto on Intiassa tiettävästi miljoonille maan kasvissyöntiin taipuvaisille asukkaille keskeinen proteiinin lähde. Me emme loman aikana juurikaan kokkailleet itse aterioitamme, mutta paneeria piti päästä testaamaan, kun sitä saattaa olla käsittääkseni ainakin täältä Oulusta vähän vaikeampi löytää. (Toki sitä voi tehdä itsekin maidosta ja sitruunamehusta.)

Paneer on tofun tavoin itsessään aika mautonta ja sitä kannattaa siten marinoida maukkaammaksi. Pääsin mortteloimaan paneer-marinadiin intialaisia mausteita, ja voin vannoa, että niiden tuoksut olivat suorastaan huumaavat. Joko Intiassa on saatavissa parempia mausteita kuin täältä Suomesta, tai sitten sikäläiset mausteet olivat vain huomattavasti tuoreempia kuin omassa maustehyllyssä vuosikausia kököttäneet maustepurnukat. Ohjeistusta paneerin marinointiin on otettu keittokirjasta nimeltään Food of the World India.

Paneer tikka

350 g paneeria, paloiteltuna 16 kuutioon
gheetä tai kasvis/maapähkinäöljyä (vartaiden voiteluun)
1 tl garam masalaa
tuoretta korianteria (koristeluun)

tikka-tahna:
10 mustapippuria
6 neilikankynttä (cloves)
siemenet 4 vihreästä kardemummanpalosta
1 tl juustokuminaa
1 tl korianterinsiemeniä
1/2 tl unikonsiememiä (poppy seeds)
1/2 tl chilijauhetta
1/2 tl kurkumaa
2 rkl valkosipuli-inkivääritahnaa (syntyy esim. tehosekoittimessa tai morttelissa muusaamalla yhteen yhtäläinen määrä valkosipulia ja inkivääriä)
1 sipulinlohko, hienonnettuna
2/3 cup (1,6 dl) luonnonjogurttia
1/2 rkl tomaattipyreetä
1 rkl besan- tai gram-jauhoja (tällä tarkoitetaan ilmeisesti kikherneistä tehtyä jauhoa)
1 rkl kasvis- tai maapähkinäöljyä

1. Tee ensin tikka-tahna. Paista kuumalla, kuivalla pannulla pippureita, neilikoita, kardemummaa, juustokuminaa, korianteria ja unikonsiemeniä jatkuvasti sekoittaen niin pitkään, että mausteiden aromit tulevat esiin. Vältä polttamista.
2. Kippaa mausteet mortteliin. Lisää chilijauhe ja kurkuma ja hierrä mausteet yhtenäiseksi jauheeksi. Lisää valkosipuli-inkivääritahna ja sipuli ja hierrä sopivaksi tahnaksi. Siirrä isompaan kulhoon ja lisää joukkoon jogurtti, tomaattipyree, besan-jauho ja öljy.
3. Lisää paneer-kuutiot kulhoon ja sekoita kättä apuna käyttäen kuutiot kauttaaltaan tikka-tahnaan. Varo, ettet riko kuutioita hämmennellessäsi. Anna juustojen marinoitua huoneenlämmössä puolen tunnin ajan (tai peitettynä viileässä paikassa pitempäänkin).
4. Käsittele vartaat (esim. puisia vartaita liotetaan vedessä). Meillä ei vartaita ollut, joten skippasimme tämän vaiheen.
5. Lämmitä parila keskilämpöön (jos olet marinoinut paneeria jääkaapissa, ota se varttia aikaisemmin huoneenlämpöön). Voitele vartaat gheellä tai öljyllä, ja pistele juustopalat vartaisiin. Palojen välille voi jättää vähän tilaa.
6. Paista vartaita 12-15 minuuttia. Paloja kannattaa välillä kääntää ympäri ja levitellä niiden päälle lisää kulhon pohjalle jäänyttä marinadia. Vartaat ovat valmiita, kun juusto on saanut reunoilleen sopivasti väriä. Vartaiden päälle voi vielä pirskotella gheetä ja garam masalaa ja koristella ne korianterin lehdillä.


Ruuan kanssa tarjoiltiin intialaistyylistä salaattia, jossa ananas ja punasipuli muodostivat hauskan yhdistelmän. Samalle lautaselle pääsi myös intialaista parathaa ja musambi-marinoitua kanaa. Musambi on sikäläinen sitrushedelmä, jonka maku on hieman limemäinen (tai ainakin itse sitä limen korvikkeena käytimme). Sekin oli meikäläiselle ihan uusi tuttavuus. Lautaselle kannattaa annostella lisäksi ainakin nokareen verran jonkinlaista jogurttipohjaista kastiketta.

Pikaisen nettietsinnän perusteella maailmalla on ainakin muutamia intialaiseen kasvisruokaan erikoistuneita blogeja, joista löytyy luonnollisesti ohjeistusta ja ideoita myös paneerin käyttöön.

lauantaina, maaliskuuta 29, 2008

Itäistä pituutta

Eteläinen Intia (ja ilmeisesti Intia yleensäkin) on kasvissyöjän aarreaitta. Paikallisella lentoyhtiöllä lentäessämme kiinnitimme heti huomiota siihen, että kasvisruoka oli ensisijainen vaihtoehto, jota suurin osa ympärillä olevista intialaisista kanssamatkustajistamme syötäväkseen tilasi. Lihansyöjien oli toki mahdollista tilata myös normista poikkeavaa non-veg -muonaa.

Lihapuolelta pääasialliset vaihtoehdot olivat ymmärrettävistä syistä kanaa ja lammasta, mikä sopi meikäläiselle varsin hyvin. Aluksi olin tosin maassa maan tavalla kasvislinjalla, mikä osaltaan sekoitti mahani hyvinkin tehokkaasti. Vietinkin parina yönä puhdistusharjoituksia delhi-bellyn merkeissä. Onneksi ajoittaisesta huteruudesta huolimatta jaksoin silti roikkua joka päivä muun joukon jatkona.

Oma asuinalueemme oli entistä viidakkoa (heippa vaan pikkuliskot ja muut mönkiäiset), ja kookospalmu oli yhtä tuttu näky kuin koivut omalla oululaisella pihamaallamme. Kookos onkin kuulemma olennainen osa monia eteläintialaisia kasvismurkinoita. Suomessa suosittu "intialainen ruoka" on yleensä kotoisin Pohjois-Intiasta, missä suositaan etelää enemmän gheetä (eli kirkastettua voita), curryjä ja tandoori-ruokia.

Pohjoisintialaisia ravintoloita oli Bangaloressakin vaikka millä mitalla, ja varsinaisia eteläintialaisia ruokapaikkoja piti jopa haeskella erikseen. Ainakin yksi kalaruokaa tarjoava goalainen ravintolakin tuli vastaan (kalaa ei tosin kannata kuulemma syödä kovin kaukana rannikosta), samoin keralalaista ruokaa olisi ollut useammissa paikoissa tarjolla. Kerala olisikin mahtava käyntikohde, ja voisipa Goallakin joskus piipahtaa.

Intialaiseen ruokakulttuuriin ei kuulu yleensä alkoholi, eikä sitä monista ruokapaikoista sitten saanutkaan. Yhdessä ravintolassa sain eteeni lasillisen verran aivan loistavaa intialaista viiniä (rypäleenä kuumalle alueelle erinomaisesti soveltuva cabernet sauvignon), mutta majapaikkaan yhtenä päivänä ostamamme pullot osoittautuivat aika homeisiksi kokemuksiksi. Laatueroja oli siis aika tavalla. Suomestakin saatavaa Sula-viiniä olisi ollut kauppojen valikoimissa tarjolla useampaakin sorttia. Paikallinen Kingfisher-olut oli pullotetun veden ohella ihan kelpoisa ruokajuoma.

Monissa paikoissa oli tarjolla myös runsas valikoima alkoholittomia cocktaileja eli mocktaileja. Itse kokeilin muun muassa (uskaliaasti jääpalojen kanssa) Virgin Mojitoa, joka oli erittäin uskottava juoma tavallisenkin mojiton ystävälle. Alla olevassa kuvassa poseeraa mocktail, jonka makuaineena oli monenlaisten survottujen hedelmien lisäksi grenadiinia:

Intiassa viehätti tapa käyttää muovin sijasta luonnontuotteita. Esimerkiksi yrttikimput oli sitaistu yhteen heinänkorrella, ja kasvit taipuivat paikallisten käsissä niin lakaisuvälineiksi kuin aurinkokatoksiksi. Paikalliset ateriatkin saatetaan tarjoilla banaaninlehdeltä, jolle annostellaan pienet annokset kaikkea mahdollista tarjolla olevaa murkinaa pikkelssejä ja chutneytä tietenkään unohtamatta. Kuvan ateria oli omasta mielestäni kerrassaan loistava. Paikkana oli eteläintialaiseen ruokaan erikoistunut Dakshin, joka tosin loistohotellin alakerrassa sijaitsevana ruokapaikkana oli mahdollisimman kaukana tavallisen intialaisen arjesta.

Banaaninlehtiannos pitäisi syödä oikeaoppisesti ainoastaan oikeaa kättä käyttäen, mikä oli tottumattomalle kerrassaan hankalaa, kun vasen käsi tahtoi väkisinkin hiipiä esimerkiksi leipää repiessä messiin. Riisiäkin on yllättävän hankala vedellä suuhun ilman haarukkaa. Kuvassa näkyvänä alempana "leipänä" on dosa eli paikallinen riisistä ja linsseistä tehty kreppi, josta syntyy myös monien ylistämä kojuruoka eli perunatäytteinen dosa masala (tai masala dosa). Sitä taidan opetella valmistamaan itseksenikin, vaikka jotenkin tuntuu, ettei täällä Suomessa pääse intialaisen ruuan kanssa yhtä jykeviin makuihin. Riisi oli kookosriisiä, eli siinä oli muiden sattumien ohella joukossa myös paloiteltua kookosta.

Bangalore tunnetaan Intian Piilaaksona, mistä syystä intialaisen kulttuurin rinnalle on hiipinyt runsaasti länsimaista hapatusta (etenkin italialainen ruokakulttuuri vaikutti olevan paikallisten ruokalehtien perusteella kovasti pop).

Coffee Day -kahvilaketju on sikäläinen vastine meikäläisille starbuckseille, mutta itse tykästyin erityisen paljon Mocha-nimiseen kahvilaan. Siellä pääsin maistamaan melkoisen maukasta intialaista kahvia. Muuten en juuri kahvia juonutkaan, vaan kupistani löytyi enimmäkseen intialaisittain maustettua teetä (chai). Maailmankirjat ovat virallisesti sekaisin, koska en ole kotiuduttuanikaan keittänyt kahvia vielä kertaakaan.

Viimeisenä vielä riksa juhla-asussaan:

perjantaina, maaliskuuta 28, 2008

Siellä, missä pippuri kasvaa

Pastanjauhajien pääsiäisen aika vierähti Intiassa, Karnatakan osavaltiossa sijaitsevassa Bangaloressa. Intia olisi ollut ilman muuta pitkäaikaisemmankin vierailun arvoinen maa, ja viikko hurahti ohitse ihan hetkessä. Suomi on tuntunut Intian jälkeen huomattavan hajuttomalta, mauttomalta ja värittömältä. Sekä tietenkin kylmemmältä.

Loma-ajoituksemme oli siinä mielessä hupainen, että kyseisellä alueella (jossa vietettiin parhaillaan kesäkuukausia) oli kuulemma ajankohtaan nähden kehnoin sää suurin piirtein sataan vuoteen. Eli vettä tuli taivaan täydeltä melkein joka päivä, mutta aurinkoisina hetkinä ehti sentään saada rusketustakin hieman alulle.

Eteläisen Intian ruokatarjonnasta lisää juttua lähipäivinä.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

Wieninleike

Tätä lapsuusajan klassikkoa on pitänyt kokeilla kotikeittiössä jo pitkään. Hyvinvointi-Suomen kultakauden ravintola-aterioinnin kulmakiveen törmää yhä silloin tällöin ainakin ketjuuntuneiden työpaikkaruokaloiden perjantaipihvinä. Luin pari netistä löytynyttä reseptiä ja päädyin hyvin suoraviivaiseen toteutukseen. Puoliksi laiskuuttani ja puoliksi nettireseptien autenttisuusvakuutteluihin uskoen jätin anjovikset, kaprikset ja muun kasarikoristelun pois ja evästin leikkeitä ainoastaan sitruunalla.

Pelkistetty sitruunaversio toimi loistavasti, odotuksiani paremmin! Paitsi että pääsee vähemmällä nypöstämisellä, sitruunan raikkaus oli täydellinen pari leivityskuoren rapeudelle ja sen sisällä mehukkaaksi muhineelle lihalle. Jotenkin tuntui, että annos oli näin raikkaampi kuin tavallinen työpaikkaruokalan lounasversio. Sitruunaa kannattaa tarjota ihan reilu pala ja puristaa sen mehua leikkeen päälle pelottomin ottein.

Wieninleike

leikkeitä/lehtipihvejä (hyvin ohueksi nuijittua naudan ulkofileetä tms.)
suolaa, pippuria
vehnäjauhoa
muna tai pari
korppujauhoa

Nuiji tai nuijituta pihvit jo kaupassa ohuenohuiksi. Nykytapa näyttää olevan pakata kaupassa nuijitut kätevästi muovisiivun ympärille käärittyinä, jolloin ne saa ehjinä ja sirkeinä kotiin.

Mausta leikkeet suolalla ja pippurilla ja tee sitten leivitys: kopistele ne ensin vehnäjauhossa. Kannattaa painella leikkeitä jauholautaselle vaikka sormilla niin, että jauhoa tarttuu tasaisesti joka puolelle. Käytä lihoja sen jälkeen lautasella, jossa on kevyesti vatkattua munaa ja siirrä ne lopuksi korppujauhoon, jossa jälleen painelet ja pyörittelet niitä niin, että jauhoa on tasaisesti joka puolella.

Friteeraa leivitetyt leikkeet kuumassa öljyssä. Noudatin tässä kohden Iltalehdessä julkaistua ohjetta ja paistoin leikkeet pannulla, jonka pohjalla oli sentin-parin kerros öljyä. Kääntelin leikkeitä muutaman kerran paiston aikana niin, että ne saivat molemmille puolille ruskean värin, mutteivät ehtineet mustua karrelle. Yhteensä tähän kului ehkä jonkin verran yli viisi minuuttia.

Kuten friteeratessa yleensä, nämäkin paistokset kannattaa valuttaa liiasta öljystä talouspaperin päällä heti pannulta ottamisen jälkeen. Jos öljyä ei näin poista leikkeiden pinnalta, se imeytyy melko nopeasti leivitykseen ja pinta menettää sitä heleää rapeutta, jota siihen on tällä nimenomaisella tekniikalla haettu.

Persiljaperunat

Molemmat referenssireseptit käsittivät persiljaperunoita, joten niillä mentiin meilläkin. Viimeiset viikot olen muutenkin päätynyt valmistamaan perunat aina jokseenkin samalla kaavalla: suolaa, pippuria, yrttejä ja oliiviöljyä hölskytellään kulhossa perunoiden pintaan ja paistetaan ne sitten uunivuoassa 225-250 asteessa tunteroisen verran.

Olen varioinut niin paistolämpöä kuin paloittelutekniikkaakin erien välillä. Tämänhetkinen mieltymys on suurten ranskanpottujen kokoisissa suikaleissa ja kuumassa lämmössä (n. 250 C) - kuitenkin siten, että pyörittelen pottuja ainakin kerran kesken paiston ja lisään samalla vähän öljyä niin, etteivät päällimmäiset pääse palamaan. Näin niistä tuntuu tulevan päältä vähän rapeita ja sisältä pehmeitä - sellaisia, joita voi melko uskottavasti syödä niin haarukalla kuin sorminkin.

maanantaina, maaliskuuta 17, 2008

Kreikkalainen rosvopaisti

Me emme näillä näkymin ennätä pääsiäisenä pahemmin puuhastelemaan kyökin puolella, mistä syystä otimme varaslähdön pääsiäiseen jo viime viikonloppuna. Pitihän sitä päästä perinteisen lammaspaistin kimppuun. Samaan pataan pääsi tällä kertaa myös fetajuustoa, kasa yrttejä sekä muita mausteita ja muutama salottisipuli.

Paatuneimmat lukijamme ehkä muistavatkin, että meillä on tapana paistaa pääsiäisenä leivinuunissa pitkään ja hartaasti punaviiniin upotettua karitsanpaistia. Nyt emme moiseen ryhtyneet vaan testasimme sen sijaan uunivalmisteista kreikkalaista rosvopaistia eli kleftikoa, joka ehtikin paistua vajaassa kolmessa tunnissa oikein maukkaaksi syötäväksi. Lammaspaisti oli erityisen hyvää kera tsatsikin, jonka valmistamisessa onnistuin tällä kertaa yli odotusten. Salaisuutena oli kreikkalaisen jogurtin, valutetun kurkkuraasteen ja muiden tykötarpeiden ohella tavallista suurempi satsi valkosipulia. Lisukkeeksi pääsivät sitruunalla maustetut valkosipuliperunat sekä kreikkalainen salaatti, jonka avulla sain ujutettua lautaselle todella makoisiksi osoittautuneita kirsikkatomaatteja.

Kleftiko-ohjeistusta otettiin lähinnä täältä sekä täältä (jälkimmäinen ohje löytyi meiltä yhdestä keittokirjastakin). Kesällä pitäisi tehdä kyllä oikeaakin rosvopaistia (sopiva maakuoppakin on jo katsottuna). Viimeksi olen tainnut syödä sitä 80-luvulla Jaakko Kolmosen valmistamana jossakin paikallisessa kesätapahtumassa.

Olin suunnitellut lammaspaistin lopusta sunnuntaille makoisan aterian, mutta lammasta jäi niin onnettoman vähän, että se syötiin sitten myslipuikuloiden (tämänhetkinen suosikkimme ostoleipien joukosta) välissä jämätsatsikin kanssa. Mainittakoon kuitenkin, että suunniteltu "makoisa ateria" olisi pitänyt sisällään clap-hand rotia (brittikokki Ainsley Harriottin mukaan kyseessä on karibialainen vastine intialaiselle paratha-leivälle), jonka sisään kääräistäväksi olisi tehty täyte lampaasta, tomaatista ja sipulista (ja mahdollisesti muistakin aineista - ideointi jäi kesken, kun sitä lammasta ei ollutkaan). Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että yksi lempiruuistani on semmoinen taikinasta tehty lätty, jonka väliin on kiedottu kunnolla maustettua lihaa ja joitakin valikoituja kasviksia. Toisinaan myös pieni soosiroiskaus saattaa olla paikallaan.

sunnuntaina, maaliskuuta 16, 2008

Pähkinäleipä

Leivoin tätä pähkinäleipää jo viikkoja sitten, mutta en ole saanut siitä millään ilveellä postausta aikaiseksi. Syy moiseen saamattomuuteen ei ole leivän kehnoudessa vaan siinä, ettei reseptiruotsini edelleenkään ole sillä tasolla, että kilometrin pituisen ruotsinkielisen ruokaohjeen suomentaminen julkiseen jakoon pahemmin houkuttelisi. Siksipä kehotankin kaikkia pähkinäleivän ystäviä suuntaamaan katseensa mainioon ruotsalaiseen Pain de Martiniin ja käyttämään leivontatuokioissaan kyseisen mahtiblogin alkuperäisiä ohjeistuksia. (Kuka oikein perustaisi Suomeen vastaavanlaisen leipäblogin?)

Tämä leipä vaikuttaa juuriviritelmineen aivan mahdottoman isotöiseltä, mutta ei sitä loppujen ole ollenkaan. Yksittäisiin vaiheisiin ei kulu juurikaan aikaa (ellei odottelua oteta lukuun), ja lopputuloksena on juureva ja maukas leipä, jossa pähkinät pääsevät tosissaan pääosaan. Aluksi siis ohjeistusta (erittäin vapaasti suomennettuna) juureen ja sen jälkeen itse leipään, jonka valmistamisessa tähdätään siihen, että saa leipää sopivasti sunnuntain tarpeisiin:
Hapanjuuri

Tiistai-iltana sekoitetaan purkissa 100 grammaa ruisjauhoja, 100 grammaa raastettua omenaa ja 150 grammaa 40-asteista vettä. Seoksesta tulee puuromaisen paksua. Purkkia säilytetään paikassa, jossa on lämpöä noin 21–22 astetta. Välillä purnukan voi asettaa esim. kokkailujen ajaksi lieden läheisyyteen, jolloin se saa vähän lisälämpöä.
Perjantai-iltana, ts. kolmen vuorokauden kuluttua seos alkaa hieman kuplia, ja maku on miedosti hapan. Rakenne on alkulähtökohtaa ohuempaa, joten sekaan sopii laittaa paksunnukseksi 60 g ruisjauhoa ja 50 g vettä.
Lauantaina juuri kupluttaa edelleen ja sen koostumus on lähellä suklaamoussea. Juuri alkaa olla valmis. Tällä kertaa leivottavaa leipää varten otetaan siitä 100 grammaa erilleen. Loppuosaan sekoitetaan jonkin verran vettä ja ruisjauhoja, ja säilytetään sitä kylmässä seuraavaa leivontakertaa varten.

...ja sitten se leipä:

Pähkinäleipä Martinin tapaan

Ensimmäisenä päivänä sekoitetaan keskenään 100 g ruisjuurta, 100 g ruisjauhoja ja 200 g vettä. Annetaan seistä yön yli.
Seuraavana päivänä seokseen lisätään 500 g vettä, 20 g suolaa, 400 g saksanpähkinöitä, 400 g sihtiruisjauhoja ja 500 g vehnäjauhoja (itse hieman säädin jauhojen kanssa siten, että lopputulos oli odotettua rukiisempi). Pähkinöiden määrä on siis melkoinen, mutta lopputulos onkin sitten sitäkin parempi. Mikäli taikinan sekoittaminen hoituu yleiskoneen taikinakoukulla, seosta hämmennetään ensin ennen pähkinöiden lisäämistä keskiteholla n. 8 minuutin ajan ja sitten vielä hitaalla vauhdilla noin neljä minuuttia siten, etteivät pähkinät pääse liikaa muussautumaan ja rikkoutumaan. Jätä taikina tämän jälkeen taas tekeytymään huoneenlämpöön peiteltynä neljäksi tunniksi.

Neljän tunnin jälkeen ota taikina kulhosta ja jaa se jauhotetulla alustalla kahteen osaan. Pähkinäinen rakenne asettaa leipomiselle omat haasteensa, mutta homma ei ollut millään tavoin hankala tai ylivoimainen (edes minulle). Muotoile taikinapallot limppumaisemmiksi ja jätä ne taas liinan alle pariksi tunniksi tekeytymään. Tunnin päästä uunin voi vääntää kuumentumaan 275 asteeseen.

Tee leipään kohottelun jälkeen muutamia viiltoja ja tumppaa se uuniin. Itse olin laittanut uunin pohjalle uunivuoassa vettä, mutta ilmeisesti vettä olisi voinut roiskia sinne vähän vapaamminkin. Kymmenen minuutin jälkeen lämpö pudotettiin 230 asteeseen ja luukkua käytettiin auki, jolloin enimmät vesihöyryt pääsivät poistumaan uunista. Leivän pintaan saa paistua kunnolla väriä, mutta jos siitä ei välitä, pinnan voi halutessaan suojata jossain vaiheessa vaikka alumiinifoliolla.

Leivän pitäisi paistua sisältä 98 asteeseen, mutta minä en ryhtynyt mittaustoimenpiteisiin (digitaalisen lämpömittarin kanssa heiluminen on meillä enemmänkin perheen miesjäsenistön heiniä) vaan kaivelin leivän (tai leivät) uunista reilun puolen tunnin jälkeen, kun leipä alkoi tuoksua ja näyttää valmiilta. Sen jälkeen vaan jäähdytellään ja nautitaan!

perjantaina, maaliskuuta 14, 2008

Puuropöytä

Monkeyfood-Muulilasta tupsahti ilmoille kirjallisuusaiheinen maalishaaste, jonka pitäisi nyt periaatteessa olla helppo nakki, mutta tehtävänantoon tavallaan sisältynyt nostalgiavaraus tekee hommasta hieman haastavampaa. Mitä meikäläinen sitten oikein lapsena ja vähän vanhempana lukikaan? Ja ennen kaikkea – mitä niissä kirjoissa olisi puhuttu ruokapuolesta?

Teini-ikäisenä omin kirjallisuudenlajini olivat historialliset rakkausromaanit, mikä nykykyynisestä minästä tuntuu hiukan huvittavalta. Nyt maaliskuun ruokahaasteen kunniaksi yritin penkoa sopivia ruokasitaatteja kirjahyllyssäni majailevista teinivuosieni suosikkikirjoista. Suursuosikkini ja ehdoton lempikirjani joskus yläasteikäisenä oli Charlotte Brontën yltiöromanttisen ihana Kotiopettajattaren romaani, joka löytyy kirjahyllystäni ainoastaan englanninkielisenä versiona (Jane Eyre, ilmestynyt alun perin vuonna 1847). Kirjasta löytyikin pikaisella selailulla ruokalajiksi pohjaan palanut puuro, jollaista johonkin maailmanaikaan osasin valmistaa varsin hyvin itsekin:

Ravenous, and now very faint, I devoured a spoonful or two of my portion without thinking of its taste; but the first edge of hunger blunted, I perceived I had got in hand a nauseous mess; burnt porridge is almost as bad as rotten potatoes; famine itself soon sickens over it.

Jotenkin tuntui, että tarvitsin ajatteluni tueksi jotain muutakin, mistä syystä kulkeuduin kirjamuistoissani vielä kauemmaksi juurilleni. Ihan ensimmäinen oikea lukemani kirja oli Tiinalle otetaan pikkusisko, ja ajankohta oli kesä 1981. Sen jälkeen lukaisin kaikki muutkin Tiinat, jotka jossain vaiheessa sijoitin mielessäni 1950-luvun Tampereelle tai johonkin muuhun hämäläiseen kaupunkiin. (En tiedä, pitääkö paikkansa.)

En oivaltanut ollenkaan, mitä linnit mahtoivatkaan tarkoittaa, eivätkä ne ehkä sen takia jääneet Tiinoista mieleeni. Sen sijaan muistelen, että kirjojen (voipaperiin käärittyjen) eväsleipien välissä oli makkarana hevoshalpaa, joka kuulosti 80-luvun kasvatista kerrassaan hullunkuriselta. Jossain kirjassa tehtiin syntymäpäiväkakkua (voista vatkatusta kermasta), ja joissakin muissa taas ostettiin juhlatilaisuuksiin leivoksia, joiden muistaakseni kerrottiin maksaneen monta kymmentä penniä kappale. Omissa mielikuvissani leivokset näyttivät tältä:

Muistaakseni Tiina ei pahemmin pitänyt kaurapuurosta, mutta joutui siitä huolimatta istumaan aamuisin puuropöydässä. Itse olen aina tykännyt kaikenlaisista puuroista kohtuullisen paljon, mutta vähän vanhemmalle ikäluokalle kaurapuuro ei ole maistunut ehkä siitäkään syystä, että siinä on ilmeisesti saattanut olla akanoitakin joukossa.

Koskapa puuro vaikuttaisi siis vainoavan minua vanhoissa suosikkikirjoissani, päätin, että on aika kirjoittaa Pastanjauhantaan kahden ja puolen vuoden bloggaamisen päätteeksi sananen puurosta. Siksi keittelin viime viikonloppuna ruokahaasteen kunniaksi ohrasuurimopuuroa, joka on mahtanut olla sodan jälkeisessä Suomessa arvossaan, kun tuontitavarana toimineesta riisistä oli monissa paikoissa pulaa. Sitä on luullakseni siis voitu syödä Tiina-kirjoissakin, mutta Jane Eyren 1800-luvun alkupuolen Englannissa tuskasteleman puuron laatua en uskalla edes ruveta arvailemaan. Puuron kaveriksi oli tarkoitukseni kiehauttaa puolukkakiisseliä, joka muotoutui käytännössä herukkakiisseliksi sen vuoksi, että otin epähuomiossa vääränlaisia marjoja sulamaan. Varsin 50-lukulaista ruokaa tämä oli joka tapauksessa.

Olin jossain vaiheessa kotikotonamme tunnettu siitä, että poltin kaiken maitopohjaisen aina saman tien pohjaan. Pohjaan toki paloi loppuvaiheessa tämäkin puuro (käyttämästäni täysmaidosta huolimatta), mutta onneksi sillä ei tuntunut tällä kertaa olevan vaikutusta makuun. Ohrasuurimopuuro on pitkäjäykkäisestä valmistumisestaan huolimatta aina yhtä maistuvaa syötävää, mutta vesihaudekattila voisi olla seuraavalla keittokerralla jo ihan kova sana.
Ohrasuurimopuuro (Kotikokista)

2 l maitoa
3 dl kokonaisia
 ohrasuurimoita
50 g voita
2 tl suolaa

Liota ohrasuurimoita vedessä yön yli ja keitä puuroa sitten hiljalleen hauduttaen n. 4 tuntia.
 Mausta ennen tarjoilua voilla ja suolalla.
Rikotuista ohrasuurimoista saat puuron samoilla suhteilla, mutta suurimoita ei tarvitse liottaa.
Lisää ne suoraan kiehuvaan maitoon ja keitä hauduttaen n. 3 tuntia.

Kesällä voisikin sitten toteuttaa eväsretken Viisikoiden tapaan.

torstaina, maaliskuuta 13, 2008

Suklaahippuiset pähkinä-banaanimuffinssit

Tarkoitukseni on ollut jo pitempään suositella kaikille innokkaille muffinssimaakareille DagensMuffin-sivustoa, josta aika moni kotileipuri on tosin jossain vaiheessa jo mahtanut kuullakin. Oma ehdoton suosikkimuffinssini on muinoin suuressa muffinssitestissäkin pärjännyt pähkinä-banaanimuffinssi, jollaiseen ihastuin alkujaan vähän yli kymmenen vuotta sitten jossain helsinkiläisessä kahvilassa (oululaisista kahviloista ei vielä siihen aikaan yhtä hyviä muffinsseja mahtanut saadakaan, kun kahvilakulttuuri oli vasta tekemässä tänne tuloaan).

Tämänkertaisiin muffareihin tuli muusatun banaanin ja murskattujen hasselpähkinöiden lisäksi vielä tummaa suklaata*), jota laitoin taikinan joukkoon huomattavasti suositeltua määrää vähemmän. Varsin suklaisia nämä olivat siitä huolimatta, mutta banaanin maku korostui myös varsin kivasti. Paisto tapahtui tällä kertaa ilman papereita; olenhan tätä nykyä kuvassa näkyvän silikonisen muffinssivuoan onnellinen omistaja.
Suklaa, banaani & hasselpähkinämuffinit (12 kpl)

125 g huoneenlämpöistä voita
1 1/2 dl sokeria
1/2 dl vaaleaa siirappia
2 munaa
1/2 dl ruokajogurttia tai turkkilaista jogurttia
3 1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia
2 isoa (tai 3 pientä) haarukalla survottua banaania
150 g karkeasti rouhittua tummaa suklaata
80 g paahdettua hasselpähkinää, karkeasti rouhittua

Aseta uuni 200-asteeseen. Paahda hasselpähkinöitä uunissa 5-10 min (vahdi etteivät ne pala, ravista peltiä muutama kerta). Kuori pähkinöitä sen verran kuin mahdollista ja rouhi karkeasti.

Sekoita kulhossa: vehnäjauhot, leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaneli. Lisää sen jälkeen suklaa ja hasselpähkinät. Sekoita toisessa kulhossa voi, sokeri ja siirappi ja vatkaa kuohkeaksi. Lisää munat yksitellen. Sekoita sen jälkeen jogurtti, kuivat ainekset ja banaani joukkoon. Sekoita taikina tasaiseksi, ei enempää.

Laita kulho jääkaappiin puoleksi tunniksi (saa olla siellä pitempääkin, voit paistaa muffinit aamulla ja syödä illalla).

Hienot muffinit saa jos paperiset vuoat laittaa muffinipellin koloihin. Silloin ei myöskään tarvitse tiskata. Paista muffinit kunnes vaikuttavat valmiilta, 15-20 min. Kokeile tikulla.

*) Minähän en tunnetusti ole suklaan ystävä ensinkään, mutta nyt olen ehkä pääsemässä pikkuhiljaa jyvälle tumman suklaan viehätyksestä. Maistoin yhtenä taannoisena viikonloppuna muutamaakin tuttavien luona tarjolla ollutta tummaa suklaata, ja kunnon kaakaolta maistuva kokemus oli kohtuullisen veikeä. Tumma suklaa ei ole tavallisen maitosuklaan tavoin ollenkaan makeaa, ja liiallinen makeus on ollut aina suklaassa mielestäni se kaikkein harmillisin tekijä.

Liiallisen makeuden välttelemisen vuoksi en mahda saada milloinkaan aikaiseksi tehdä cupcakes-nimisiä muffinssimaisia leivonnaisia, jotka ovat maailmalla sen verran pop, että niitä varten on perustettu ihan erityisiä blogejakin. Näteiltähän nuo näyttävät.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2008

Makkarainen metsäsienipasta

Olen jo jonkin aikaa haaveillut joko sienipastan tai jonkinlaisen makkarapastan valmistamisesta, ja tässä Alastoman kokin onnenpäivistä otetussa muonassa yhdistettiin makkarat sekä suppilovahverojen muodossa esiintyneet sienet kätevästi samalle lautaselle.

Innostuin tekemään pastaa kerrankin omin nokkineni (pastataikina on oikeasti maailman yksinkertaisin juttu), mitä nyt armas aviopuolisoni oli apuna pastakoneen kammen vääntämisessä. Kaikki sujui kohtuullisen mallikkaasti muuten, mutta kattilassa osa pastasuikaleista meinasi takertua kiinni toisiinsa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä lopputulos oli muuten kerrassaan mainio. Sienistä ruokaan tuli mukavasti metsäisyyttä, makkaroista muhevuutta ja persiljasta ruuan kaipaamaa raikkautta. Sipuli onnistui maistumaan jostain syystä muiden raaka-aineiden rinnalla miltei makealta.

Käyttämäni raakamakkara oli väriltään aika tummaa (en kerta kaikkiaan muista, millä nimellä makkaraa mahdettiin lihatiskissä kaupitellakaan... jotain aika tulista makkaraa, jonka nimi alkoi mahdollisesti p-kirjaimella), joten ruoka näytti siltä, kuin siinä olisi ollut seassa pieniä lihapullia.
Pappardelleja, mausteista makkaraa ja metsäsieniä

1 sipuli (kuori ja hienonna)
1 valkosipulinkynsi (kuori ja hienonna)
250 g mausteisia raakamakkaroita (hallien ja herkkutiskien valikoimista. Myös siskonmakkarat käyvät. Pursota massa kuoresta.)
oliiviöljyä
2 kunnon kourallista timjamia (riivi lehdet varsista)
1-2 pientä kuivattua chiliä murennettuina
400 g erilaisia sieniä (kantarelleja, tatteja, suppilovahveroita, siitakkeita tms.) puhdistettuina ja hienonnettuina
tuoreita pappardelleja (kuivattu pasta käy myös hyvin)
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria
3 reilua nokaretta voita
1 kourallinen persiljaa silppuna
1 kourallinen raastettua parmesaania

Kuullota sipuli-valkosipulisilppua ja makkaramassaa oliiviöljyssä, kunnes seos ruskistuu hiukan. Lisää timjami, chilit ja sienet. Jatka paistamista, kunnes sienistä irtoava kosteus on haihtunut. Keitä pappardellet suolalla maustetussa vedessä al denteksi. Valuta. Säästä hiukan pastan keitinvettä. Ota makkara-sienipannu levyltä. Mausta seos suolalla ja pippurilla. Löysennä sitä lisäämällä joukkoon voinokareita sekä tilkka pastan keitinvettä. Kippaa sitten valutetut pastat kastikkeen joukkoon. Sekoita nostellen. Ripota loppusilaukseksi päälle runsaasti persiljaa ja parmesaaniraastetta.

Viininä oli sangiovese-rypäleestä valmistettu Chianti Ruffino (2006), joka oli omaan makuumme ehkä hivenen vetistä mutta tässä yhteydessä muuten ihan kelvollista palanpainiketta.

maanantaina, maaliskuuta 10, 2008

Syökää kalaa

Tiedän, että uunilohireseptejä löytyy Pastanjauhannasta jo kiljoonittain, mutta se nyt on vaan niin näppärä keino saada kalasta kivaa syötävää! Tällaista ruokaa meille tarjoiltiin kuukausi sitten kavereiden luona, ja siitä asti on tehnyt mieleni tehdä tätä itsekin.

Ideana on ottaa tavallinen lohifilee, josta nahka on mahdollisesti jo poistettu. Lohen päälle levitellään sweet chili -kastiketta ja kaikkein päällimmäiseksi seosta, joka on valmistettu silputusta aurinkokuivatusta tomaatista, pieniksi pilkotuista oliiveista sekä sopivasti murustellusta fetajuustosta. Suolaakin lohen pinnalle kannattaa mielestäni ripotella (mielellään jo hieman etukäteen, jolloin sillä on vaikutusta makuunkin), vaikka onhan noissa kuorruteaineksissakin jo jonkinmoinen suolaelementti mukana. Lohta saa paistaa parisataa-asteisessa uunissa parhaaksi katsomallaan tavalla (ja tietenkin lohen paksuudestakin riippuen) esim. varttitunnista puoleen tuntiin. Itse tykkään, että lohi on kypsää, mutta ei kuitenkaan kuivahtanutta.

Ruoka on paitsi kaunista ja maukasta, myös aikamoisen terveellistä. Tai no, fetajuusto ei välttämättä taida kaikkien mielestä olla kovinkaan terveellistä, mutta se on hyvää, ja siinä mielessä hyväksi ainakin ööh.. mielenterveydelle. Lohi sopii tarjoiltavaksi vaikkapa kera caesar-salaatin, josta itse tein muuten perinteisen version, mutta korvasin broileriosion lohkotulla tomaatilla.

Parmesaania olisi saanut olla salaatissa huomattavasti enemmänkin, mutta tuoreella timjamilla maustamani ja itse laatimani leipäkuutiot osoittautuivat oikein mainioiksi. (Lähikaupastamme löytyi pari viikkoa sitten aivan mahtavia tuoreita yrttejä; minttua, rosmariinia ja timjamia todella tomerina minipensaina. Pitäisi nyt vaan onnistua pitämään ne hengissä mahdollisimman pitkään.)

sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2008

Hapan ja haastava leipä (Sourdough bread)

Viime kesänä saimme San Franciscossa maistaa niin veikeää leipää, että sitä on tavoiteltava kotioloissakin. Sourdough-leipä on rakenteeltaan lähellä perinteistä hiivaleipää, mutta maultaan hyvän ruisleivän tapaan raikkaan hapan.

Hapan maku tulee bakteereista, jotka asuvat taikinassa hiivan kavereina. Bakteerit käyttävät hiivan lailla ravinnokseen jauhoa, mutta tuottavat aineenvaihduntatuotteina happamia yhdisteitä, mm. maitohappoa. On ilmeisesti jonkin verran tuurista kiinni, millainen hiivojen ja bakteerien yhdistelmä juureen milloinkin pesiytyy. Niinpä kannattaa valmistaa juuri alusta asti uudelleen, jos ensimmäinen leipä ei miellytä.

Jos taas maku on mieleinen, taikinaa kannattaa aina säästää pieni nytynen seuraavaan kertaan. Juuri säilyy nimittäin jääkaapissa kohtuullisesti ja sen voi aina uudistaa lisäämällä jauhoja ja nostattamalla kerran tai kaksi. Tarina kertoo, että San Franciscon kuulu Boudin-leipomo on käyttänyt samaa juurta vuodesta 1849. Sitä pidetään hengissä Boudinin ensimmäisessä leipomossa Fisherman's Wharfilla ja emätaikinasta toimitetaan säännöllisesti palaset kaikkiin Boudin-leipomoihin.

Mutta että bakteereita taikinassa? Ei kannata huolestua. Kaikissa taikinoissa on aina sekä hiivoja että bakteereita. Miksei normaali hiivaleipä sitten maistu happamalta? Tavalliseen taikinaan lisätään heti alussa niin paljon hiivaa, että se voittaa ilmasta ja ympäristöstä taikinaan kulkeutuvat muutamat bakteerit suurella ylivoimalla. Normaalitaikinassakin siis näitä happamia aineita jonkin verran on, mutta niin häviävän vähän, etteivät ne vaikuta leivän makuun. Kun hiivaa ei lisätä ulkopuolelta ollenkaan vaan annetaan senkin tarttua ilmasta, taikinassa kotiaan pitävien eliöiden suhde on paljon tasaväkisempi ja jokainen juuri on ainutkertainen.

Kokeilin ensimmäistä varteenotettavan näköistä reseptiä, jonka google minulle löysi, mutta tulokset olivat laihat. Monivaiheinen juuren rakentelu tuntui ensin onnistuvan mainiosti. Taikina paisui ja kuplutti hyvin ja olin jopa haistavinani siinä Boudinin leivän aromia. Jostain syystä juuri ei kuitenkaan selviytynyt ohjeen mukaisesta jääkaappikäsittelystä. Leivät eivät nousseet ollenkaan ja paistuivat uunissa kivikoviksi - kuitenkin siten, että sisällys oli keskeltä aivan taikinainen ja raaka.

Seuraava kokeilu suoritettiin Glorian ruoka ja viini -lehden reseptillä. Nyt onnistui jo paremmin, mutta ainakaan minun suussani tämä leipä ei ollut kovinkaan hapan. Pikemminkin tuntui, että oli tullut tehtyä ihan tavallinen hiivaleipä, korkeintaan hieman rapsakammalla kuorella. Ei ihme sinänsä, kun leipään kuitenkin lisättiin tavallista hiivaa, ja vielä useaan otteeseen.

Kunnollisen sourdough-leivän etsintä siis vielä jatkuu. Kaikenlaiset suositukset ja kokemukset otetaan innolla vastaan! Alla vielä Glorian ruoka ja viini -lehden hyvin suomalaistyyppinen resepti kokeilujen lähtökohdaksi.

Sourdough suomalaisittain

Juuri:
2 hapankorppua murskattuna
3 dl lämmintä vettä
10 g hiivaa
2 dl maustamatonta jogurttia
5 dl vehnäjauhoa

Taikina:
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 rkl lämmintä vettä
15 g hiivaa
8 dl vehnäjauhoa

Sekoita hapankorppumurut lämpimään veteen. Anna niiden turvota hetki. Liuota hiiva taikinanesteeseen, lisää jogurtti ja jauhot. Peitä kulho tuorekelmulla ja tee siihen muutama ilmareikä. Anna taikinajuuren seistä huoneenlämmössä seuraavaan päivään.

Lisää taikinajuureen sokeri, suola sekä pieneen vesimäärään liuotettu hiiva. Alusta taikina vehnäjauhoilla kimmoisaksi. Vaivaa taikinaa noin 10 minuuttia. Siirrä taikina öljyttyyn kulhoon. Peitä kulho kelmulla ja anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi lämpimässä paikassa.

Lyö taikina alas eli vaivaa ilmakuplat ulos taikinasta jauhotetulla leivinpöydällä. Leivo taikinasta kaksi pitkähköä leipää jauhotetulla työpöydällä. Leivät saavat jäädä pinnoiltaan jauhoisiksi. Leikkaa terävällä veitsellä leipien pintaan ristikkäisviillot ja nosta leivät pellille leivinpaperin päälle. Kohota peitettyinä 1-2 tuntia.

Pane uunipelti uuniin ja kuumenna uuni 250-asteiseksi. Pane leivät uuniin ja suihkuta sinne runsaasti vettä suihkepullolla, jolloin saat leipään rapean pinnan.

Vähennä lämpö 175 asteeseen viiden minuutin kuluttua. Avaa uuninluukkua pari kertaa paistamisen aikana ja päästä uuniin ilmaa. Paista leipiä vielä 35-40 minuuttia. Leipien tulee olla melko tummia, muuten pinnasta tulee sitkeä.

Ota leivät uunista ja pane ne ritilälle. Suihkuta pinnalle vähän lisää vettä rapeuden edistämiseksi.

tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

Juustofondue, jatkokurssi

Juustofondueta teimme (minäkin raahauduin jopa työpöytäni äärestä keittiöön!) eräänä iltana, kun saimme suurena juustonystävänä tunnetun siskoni muutamaksi päiväksi vieraaksemme. Ohjeistusta oikeaoppiseen juuston sulatteluun on saatu pariltakin Sveitsissä asuneelta taholta, joten kiitokset vaan kumpaisellekin.

Juustoksi valikoitiin kohtuuklassinen yhdistelmä, puolet mustaleimaista emmentalia ja puolet gruyèrea, ja lisäksi tarvittiin muun muassa puolikkaan kynnen verran valkosipulia (jolla sivellään padan pohja ja seinämät), puolisen pulloa valkoviiniä sekä suurustustarkoitukseen muutama lusikallinen maizenaa.

Sitruunamehua voi lirauttaa halutessaan myös sekaan (ei vaikuta makuun, mutta tekee seoksen rakenteesta kuulemma parempaa) samaten kuin kirschiä, jos siitä sattuu tykkäämään ja sitä on sopivasti saapuvilla (meillä ei ollut). Dippailtavan patongin on syytä olla sopivasti kuivunutta (meillä oli tosin tuoretta), ja seoksen voi maustaa makunsa mukaan joko musta- tai valkopippurilla.

Kukkakaali olisi kuulemma ollut myös varsin mieluisa ja raikas dipattava, ja kieltämättä kukkakaalin ja juuston liitto toimii ainakin kukkakaaligratiinissa ihan erinomaisen hyvin. Kirsikkatomaatit ovat tietenkin myös makoisia juustoon kasteltavia naposteltavia. Aiemman fonduepostauksemme kommenttiloorassa esille tullut tomaattifonduekin on meikäläiseltä edelleen toteuttamatta!

maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Thai-currysta teriyaki-kanaan

Olen ollut viime aikoina kodinhengettärenä vielä tavallistakin kelvottomampi, kun olen lopettanut ruuanlaitonkin melkein tykkänään työnsankaria leikkiessäni. Parisuhteesta on onneksi se(kin) hyvä puoli, että tulee syötyä edes suurin piirtein säännöllisin väliajoin. Tämänkertaisen postauksen murkinoihin meikäläinen on panostanut pelkästään ideointitasolla. Kaikki muu kokkauksesta pöydän kattamiseen on hoitunut armaan aviopuolisoni voimin.

Onneksi sain pahinta työsumaa sen verran selviteltyä, että nyt maaliskuussa voisi olla toiveita ehtiä viimein kokkailemaan vähän itsekin. Suorastaan kaipaan sitä tunnetta, kun pääsee työpäivän jälkeen pilkkomaan kasan sipulia ja naksauttamaan tomaattimurskapurkin auki. Yhtenä päivänä rentouduin jo keittokirjojeni ääressä, ja sainkin niistä päähäni pari mainiota ruokakehitelmää. Jotta perästä kuuluu.

Noutoruokailukin on tullut viime viikkoina taas varsin tutuksi. Harmiksi vain noutoruokavaihtoehdot ovat täällä Oulussa aika onnettomat, kun tarjolla on (etenkin vähänkään myöhäisemmillä kellonlyömillä) lähinnä vain pizzaa ja hampurilaisia. Onneksi täältä saa ihanaa thaimaalaista ruokaa, josta päivänä muutamana ilmestyi pöytään omatekoinenkin versio (thai vihreä curry). Valitettavaa vaan, että Oulun Pikku Thaissa pöytään pikkukipossa kiikutettava punainen chilikastike jäi kyseisestä annoksesta puuttumaan. Mahtaisivatkohan nuo myydä sitäkin kotipakettiin?

Yllä olevassa kuvassa patsasteleva ahvenet alla romana oli vähän juhlavampi ruokalaji, jonka kaveriksi perheen mieseläjä keitteli vielä valkoviinistä makoisan kastikkeen. Kala on aina yhtä hyvää syötävää. Pitäisi koittaa saada sitä lautaselle ainakin kerran viikossa.

Teriyakilohi on yksi lempimurkinoistani, ja nyt pääsin maistamaan myös kotitekoista teriyakikanaa, jota olen tähän asti syönyt lähinnä noutosubien välissä. Valmistaminen ei vaadi sen kummempia kommervenkkejä, etenkin jos käyttää kaupassa valmiina myytävää teriyakikastiketta. Sorsakeittiöstä löytyy asiantuntevampaa juttua aiheesta, joten jos ruokalaji kiinnostaa, niin suunnatkaa katseenne sinne.

sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2008

Samppanjaa ja simpukoita

Pastanjauhajat ovat varsinkin näin talvisaikaan ahkeria punaviininjuojia ja laiskahkoja valkoviininjuojia - ja hyvin saamattomia kuohujuomien kuluttajia. Nyt kuitenkin maistelimme viime aikoina paljon esillä ollutta ja tarkkasuu Essi Avellanillekin maistunutta Bruno Paillardin vakiosamppanjaa: Bruno Paillard Brut Première Cuvée.

Kokemus oli erinomainen ja sai miettimään, josko vähäinen kuohunta laseissamme on johtunut voittopuolisesti siitä, että olemme tähdänneet liian lähelle hinnat alkaen -malleja, eli kuohuviinissä tärkein ominaisuus on ollut kuohun olemassaolo.

Paillard maistui alusta lähtien hyvin hedelmäiseltä, melkein kevyen karamelliselta. Sama piirre esiintyy jännästi myös kehittyneissä, muhkeissa valkoviineissä: juoma voi olla sokeripitoisuudeltaan hyvinkin kuiva, mutta tuntua silti suussa pehmeän makealta. Raikkaasta yleisilmeestä huolimatta hapot olivat hyvin hallinnassa, eikä vähemmän tasapainoisten kuivien kuohuvien kirpeydestä ollut tietoakaan.

Samppanjan kanssa nautimme Stockmannin ohjeella valmistettua suoraviivaista simpukkakasaria.

Merimiehen vaimon simpukat

2 kg sinisimpukoita
2 rkl voita
2 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
4 dl kuivaa valkoviiniä
maustekimppu: timjaminoksia, laakerinlehti, persiljanoksia
tuoretta persiljaa

Osta simpukat samana päivänä kuin aioit valmistaa ne. Puhdista ja tarkasta tuoreet simpukat. Kopauta jo avautuneet simpukat pöytään. Ota talteen vain sulkeutuvat simpukat ja heitä avoimiksi jäävät pois.

Silppua sipulit. Sulata voi isossa laakeassa kattilassa. Lisää sipuli- ja valkosipulisilppu. Kuullota hetki ennen kuin lisäät viinin ja maustekimpun. Kuumenna lientä täydellä teholla kunnes se kiehuu voimakkaasti. Lisää simpukat ja paina ne reikäkauhalla liemeen. Sulje kattila kannella ja keitä n. 3 minuuttia kunnes simpukat ovat avautuneet.

Siirrä simpukat reikäkauhalla kuumille lautasille. Keitä lientä kokoon ja lisää lopuksi silputtu persilja ja halutessasi myös kermaa kokoonkeitetyn liemen joukkoon. Kaada kuumaa lientä simpukoiden päälle tai tarjoile liemi erillisestä kulhosta.

Ulkoisesti silmiinpistävin piirre tässä samppanjassa oli kuplien minimaalisen pieni koko. Ne poreilivat lasissa harvakseltaan, pieninä noroina siellä täällä. Viini näytti muutenkin lepäävän lasissa hyvin rauhallisesti ja säilytti poreet pitkään. Hiilidioksidipore ryhtyi vapautumaan ja kirppuilemaan määrissä vasta kielellä.

Kokonaisuutena samppanjan maistelu oli niin antoisa ja arkisesta peruspuurtamisesta poikkeava kokemus, että jatkoa varmasti seuraa!


pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails