tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Viininlehtikääryleet

Sain taannoiseen sitaattipostaukseeni muutamia mukavia kirjasuosituksia, joiden joukossa oli Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila. Törmäsin kirjan pokkariversioon Helsinki-Vantaan lentokentän R-kioskilla, mistä nappasin sen kesälomareissumme matkalukemiseksi. Lento Kööpenhaminasta Seattleen riitti tekemään kirjasta selvää - viimeiset sivut ahmaisin koneen rullatessa määränpään kiitoradalla.

Kirjassa tehtiin ruokaa toden teolla, ja jokaisen luvun alussa oli erittäinkin lupaavankuuloinen resepti. Innostuin kirjan inspiroimana tekemään ensimmäistä kertaa elämässäni viininlehtikääryleitä, joihin yrttiosaston tykötarpeet löytyivät kesäkynteliä lukuun ottamatta omalta pihalta. Loppujen lopuksi jouduin ostamaan kääryleisiin vain jauhelihaa sekä viininlehtiä, joita löysin oululaisesta Välimeren herkkukaupasta Efesoksesta.
Dolmeh

30–40 säilöttyä viininlehteä
2 sipulia hienonnettuna
250 g jauhelihaa, lammasta tai nautaa
oliiviöljyä
¾ dl tuoretta kesäkynteliä
1 ¼ dl tuoretta tilliä
¾ dl tuoretta rakuunaa
½ dl tuoretta minttua
5 dl keitettyä basmatiriisiä
1 ¼ dl tuoretta limettihedelmän mehua
1 tl suolaa
½ tl jauhettua mustapippuria

Huuhtele viininlehdet ja aseta ne sivuun odottamaan. Paista sipulia ja jauhelihaa oliiviöljyssä keskilämmöllä, kunnes liha ruskistuu. Lisää silputut yrtit pannulle ja paista 3 minuuttia. Ota paistinpannu pois liedeltä. Laita liha-, sipuli- ja yrttisekoitus suureen kulhoon ja lisää riisi, limettimehu, suola ja pippuri. Aseta viininlehti puhtaalle alustalle lehtiruoti ylöspäin. Ota ruokalusikallinen riisi-lihaseosta ja laita se keskelle lehteä. Aloita kääriminen lehden alaosasta ja käännä samalla lehden sivut sisään, jotta saat tehtyä tiukan käärön. Voitele syvä uunivuoka ja asettele täytetyt lehdet sen pohjalle. Kaada vuokaan 2 dl vettä, peitä vuoka foliolla ja paista uunissa 100 asteessa 45 minuuttia.

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007

Lohivartaat

Kesäloma alkaa olla lopuillaan, ja arkikokkailujen aika on taas alkamassa, mutta sitä ennen ehtii vielä muistella mukavimpia lomakokkauksia. Sain uusimmasta Maku-lehdestä idean tehdä teriyaki-lohta vartaissa. Vanha tuttu resepti käyttöön ja lohipalat marinoitumaan. Sen jälkeen siirryimme ruokatykötarpeiden ynnä kannettavan hiiligrillin kanssa saareen ja viritimme vartaat grillautumaan.

Emme hoksanneet ottaa mukaan grillipihtejä emmekä minkäänsorttista sivellintä kastikkeen sutimiseen, mutta pienellä säätämisellä pääsimme kuitenkin hyvinkin maukkaaseen lopputulokseen. Etenkin kun mukana oli myös maailman makoisimmista luomutomaateista tehtyä salaattia.

lauantaina, heinäkuuta 28, 2007

Porsaankyljykset maustetuliaisista

Kävimme kesälomareissulla arvatenkin useaan otteeseen länsirannikon ruokakaupoissa, koska juomavesivarantoja piti täydentää jatkuvasti. Samalla oli mahdollista tiirailla sikäläisiä tuotteita sekä päästä täydentämään tuliaismielessä omankin maustekaapin puutteita. Nyt meillä on viimein valikoimissamme coleslaw-salaattiin tarvittavia sellerinsiemeniä, koshersuolaa, Chipotle Tabascoa sekä kunnon puteli vaniljauutetta. Puolivalmisteita ei kamalan paljon matkalaukkuihin mahtunut, mutta grillireseptisuosikkimme Weberin valmistama chipotle-maustesekoitus oli pakko pakata mukaan. Mainiosti se grillattujen porsaankyljysten maustajana toimikin.

Sikäläisistä ruokakaupoista suosikikseni nousi Safeway, jossa oli tarjolla suorastaan häkellyttävän paljon luomutuotteita sun muuta kivaa. Safeway-kauppoja emme löytäneet enää Los Angelesista ensimmäistäkään, mutta sikäläiset Pavilions-myymälät korvasivat puutetta kohtuudella.

Tietääkö joku, mistäpäin Suomea voisi ostaa mustia sipulinsiemeniä, jotka tunnetaan ilmeisesti myös nimillä nigella, ryytineito ja mustakumina? Onko missään maustekauppaa, joka toimittaisi maustepussukoita tänne pohjoiseen vaikka postiteitse?

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007

Mustikkapiirakka

Mustikkapiirakan voi tehdä monella tavalla. Toisilla on mustikoiden seassa kermaviiliä tai rahkaa; toisilla vaniljajogurttia ja toisilla taas jotain, joka muistuttaa erehdyttävästi kakkutaikinaa. Jotkut taas asettelevat mustikkatäytteen päälle taidokkaita taikinanauhoja.

Suurin kädenvääntö mahdetaan silti käydä murupohjan ja pullapohjan välillä. Itse vannon murupohjan nimiin, jos kohta joskus olen ollut mukana leipomassa myös makoisia mustikkapullia. Pyöreisiin pullataikinapallosiin paineltiin juomalasilla koloja, ja kolot täytettiin lievästi muusatulla mustikalla. Tämä tuoreiden mustikoiden nimiin vannova ohje on otettu Sikke Sumarin kirjasta Rakastan ruokaa:
Helppo mustikkapiirakka

TAIKINA:
175 g voita
1/2 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria

PÄÄLLE:
4-5 dl mustikoita
1 rkl perunajauhoja
1 rkl sokeria

1. Tee ensin taikina. Sulata voi ja anna jäähtyä hetkinen.
2. Sekoita leivinjauhe jauhoihin.
3. Sekoita kuivat aineet voihin.
4. Levitä taikina kostein sormin piirakkavuokaan ja täytä vuoka mustikoilla. Sekoita perunajauhot ja sokeri ja sihtaa seos mustikoiden päälle. Ravistele hiukan niin, että jauhot sekoittuvat marjoihin.
5. Paista uunissa 200 asteessa noin 25 minuuttia.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Länsirannikko 4: Los Angeles ympäristöineen

Santa Cruzista jatkoimme Sideways-elokuvasta tuttuihin maisemiin. Yövyimme nimittäin vielä ennen Los Angelesia varsin hämmästyttävässä Solvangissa, pieteetillä rakennetussa tanskalaiskylässä keskellä Kaliforniaa Santa Ynezin viinilaaksossa. Sikäläinen Tastes of the Valleys -niminen kellari hehkutti kovasti olevansa "Sideways-viinibaari". Se, millä tavoin paikka oli Sidewaysissa mukana, jäi hämärän peittoon - mutta viini oli hyvää ja paikassa tyrkytettiin jäsenyyttä Sideways-viinikerhoon. Pinot Noirit olivat luonnollisesti erityisen hyvin edustettuina.

Varsinainen ydinkeskusta LA:ssa oli eurooppalaisiin kaupunkeihin tottuneelle karu: muutamia korkeita toimistorakennuksia, muttei ihmisiä missään kuin nimeksi. Autojakin oli yllättävän vähän, vaikka kaupunki muilta osin kuhisi niitä ympäri vuorokauden. Elämä tuntui olevan tiivistynyt paikalliskeskuksiin eri puolille kaupunkia, kukin oman teemansa alle - ja kaikkialle mentiin autolla. Autoilun määrään nähden useilla kulmin oli kuitenkin hämmästyttävän vähän parkkitilaa. Ihmisten on ilmeisesti tarkoitus paitsi liikkua, myös elää pitkälti autoissaan. Hyvin asiallisissakin kahviloissa oletus oli automaattisesti, että tuotteet otetaan mukaan: kahvi auton mukitelineeseen ja syötävät pieniin pusseihin tai pahvirasioihin, joista ne on sitten autossa kätevä murentaa syliin.

Innokkaana donitsinystävänä halusin ehdottomasti kokeilla, millaisia pyörylöitä jenkit paistavat. Olin etukäteen selvittänyt, että LA on oikea paikka sellaisten hankintaan ja että Randy's Donuts -liikkeen oli määrä tarjoilla vertailukelpoisia yksilöitä. Yllätys oli ensinäkemältä melkoinen, kun niin monessa elokuvassa ja musiikkivideossa esiintynyt, taajaan hehkutettu munkkila osoittautuikin hieman rähjääntyneeksi kioskiksi vielä enemmän rähjääntyneessä naapurustossa.

Suurempi yllätys koettiin kuitenkin vasta donitsien ja kahvien hankinnan jälkeen. Vielä leivonnaisten ulkonäkö ei pahemmin hätkähdyttänyt. Päällisin puolin meille näytti myydyn hyvin arkiset donitsit. Ensihaukku kuitenkin muutti kaiken. Voi hyvänen aika, mitä munkkeja! Jos taikinasta ja paistosta saisi itse edes suunnilleen samanlaista - tai jos asuisi edes vähän lähempänä Randya - en muuta söisi! Nämä olivat ehdottomasti parhaita koskaan syömiäni makeita leivonnaisia. Koskaan ennen en ole tavannut donitsia, joka ihan oikeasti sulaa suussa kuin hattara - mutta säilyttää kuitenkin jämäkkyytensä kuten taikinapohjaisen esineen kuuluukin. Mieletön kuohkeus!

Muutaman yön vietimme Hollywoodissa. Se on riittävän keskellä Los Angelesin suuraluetta, että sieltä on kätevä sinkua moottoriteitä pitkin eri tahoille. Hömppä- ja unelmakoneen tienoilla kun oltiin, kävimme tutustumassa elokuvan taikaan Universal Studiosilla, joka oli huvipuiston, elokuvastudion, teatterimultipleksin ja ostoskeskuksen iloinen, jos kohta korean muovinen sekoitus.

Viimeisen yön vietimme motellissa lentokentän vieressä, koska paluulento oli aikaisin ja aamut varsinkin minulle muutenkin aina niin vaikeita. Muutaman korttelin päästä löytyi kiva ostoskeskus, josta puolestaan löytyi LA Food Show -niminen ravintola. Se sopikin oivasti päättämään viimeisen illan tässä kaupungissa, koska ravintolan kantavana ajatuksena oli koostaa ja fuusioida Los Angelesin ruokakulttuurin ja kansallisuuksien moninaisuutta nieltävään muotoon. Hyvää ruokaa - ja hyvät mojitot!

Päällimmäiseksi ajomatkasta jäi mieleen se, miten ihmiset, ympäristö ja elämäntyyli ihan selvästi muuttuivat vähitellen pohjoisen rauhallisemmasta, eurooppalaistyylisemmästä ja jotenkin pitkäjänteisemmästä mallista etelän hektisempään ja intensiivisempään, mutta samalla silminnähden lyhytjänteisempään, suuntaan: otetaan aina ensimmäinen näkyvä taala ja siirrytään seuraavaan projektiin eikä malteta haudutella tilanteita mahdollisten tulevaisuuden odotusten toivossa. Samantyyppinen kulttuuriliukuma koettiin viime kesänä Keski-Euroopassa niinkin kompaktissa maassa kuin Sveitsissä, jonka toinen reuna oli ranskalaisen boheemi ja vallaton ja toinen aivan päinvastainen, saksalaistyylisen jämpti ja luotettava - ja joka puolelta lähes neuroottisen siisti.

Yllätyksenä tuli myös, miten vahvasti Meksikon läheisyys ja latinovaikutteet ovat esillä Kaliforniassa ja varsinkin LA:ssa. Tacoja ja paistettua kanaa oli myynnissä vähintään muutaman korttelin välein ja espanjaa kuuli joka puolella.

keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2007

Mansikkakakku - vai pannukakku?

Meillä kävi päivänä muutamana yövieraita, joille oli tarkoitukseni kokata heidän suosikkipastaansa sekä laatia vielä hyvissä ajoin yllätykseksi jääkaappiin mansikkakakku. Päivän aikataulu petti kuitenkin pahemman kerran, ja loppujen lopuksi viritin vieraanikin pilkkomis- ja vatkaamishommiin, joihin he mukisematta ryhtyivätkin. Pasta onnistui kerrassaan yli odotusten, mutta se kakku sitten. Mikään leivonnainen ei vaan voi mennä enempää pieleen! Tarkoitukseni oli ilahduttaa syömämiehiä vaniljaisella ihanuudella, jossa olisi vaihteen vuoksi marenkimeininkinen kakkupohja. Opin muutaman asian:

- Tällaisen täytekakun pohjalevyjen paistamiseen pitää varata runsaasti aikaa.
- Vaniljakastike on mitä ilmeisimmin huomattavasti löysempää kuin vaniljakiisseli.
- Jos marenkipohjaisen kakun väliköihin laittaa desitolkulla vaniljakastiketta ja asettelee sen sitten jääkaappiin tekeytymään, tekeytymisajan ei kannata olla kovin pitkä, koska nestemäinen täyte liuottaa hauraat pohjalevyt näkymättömiin.

No, elämää ja etenkään kokkailuja ei kannata ottaa liian vakavasti, ja kesän ensimmäinen ja viimeinen mansikka(pannu)kakkumme kirvoitti ruokaseurueeltamme kesän parhaat naurut. Armas aviomieheni luonnehti lautaselle levähtänyttä mansikkaista vaniljahöttöä "harvinaisen haastavaksi kuvattavaksi", ja lasten suusta kuultiin lopullinen totuus:

Aikuinen: Katsokaapas, kun täällä on hieno kakku.
Spontaani kolmivuotias: Rumapas!

(Pannu)kakku sentään maistui ulkonäköään huomattavasti paremmalta, koska se sentään katosi lastenkin lautaselta alta aikayksikön.
Gluteeniton mansikkakakku

POHJA:
150 g hienoksi jauhettua mantelia
200 g tomusokeria
5 valkuaista

TÄYTE:
valmista vaniljakiisseliä
3 dl mansikoita

KORISTEEKSI:
mantelilastuja, tomusokeria

Piirrä leivinpareille esim. lautasen avulla neljä halkasijaltaan n. 25 cm:n ympyrää.
Vatkaa tomusokeri ja valkuaiset kovaksi vaahdoksi, jatka vatkaamista vielä n. 20 min. Lisää vaahtoon jauhetut mantelit. Jaa seos neljään osaan. Tasoittele lastan avulla leivinpaperille piirretyille ympyröille. Kuivaa pohjat miedossa (n.100 astetta) uuninlämmössä vaaleanruskeiksi ja irrota ne sen jälkeen varovasti leivinpaperista.
Leikkaa mansikat viipaleiksi. Valmista vaniljakiisseli pakkauksen ohjeen mukaan. Täytä kakku kiisselillä ja mansikoilla kerroksittain. Koristele mantelilastuilla ja tomusokerilla.

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Mojito! [mohi:to!]

Ihastuttuamme Mojitoihin oli niitä tietenkin päästävä kokeilemaan myös kotioloissa. Kaukaa viisaasti olimme keväällä istuttaneet ison ruukullisen minttua - ja onneksemme taitava kukankastelijamme oli onnistunut muuttamaan ison ruukullisen pikkuisia taimia tuuheaksi puskaksi. Lähtökohdat siis olivat kunnossa. Enää tarvittiin muutama lime, soodavettä ja tietenkin rommia.

Mojito

vaaleaa rommia (ehkä hieman reilummin kuin se perinteinen 4 cl, puoli desiä on hyvä lähtökohta)
tuoreita limejä (puoli limeä per lasi)
tuoretta minttua (ohjeellisesti 12 lehteä per lasi)
sokeria (maun mukaan - noin 3 cl toimi suhteessa tämän ohjeen muihin mittoihin)
soodavettä
jääpaloja

Mojito kannattaa kokata pitkään, kapeaan lasiin. Ensin pohjalle laitetaan pesty, kuorineen viipaloitu limenpuolikas, mintunlehdet ja sokeri. Niitä survotaan hetki kevyesti sopivalla nuijalla, jotta limen mehu irtoaa ja mintun aromiöljyt pääsevät vapauteen. Älä kuitenkaan murjo kasviksia ihan tunnistamattomiksi. Kaupat näyttävät myyvän aivan tarkoitukseen valmistettuja pusertimiakin, samoin tax-free -myymälät tyrkyttävät niitä rommipullojen kylkiäisinä. Meillä nuijan virkaa ajoi kuitenkin puisen puolukansurvimen kahvapää. Hyvin survoi.

Seuraavaksi lasi täytetään jääpaloilla. Jos jäätä riittää, kannattaa tosiaan täyttää reunaan asti. Näin juoma pysyy raikkaan viileänä pidempään. Koska koko Mojiton idea on kesäinen raikkaus, ei kannata fuskata tässä kohden. Lämpimänä Mojitokin menettää parhaan teränsä. Jäiden perään kaadetaan rommi ja lasi täytetään soodavedellä. Pieni sekoitus, mahdollinen koristus limensiivulla, -lohkolla tai mintunlehvällä - ja juoma on valmis. Nautitaan pillillä.

Edellisillan mojitoja työstäneenä olin lähikaupassa etsimässä raikasta juotavaa ja pientä suolapalaa - ja eikö silmiin osu Santa Marian Mojito Mix -pussi, joka lupaa oikotien maukkaisiin Mojitoihin. Ei kun kyytiin. Onhan toki tieteen nimissä testattava sitäkin. Tällaista se kesälomalla on.

Pussin sisältö sekoitettiin veteen, perään kaadettiin rommia ja siinä kaikki. Äkkiseltään maku muistutti enemmän Spriteä tms. limeä sisältävää limua kuin tuoreista tarvikkeista valmistettua Mojitoa. Tarkemmin miettien kaikki luvatut maut (lime, minttu) kyllä löytyivät - mutta jotenkin niin karkkimaisina tai einestyyppisinä, että lopputulos oli tosiaankin enemmän kuin olisi limua juonut. Saattaa toki olla tarkoituskin, mene ja tiedä.

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Reissukuulumisia, osa 3: San Francisco

San Francisco oli kerrassaan kiinnostava kaupunki – ja eurooppalaisille matkaajille tervetullutta vaihtelua siinä mielessä, että siellä pystyi lyömään auton hetkeksi parkkiin ja käyttämään varsin toimivaa julkista liikennettä hyödykseen. Matka taittui kaupungissa mainiosti myös kävelemällä, jos kohta liikkuminen oli jalkapelillä melkoista mäkien kiipeämistä. Sää oli San Franciscolle tyypillisen sumuinen sekä sen verran viileä, että pitkähihaisen takin lisäksi olisi ajoittain ollut tarvetta myös villapaidalle, vaikka yleensä en edes palele kovin helposti.

Sekä Alcatraz että Golden Gate olivat kumpainenkin siinä määrin sumun peitossa, että yritä siinä sitten teeskennellä uskottavaa turistia, kun nähtävyydetkin ovat lähestulkoon näkymättömissä. (Hwy 101 päätyy pohjoisesta tultaessa Golden Gatelle, joten sitä pitkin joutuu ajamaan väistämättä, jos siitä suunnasta meinaa kaupunkiin saapua. Toinen tunnettu silta kaupungissa on Oaklandiin päätyvä Bay Bridge.)

Varsinaista amerikkalaista ruokaa emme San Franciscossa kovinkaan paljon syöneet. Sen sijaan kävimme sushilla kaupungin parhaaksi valitussa sushibaarissa (ihan hyvää sushia siellä olikin, mutta ei nyt mitenkään erityisen päräyttävää) sekä parissa italialaishenkisessä ravintolassa North Beach -nimisen kaupunginosan Little Italyssa. Lisäksi pääsin maistamaan San Franciscossa ollessamme arviolta maailman parasta pizzaa.

Huomasimme jossain vaiheessa, että Marinassa sijaitsevan motellimme ympäristössä oli jonkinasteinen yöelämän keskus. Paljon ravintoloita ja baareja löytyi myös sieltä. Englantilaistyyliset pubit eivät selvästi iske sikäläisiin (jostain irlantilaisten miehittämästä kaupunginosasta piti tosin löytyä paljon irkkupubeja), ja paikalliset näyttivät latkivan Budweiseriaan cocktail-henkisemmissä baareissa. Olen itse tosissaan huono erilaisten juomasekoitusten kanssa – en muista nimiä ja tekotapoja muihin kuin Bloody Maryyn, mutta yhdessä marinalaisessa cocktail-baarissa tykästyin melkoisesti mojitoon. Ihanan minttuinen eikä ollenkaan liian makea, jos kohta rommia olikin hurahtanut joukkoon vähän turhan runsaalla kädellä.

San Franciscolla ei liene liiemmin omia paikallisia ruokaerikoisuuksiaan, mutta paikallinen sourdough-leipä on pakko mainita erikseen. Osuimme heti ensimmäisenä aamunamme kaupungissa Union Squaren Macy’s-tavaratalon pohjakerroksessa sijainneeseen Boudin-leipomoon, jonka vaaleaan hapanleipään ihastuin ikihyviksi. Vastaavanlainen leipäkahvila löytyi muistaakseni myös turistien kansoittamalta rantalaiturilta Pier39:ltä sekä vielä loppujen lopuksi Los Angelesin lentokentän seiskaterminaalista. Kuvassa olevan leivän täytteenä on kalkkunaa sekä karpaloa. Karpalo on sikäläisille selvästi kova sana; Suomessa siihen ei taida törmätä kahviloissa juuri koskaan.

San Franciscon Chinatownin läpi huristimme muutaman kerran bussilla, kunnes viimein jalkauduimme sekaan itsekin. Alueella on kuulemma eniten kantoninkiinalaisia ravintoloita, ja dim sum tuntui olevan paikallisissa ravintoloissa melkoisen kova sana. Mekin erehdyimme tilaamaan yhdessä paikassa dim sum -annokset. En ole dim sum -asiantuntija ollenkaan, mutta väittäisin silti, että osaa nyyteistä olisi saanut kenties kypsennellä vähän pitempään. Taikinakuoren tuskin on tarkoitus muistuttaa huonosti paistettua pullaa. Ehkä osuimme ravintolaan vähän huonoon saumaan, kun tarjoiluhenkilökunnalla tuntui olevan siellä vähän omat tohinat päällä. Kaupungista olisi löytynyt myös Japantown, mutta sen me jätimme vähän vähemmälle huomiolle.

San Franciscosta olisi saanut ilmeisesti hyvää paikallista suklaata, mutta me selätimme oman makeanhimomme Haight Ashburyn hippikaupunginosan Ben & Jerry's -jätskibaarissa, jonka sitruuna-marenkijäätelö olikin kerrassaan huippuhyvää.

Oulun valkosipuliyö jäi reissumme vuoksi kokonaan väliin, mutta saimme valkosipulikiintiömme hetkeksi täyteen Stinking Rose -valkosipuliravintolassa, joka oli sen verran suuri, että sinne mahtui viikonloppunakin ilman pöytävarausta. Ravintolassa oli oikein hyvä palvelu, ja etenkin alkuruokana tarjoillut oliiviöljyssä pitkään haudutetut kokonaiset valkosipulinkynnet olivat melkoista herkkua. Ripottelin niitä myös pääruuaksi nauttimani lampaanpotkan päälle.

San Franciscon ympäristö on myös täynnä mielenkiintoista nähtävää. Kaupungin pohjoispuolella sijaitsevat Napan ja Sonoman viinialueet sekä punapuumetsiköitäkin pääsee kurkistelemaan ihan kyllikseen. Jatkoimme matkaamme varsin viehättävän Piilaakson kautta Santa Cruziin, mikä oli melkoinen virhe. Ylivoimaisesti koko reissun ankein paikka. Pippurimylly sai siellä sentään syödäkseen pitkään havittelemansa kanaämpärin.

lauantaina, heinäkuuta 21, 2007

Mansikkasorbetti

Viime päivien vilpoisuudessa ei ole pahemmin ylimääräistä viilennystä tarvinnut, mutta sorbettia on silti kiva syödä. Sopii hyvin tällaiselle laktoosiongelmaisellekin. Omasta sorbetistani tuli vähän löysää, kun mansikoita oli ylenmäärin muihin käytettävissä oleviin raaka-aineisiin nähden. Kenties tuotosta olisi voinut jäähdyttää hetken aikaa ennen tarjoilua pakastimen puolella:
Mansikkasorbetti

1 l mansikoita
1,5 - 2 dl tomusokeria
1 sitruunan mehu
2 munanvalkuaista

Huuhtele ja perkaa mansikat. Viipaloi peratut mansikat laakealle vadille ja pane vati peitettynä pakastimeen vähintään 4 tunniksi.

Jauha jäiset marjat hienoksi tehosekoittimessa. Lisää jäiseen marjasoseeseen tomusokeri, sitruunanmehu ja kovaksi vaahdotetut valkuaiset. Vatkaa seos nopeasti kuohkeaksi ja annostele tarjoiluastioihin. Koristele annokset ja tarjoa heti.

perjantaina, heinäkuuta 20, 2007

Operaatio West Coast: osa 2

Pastanjauhantaperheemme jäsenet ovat näinkin pienen kaupungin asukkaiksi matkoillaan melkoisen suurkaupunkisuuntautuneita. Tällä reissulla ei ollut mahdollista viettää kaikkia päiviä kaupungissa, ja hyvä niin – erilaisten pikkupaikkakuntien ja kaupunkien laita-alueiden meininkiä seuraamalla sai huomattavasti monipuolisemman kuvan sikäläisestä elämänmenosta.

Löysimme ennen reissuun lähtöämme netistä blogin nimeltään Tacomasta Tijuanaan, ja sen perusteella opiskelimme, että länsirannikkoa ajellaan yleensä joko pitkin sisämaassa kulkevaa I-5-moottoritietä taikka sitten valitaan rannan tuntumassa kiemurteleva Hwy 101, joka onkin merenrantamaisemiltaan usein melkoisen hulppea. Me yhdistelimme omaan reissuumme molempia teitä.

Muistoja Suomesta muuttaneista siirtolaisista tuli länsirannikolla monin paikoin vastaan, mutta kaikkein eniten suomalaisuus vaikutti olevan esillä Columbiajoen suistossa sijaitsevassa Astoriassa. Myös muut Pohjoismaat tuntuivat olevan alueella vahvasti edustettuina. Kävimme syömässä sikäläisessä Cannery Cafessa, jonka ruokalistalta löytyi muun muassa omastakin lapsuudestani tuttu laksloda sekä omalle lautaselleni päätyneet lohimurekepihvit (salmon cakes). Rantapaikkakuntien ravintolat olivat yleensäkin kovasti keskittyneitä mereneläviin, ja alkuruokalistalta poimin syötäväkseni katkarapucocktailin, joka oli ällistyttävän ketsuppivoittoinen.

Aamiainen oli paikallisissa ravintoloissa selvästi kovempi sana kuin täällä, ja mekin satsasimme siihen toisinaan tavallista enemmän, kun taas iltasyöminen meni aika usein take away -linjalle. Testasimme esimerkiksi Taco Bellin tacot, jotka olivat ihan syötäviä, mutta eivät missään suhteessa säväyttäviä. Aamuisin söimme usein bagelin mieheen, jos kohta keskeisemmät elementit sikäläisessä aamupalassa tuntuivat olevan omeletti sekä pannukakut. Alla oleva diner-henkinen aamupalamunakas nautittiin Eurekassa, jonne osuttauduimme viettämään sikäläistä itsenäisyyspäivää. Kaveriksi tuli paahtoleipää sekä paistettuja perunoita, joten syötävää riitti kyllä koko rahan edestä.

Viiniköynnöstä viljellään länsirannikolla pitkin matkaa aina Seattlen seudulle asti, mutta me teimme ensimmäisen piipahduksemme vasta Etelä-Oregonin Medfordin tienoilla sijaitsevalle Paschall-tilalle. Mitään viinisuosikkeja kyseisen laakson varsin nuorista juotavista ei löytynyt, mutta ostimme mukaamme toki yhden Syrah-rypäleisen tuliaispullon ihan vaan sen takia, ettei oregonilaisia viinejä taida täkäläisistä myymälöistä kovinkaan paljon löytyä (sen sijaan Kalifornian ja Columbiajoen viinejä saa Suomestakin).

Medfordissa kävimme syömässä sikäläisessä italialaisessa ravintolassa. Ilma oli kerrassaan kiehuvan kuuma (lämpöennätyksiä rikottiin monilla paikoilla), joten paikan sinänsä herkullisen näköiset pastaviritykset eivät harmillisesti houkuttaneet. Sen sijaan söin kerrassaan loistavan salaatin, jossa oli karpaloita sekä kuivattuna että kastikkeena, ja lisäksi fetajuustoa, saksanpähkinöitä, pariloitua kanaa sekä sekalaista vihreää salaattia. Pitääpä itsekin kokeilla kuivattuja marjoja salaatissa. Juomana oli lasillinen paikallisen RoxyAnn-viinitilan viiniä.

Kalifornian pohjoisosan rannikon ravintoloissa pääosissa olivat jälleen kerran merenelävät ja kala. Crescent Cityssa pysähdyimme merenrantaan rakennetussa ravintolassa, jossa söimme runsasjuustoiset katkarapuleivät, joiden seuraksi tarjoiltiin jo totuttuun tyyliin coleslawta sekä ranskalaisia tai perunalastuja. Tässä vaiheessa jatkuva sämpylänsyöminen alkoi jo vähän tökkimään, mistä syystä ruoka ei oikein maistunut meikäläiselle. Näköalat olivat sentään sitäkin paremmat.

Myöhemmin samana päivänä päätin uskaltautua maistamaan ostereita, jotka valikoituivat lautaselle turvallisesti fish & chipsien kalaosuuden muotoon naamioituina. Ei kovin hyvä ruokapäivä, koska ostereistakin jäi suurin osa syömättä. Ei vaan pystynyt, ei kyennyt. Osterikoettelemus sijoittui Lost Coast -breweryn panimoravintolaan, jossa oli mahdollista valita paikan omista oluista koostettu oluttasting. Juomien joukossa oli esimerkiksi varsin hedelmäiseltä maistunut apricot wheat sekä matkan varrella runsaastikin esillä ollut Indian Pale Ale eli IPA. Oregonin osavaltio oli enemmältikin tunnettu olutkulttuuristaan sekä virkeistä pienpanimoistaan, mutta osattiin sitä näköjään vähän etelämpänäkin.

torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Jauhajat lännessä, osa 1: Pohjoiset alueet

Tänä kesänä kävi toteen pitkäaikainen haaveeni, road trip USA:n länsirannikolla. Heti ensimmäisenä lomapäivänä lensimme Seattleen, josta valuimme vuokra-autolla etelään ilman sen suurempia suunnitelmia. Ainoastaan paluulento Los Angelesista muutaman pompun kautta takaisin jauhantapajaan oli kiinnitetty paria viikkoa myöhemmäksi. Tarkoitus oli yöpyä matkan varrella vastaan tulevissa motelleissa, ja tämä onnistuikin erinomaisesti. Autokansana jenkit olivat rakentaneet yösijoja niin taajaan, että katto matkaajille ja parkkiruutu menopelille löytyi joka illaksi helposti. Yläkuvassa on tyypillinen nykymotelli. Psykon ajoista poiketen ne oli lähes poikkeuksetta rakennettu kahteen kerrokseen.

Parin viikon ajasta vajaa puolet vietettiin Washingtonin ja Oregonin alueella niin, että hieman suurempi puolisko jäi Kalifornialle, jossa oletimme olevan vieläkin enemmän nähtävää kuin edellä mainituissa. San Franciscon ja Los Angelesin lisäksi halusin nimittäin jo ihan natiaisesta saakka tietokoneiden ympärillä häärineenä nähdä omin silmin piilaakson pitäjät, joista suuret ideat ovat aikanaan lähteneet vyörymään - ja joissa vieläkin tuntuu ajatus luistavan mallikkaasti.

Minulle, jolle maantietämys on aina ollut jonkinasteinen kompastuskivi, tuli yllätyksenä, miten etelässä jenkkein maa lopulta makaa. Jo nämä pohjoiskolkat, jotka olisin sumeilematta sijoittanut jonnekin korkeintaan Tanskan korkeuksille, sijaitsevat todellisuudessa pohjois-etelä -suunnassa Sveitsin ja Itävallan tienoilla. Poltinkin ensimmäisenä päivänä otsani komeasti, vaikkemme varsinaisesti yrittäneet aurinkoon hakeutua. Ei näköjään tällainen sisätyöläinen kestä ulkoilmaa. Nahka särkyy saman tien, kun loma koittaa.

Seattlen seutu tuntui eurooppalaisesta yllättävän kotoisalta. Ihmiset olivat yltiö- mutteivät pöyhkeilevän ystävällisiä, ilmasto oli kohdallaan ja elämäntyyli jotenkin maanläheisempää ja rennompaa kuin astetta teennäisemmässä etelässä. Tosi mukavan tuntuisen Seattlen lisäksi kävimme katsomassa Snoqualmien putousta, jonka lähimaisemiin Twin Peaks sijoittuu. Söimme tuhdit burgerit ja joimme paikallisen pienpanimon oluet North Bendissä Twede's Cafe:ssa, joka toimi sarjassa Double-R-Dinerinä. Sarjan donitsipainotteisuudesta huolimatta parhaat rinkulat saimme kuitenkin LA:ssa - siitä lisää myöhemmin. Tweden burgerit olivat muuten mainiot, mutta päälle raastettu juusto olisi mielestäni saanut sulaa aavistuksen verran enemmän. Lieneekö sitten perisuomalaista "paistetaan vielä vähän, että on varmasti kypsää" -mentaliteettia, mutta itse olisin ajanut purilaista hellalla vielä hetken.

Seattle on muutenkin hyvin kahvi- ja kahvilahenkistä aluetta. Vaikka koko länsirannikolla ihmiset viipelsivät kaikki arjen rutiininsa läpi pahvisen kahvimukin tukemana, Seattlessa ilmiö oli vieläkin korostuneempi - onhan kyseessä Starbucksin koti. Joukkoon sulautuaksemme haimme latet Pike Place Market -nimisen (turisti)krääsäpuotikeskittymän ääressä sijainneesta kahvilasta, joka yllätykseksemme sattuikin olemaan juuri tämä ketjun ensimmäinen liike. Tarjolla oli erikoispaahtoja sekä kippoja, kuppeja ym. asiaa juhlistavaa kahviparaphernaliaa.

Suurten ketjujen vastapainoksi Seattlessa on paljon pienpaahtimoita ja pieniä kahviloita. Nautimme bagelit ja kahvit Seattle Coffee Work -nimisessä pienpaahtimoiden tuotoksiin keskittyneessä paikassa. Ystävällinen barista sai jotenkin sellaisen kuvan, että olen kahvista kiinnostunut ja intoutui kyselemään taustoja. Hänelläkin oli kokemusta Silviasta ja kuulemma tällä hetkellä kaksi yksiboilerista keitintä kotonaan vieretysten: toinen kahvin tekoon ja toinen maidon vaahdotukseen. Samainen neito varisti kuppeihimme varsin taidokkaat latte art -kuviot, mikä ei valitettavasti tallentunut oheiseen kuvaan lainkaan yhtä taidokkaasti.

Seattlen lähiseudulta, Redmondista, löytyi tietoalan turistille sopivaa kierreltävää. Microsoftin päämaja vaikutti hyvin rauhalliselta, puiston sekaan ripoteltujen rakennusten ryppäältä.

Rock Bottom -panimoravintolassa Portlandissa söin tähän mennessä parhaan ribs-annokseni. Liha oli kunnolla pitkään kypsytettyä ja BBQ-kastike aivan mieletön. Syvästä etelästä voisi kuvitella löytyvän vieläkin syvempää ymmärrystä ribsein valmistamisesta, mutta tämän reissun lihakohokohta koettiin ehdottomasti Portlandissa. Myös heidän oluensa oli mainiota ja paahtavan kuumana päivänä hyvinkin tarpeellista.

tiistaina, heinäkuuta 17, 2007

Enkä löydä keittiöstä katkaisijaa

Lähemmäs kolme viikkoa kesälomareissua takana, ja Oulussa oleminen on vielä pikkuisen hämmentävää. Sen verran olen ehtinyt huomioida, ettei jääkaapissamme ole mitään syötävää ja että pihallamme ruukkukasvatuksessa kasvavat kasvit ovat hurahtaneet melkein pensaiksi. Ilmeisesti kotivahtina toimineessa kukankastelijassamme on varsinaisen viherpeukalon vikaa.

Olen kirjoittanut sivutolkulla ruokapäiväkirjaa, ja kamerasta mahtaa löytyä satamäärin reissukuvia, joten aiheesta enemmän sitten, kunhan tästä tokenemme. Ylhäällä kuitenkin jo vähän esimakua.




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails